Rakkauskateus

Viime lauantaina olimme parhaan ystäväni kanssa viettämässä iltaa. Hauskaa oli ja tanssimme innoissamme pöydällä kun pudotin vahingossa puhelimeni lattialle ja sen näyttö hajosi pirstaleiksi. Olin kauhuissani ja suurin piirtein ryntäsin koko baarista ulos hysteerisenä ystäväni seuratessa perässä. Hän yritti lohduttaa mutta olin juonut liikaa pystyäkseni ajattelemaan järkevästi ja sorruin jälleen kerran perimmäiseen syntiini: käänsin hänen lohduttamisyrityksensä häntä vastaan ja syyllistin häntä siitä kuinka hän ei voi ymmärtää kuinka pahalta tuntuu olla yksin, rahaton ja puhelin hajalla kun hänellä on ihana poikaystävä joka auttaisi jos vastaava tilanne sattuisi hänelle. Onnistuin kuitenkin rauhoittumaan nopeasti ja pyysin heti anteeksi luvaten ettei tilanne toistuisi enää koskaan. Ja nyt aion todella pitää kiinni siitä että pidän sanani tässä asiassa.

Ystäväni tapasi poikaystävänsä viime syksynä ja he alkoivat seurustella tämän vuoden alussa. Heidän suhteensa alku tuntui minusta rankalta, sillä heidän tavatessaan tapailin itse miehen hyvää kaveria mutta juttu loppui ikävällä tavalla. Sen jälkeen tuntui kurjalta kuulla ystäväni kertomuksia hauskoista bileilloista jotka hän oli viettänyt poikaystävänsä kaveriporukan kanssa, johon olin itsekin tutustunut mutta johon en ollut enää tervetullut mukaan. Enää en sure tapahtunutta mutta ystäväni seurustelussa on silti sulateltavaa: he ovat monenkin määritelmän mukaan täydellinen pari ja niin rakastuneita toisiinsa, että sitä on välillä vaikea katsoa sivusta tuntematta pientä kateutta. Kyllä, myönnetään, olen niin itsekäs ihminen että toisinaan kadehdin ystäväni onnea. Tuntuu hirveän epäreilulta, että hän vain sattumalta tapasi baarissa miehen jonka kanssa kaikki sujuu täydellisesti, on ihanaa ja onnellista, seksi on parempaa kuin kenenkään muun kanssa ja he suunnittelevat reilun puolen vuoden seurustelun jälkeen jo yhteenmuuttoa, sillä he eivät halua nukkua yhtäkään yötä erossa toisistaan. Hänellä on joku, joka tulee hakemaan yöllä baarista kotiin ja lohduttaa jos puhelin menee rikki. Se on nimittäin traumaattista.

Totta kai olen myös onnellinen ystäväni puolesta. Hänen poikaystävänsä on mahtava tyyppi joka piti puoliani ja lohdutti silloin kun hänen ystävänsä halusi lopettaa suhteen kanssani, ja pidän hänestä ainakin sata kertaa enemmän kuin ystäväni entisestä poikaystävästä. Ja vaikka olenkin joskus hiukan kateellinen, en toivoisi itselleni samanlaista suhdetta kuin heidän. Minua ahdistaisi kuulla viisikymmentä kertaa päivässä "rakastan sua" tai säilyttää poikaystäväni tavaroita pienessä kämpässäni, puhumattakaan siitä ettei ikinä saisi nukkua rauhassa. Tuntuu kurjalta kun ystäväni hehkuttaa parisuhdeonneaan eikä tunnu aina ymmärtävän sen kuulostavan toisinaan omahyväiseltä kerskumiselta, vaikka tiedänkin ettei hän tarkoita pahaa. Kenelle muullekaan hän juttujaan kertoisikaan kuin parhaalle ystävälleen ? Hän myös pyysi lauantaina anteeksi jos on vahingossa leijunut suhteellaan enkä tietenkään voi olla siitä loukkaantunut. Tunnen itseni välillä sekä pahaksi ihmiseksi että maailmankaikkeuden huonoimmaksi ystäväksi, ja siihen on nyt tultava loppu. Ystäväni onni ei ole mitenkään minulta pois ja minun on ehdottomasti opittava ymmärtämään se myös humalaisissa kriisitilanteissa.