Luin tänään Facebookista entisen luokkakaverini päivityksen, jossa hän kertoi ryhtyneensä etsimään kihlattunsa kanssa taloa. Siis taloa. Ei yhteistä asuntoa vaan ihan oikeasti omakotitaloa. Okei, he asuvat tällä hetkellä Turussa ja ilmeisesti etsivät taloaankin jostakin sieltä päin, ja ilmeisesti mitä kauemmas pääkaupunkiseudulta lähtee sitä nuorempina ihmiset oikeasti aloittavat ns. oikean aikuisten elämän ja ostelevat taloja ja muuttelevat niihin alle kolmekymppisinä. Mutta kuulosti silti aika uskomattomalta lukea tilapäivitykseen tulleita kommentteja. Eikä hän ollut ainoa tapaus jonka olen lähiaikoina uutisvirrastani bongannut. Eräs minua kaksi vuotta vanhempi lapsuudenystäväni sai jokin aika sitten lapsen ja asuu kihlattunsa kanssa omakotitalossa. Raskausuutisia päivitti hiljattain myös eräs kanssani samanikäinen tuttavani. Myös kihlasormuksia on näkynyt ihan kiitettävä määrä viime aikoina.
Ollessani vielä parisuhteessa puhuimme joskus vitsillä poikaystäväni kanssa että menisimme naimisiin hänen täyttäessä 23 vuotta ja lapsen voisimme hankkia minun valmistuessani koulusta. Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan olisi minulla tulossa vuoden päästä kesähäät ja luultavasti heti perään vauva. Vaan ei mennyt ja mikään ei ole elämässäni vähemmän ajankohtaista kuin nuo kaksi asiaa. Omakotitalon ostaminen tuntuu suorastaan absurdilta ajatukselta enkä oikeastaan sellaisesta edes haaveile. Miehen ja perheen haluan ehdottomasti enkä edusta sitä ajatussuuntaa jonka mukaan ennen lasten hankkimista pitää olla kolme korkeakoulututkintoa, hyväpalkkainen työ, viisi autoa, velaton asunto, kesämökki, vene ja koira mutta noh, ei sen aika ehkä ihan vieläkään ole. Ja sitten samaan aikaan kanssani samanikäiset ihmiset hankkivat lapsia ja menevät kihloihin. Ja niitä päivityksiä lukiessa on vaikea välttyä ajatukselta että pitäisikö minunkin olla jo tuossa pisteessä elämässäni, mitä jos en ole, onko minussa jotain vikaa ja menikö juna jo ?
Tuollainen edellämainittu ajattelutapa on kuitenkin tyhmin mahdollinen mitä kuvitella saattaa. Kuitenkin suurin osa ikäisistäni kavereistani ajattelee lisääntyvistä ja rengastetuista ikätovereistaan kuten minäkin: nyt jo, aika nopeata toimintaa ? Kaveripiirissäni suurimmalle osalle ajankohtaisempaa on esimerkiksi opiskelu ja työelämään siirtyminen, matkustelu, hauskanpito ja juhliminen. Moni kavereistani seurustelee ja osa asuu yhdessä puolisoidensa kanssa mutta kukaan heistä ei suunnittele naimisiinmenoa, perheenperustamista tai talon ostoa. Asunnonomistajiakin on kavereistani ani harva, suurin osa asuu samanlaisissa vuokraluukuissa kuin itsekin ja ompa minulla muutama sellainenkin tuttu jotka majailevat vielä vanhempiensa luona. Että toisaalta, jos toisessa ääripäässä on omakotitaloon muuttava odottava äiti ja toisessa päässä äidin helmoissa lymyilevä vasta itsenäistymässä oleva ihminen, sijoitun mielestäni aika hyvin kultaiselle keskitielle.
Että älkää turhaan säikähtäkö kaikki te miehet jotka luette tätä ja ajattelette, että taas tuossa on yksi sellainen timanttisormuksen kiilto silmissä miestä metsästävä hullu joka puhkoo kortsuja tahallaan ja suunnittelee yhteistä tulevaisuutta lasten nimiä myöten kolmansien treffien jälkeen. Olen oikein tyytyväinen elämääni ilman omakotitaloa, lasta, sitä timanttisormusta ja jopa ilman poikaystävää. Joskus vain toisten onnellisia kihlasormuskuvia tai vauvamahaposeerauksia katsellessa väkisinkin alkaa miettimään että tuo olisi aika ihanaa. Sitten se todellisuus kuitenkin iskee ja tajuan, että jos olisin nyt kihloissa vaikkapa edellisen poikaystäväni kanssa, olisin aika montaa muuta kokemusta köyhempi. Ja ne kokemukset ovat sellaisia joiden hankkiminen on mahdollista ainoastaan nyt eikä välttämättä koskaan myöhemmin elämässä. Sen sijaan vauvoja, punaisia tupia ja perunamaita ehtii varsin hyvin hankkia myöhemminkin. Ja kahta jälkimmäistä en edes halua.
ps. onnea kaikille tutuilleni kihlauksen, lapsen tai kihloihinmenon johdosta. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti