Kuka puhaltaa nyt?

Tänä aamuna päätin ryhtyä reippaana pyykinpesuhommiin, mutta pesukoneen avatessani huomasin sen olevan täynnä vettä. Jaahas, ei muuta kun tyhjennysohjelma päälle. Ikävä kyllä vesi tyhjeni koneesta suoraan kylppärin lavuaariin ja jouduin pysäyttämään ohjelman noin kaksitoista kertaa jotta vesi ehtisi valua lavuaarista viemäriin eikä tulvisi yli. Onnistuin löytämään pesukoneen käyttöohjeen ja yritin asetella tyhjennysletkua kaikkiin mahdollisiin keksimiini asentoihin, mutta vesi tulvi edelleen lavuaariin. Hieman sitä loiskahti lattiallekin ja koko kylppäri on märkä ja haisee viemärille. Sain sentään lopulta koneen tyhjäksi ja pyykit pyörimään, mutta aika monta kertaa meinasi epätoivo iskeä.

Tämän kaltaiset hetket ovat niitä kipeimpiä muistutuksia siitä, että olen oikeasti ihan yksin ja pyöritän arkea ja talouttani ilman kenenkään apua. Kavereistani ei pesukoneen korjaushommissa ole paljoa apua: kerran eräs ystäväni miltei soitti huoltomiehen hätiin kun ei saanut pesukonetta käyntiin, mutta säästyi onneksi isolta laskulta kun kävi ilmi ettei koneen kansi vain ollut mennyt kunnolla kiinni. Ainoa läheinen miespuolinen ystäväni on sekä melko onneton huoltomiestaidoiltaan että niin kiinni uudessa tyttöystävässään ettei hänellä tunnu riittävän aikaa minulle enää ollenkaan. Aina voisin soittaa isälle, mutta hän vain käskisi olla yhteydessä talonmieheen. Hänelle kun ei mene perille se, ettei opiskelija-asuntosäätiön talossa ole talonmiestä vaan meillä korjaushommat hoitavat HOASin huoltomiehet, mutta koska pesukone on omani eikä kuulu asuntoon, he eivät sille voi mitään tehdä. Ei taida jäädä jäljelle muita vaihtoehtoja kuin pärjätä yksin, ratkaista ongelma omin neuvoin ja yrittää pitää itsensä koossa ja olla ratkeamatta haisevan kylppärin märälle lattialle.

Olen onneksi oppinut yksinelämisen myötä aika käteväksi kodin pikku korjaushommissa: osaan asentaa kattolamput itse ja puhdistan rohkeasti törkyiset viemärit, ratkaisen tietokonepulmat ja korjaan rikki menneet tavarat. Pidän yksin asumisesta ja omasta rauhasta, mutta toisinaan tulee inhottava olo siitä ettei ole ketään kehen voisin turvautua kiperissä tilanteissa. Valehtelematta ainoa hetki jolloin kaduin entisestä poikaystävästäni eroamista oli pari viikkoa eron jälkeen kun kokkasin tortilloja enkä meinannut millään saada salsakastikepurkkia auki. Sitten keksin tökätä veitsellä keskelle kantta ja katumus oli tiessään saman tien kun purkki aukesi. Kaipaan miestä elämääni usein myös silloin, kun olen kipeänä enkä jaksaisi tehdä mitään ja haluaisin vain maata sängyssä jonkun siliteltävänä, mutta on silti pakko raahautua kauppaan ja ruokkia kissa. Tai kun tulee joku ylitsepääsemätön ongelma tietokoneen kanssa ja olisi kiva vain kysyä neuvoa joltakulta joka asiasta jotain tietää sen sijaan että opettelisi koko homman alusta asti itse. Mutta ihan erityisesti yksinolo tuntuu kurjalta silloin, kun on nukkunut yksin monta viikkoa ja herää aamulla jo valmiiksi pahoilla mielin ja sitten pesukone valuttaa likavedet lattialle.

Sanni laulaa biisissään Prinsessoja ja Astronautteja siitä, kuinka pienenä oli helppoa kun haaverin sattuessa äiti laittoi laastarin ja puhalsi, mutta aikuisena pitää itse löytää joku joka puhaltaisi nyt. Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että voisin kipeästi tarvita puhaltajaa. Jonkun joka avaisi salsapurkin ja vaikka istuisi yhdessä kanssani siellä kylppärin lattialla ihmettelemässä kummallisesti käyttäytyvää pesukonetta. Sillä en niinkään tarvitse elämääni ihmistä joka ratkaisisi kaikki ongelmat puolestani vaan ennemminkin jonkun, joka auttaisi tarvittaessa ja lähinnä vain olisi paikalla ja lohduttaisi kun maailman ja pesukoneen likavedet kaatuvat niskaan. Jonkun, joka saisi tuntemaan ettei minun tarvitse yrittää selvitä kaikesta yksin.