maanantai 12. lokakuuta 2015

Käytöstavat kunniaan

Nykyään kuulee tosi usein puhuttavan ettei herrasmiehiä ole enää olemassa. Että sellainen yleinen hyvätapaisuus ja auttavaisuus on jotenkin kadonnut. On ehkä totta etteivät miehet enää availe naisille ovia yhtä paljon kuin ennen, tai maksa ravintoloissa tai kanna laukkua ja ostoskasseja. Tuollaiset asiat ovat kuitenkin omalla tavallaan vähän muinaisjäänteitä sellaiselta ajalta jolloin sukupuolten välinen tasa-arvo oli lähinnä vitsi, ja minä ainakin kannan ihan mielelläni itse omat kassini ja ovistakin osaan kulkea ilman miesten apua. Sen kuitenkin allekirjoitan, että sellaisessa peruskohteliaisuudessa on nykyihmisillä parantamisen varaa, niin miehillä kuin naisillakin.

Minua sanotaan usein tosi kiltiksi ja herttaiseksi. Aluksi se ihmetytti minua kovasti, sillä olen mieltänyt kiltteyden vähän jopa negatiiviseksi asiaksi, sellaiseksi seinäruusuiluksi ja kotihiireilyksi enkä koe olevani yhtään sellainen. Kuitenkin kun pyysin minua kiltiksi sanoneilta lisäselvitystä siihen mitä he sanoillaan tarkoittavat, oli vastauksena se että olen kiltti koska käyttäydyn kiltisti muita ihmisiä kohtaan. Toisin sanoen, en ole ilkeä. Ja se on ilmeisesti jollakin tavalla ylistämisen arvoista, kun sitä minulle niin usein sanotaan. Missä vaiheessa ilkeydestä on tullut joku normi niin että hyväkäytöksisyys on ihmeellistä ja niin huomionarvoista että siitä tarvitsee erikseen sanoa? Minusta hyvien käytöstapojen ja toisten huomioonottamisen pitäisi olla itsestäänselvyys. En tarkoita että pitäisi olla koko ajan valmiina luovuttamaan mummoille istumapaikka bussissa tai osata kaikki Käytöksen kultaisen kirjan etikettisäännöt ulkoa takaperin. Tarkoitan sitä, että kohtelee toisia ystävällisesti ja kunnioittavasti ja ottaa toisten tunteet huomioon omissa päätöksissään. 
Mitä tällainen peruskohteliaisuus sitten tarkoittaa elävässä elämässä? Yksi hyvä esimerkki on myöhästely, jota itse siedän tosi huonosti. Mielestäni on täysin itsestäänselvä asia, että jos tapaaminen sovitaan kello kuudelta, tapaamispaikalle saavutaan kello kuudelta. Jos ei ehdi sovittuun aikaan, kuuluu asiasta ilmoittaa mieluiten hyvissä ajoin. Sitten kun paikalle lopulta saapuu, on mielestäni aiheellista pahoitella myöhästymistä. Vihaan yli kaiken ihmisten odottelua ja kymmenen minuuttia on minulle sellainen raja jonka jälkeen alkaa tosissaan ärsyttää jos toisesta ei ole kuulunut mitään. Enkä kerta kaikkiaan voi käsittää sellaista, että joku odotuttaa toista turhaan jossain vain siksi ettei ole jaksanut lähteä ajoissa liikkeelle. Tunnen ihmisiä joille myöhästely on melkeimpä elämäntapa ja heidän kanssaan saa välillä venyttää kärsivällisyyttä tosi pitkälle etten räjähtäisi kun jatkuvasti saa olla odottelemassa. Tavallaan yritän olla aina ymmärtäväinen mutta koska kynnysmattoilu ja hiljainen hyväksyntä ei kuulu tapoihini en halua suvaita itseeni kohdistuvaa huonoa käytöstä ja huomaavaisuuden puutetta. Sillä siltä myöhästely minusta tuntuu: toista ei taida oikein kiinnostaa kun ei viitsi edes tulla sovittuun aikaan paikalle.





Kuulen välillä palautetta siitä että pyytelen anteeksi vähän liikaa ja hölmöistä asioista. Se voi olla totta, jotenkin se anteeksipyyntö livahtaa suustani heti jos vahingossa vaikka tönäisen jotakuta, puhun vahingossa toisen päälle tai erityisesti silloin, kun olen sanonut jotakin mistä toinen on pahoittanut mielensä. Ehkä anteeksipyyntöjen yliviljely ei ole hyvä juttu, mutta kyllä pitää omaa toimintaansa pitää osata pahoitella. Kaikkia virheitä ei voi korjata pelkällä anteeksipyynnöllä, mutta tuskin asia paranee sitä poisjättämälläkään. Välillä törmään sellaisiin ihmisiin, jotka eivät kestä myöntää virheitään ja pyytää anteeksi vaan puolustelevat toimintaansa mitä ihmeellisimmillä tekosyillä. Jotkut saattavat esimerkiksi sanoa ilkeitä asioita ja laittaa sen sitten oman suorapuheisuutensa piikkiin ja jopa syyttää toista osapuolesta kyvyttömyydestä kritiikin vastaanottamiseen. Huonokäytöksisyys ei ole kenenkään sisäänrakenettu temperamentin ominaisuus jota ei voisi halutessaan muuttaa ja siksi oman huonon käytöksen laittaminen jonkun luonteenpiirteen piikkiin on aika huono tekosyy. Minäkään en oleta että saisin koulussa helpotusta tehtäviin siksi että olen vähän laiska aloittamaan niitä ajoissa. Miksi sitten minun pitäisi hyväksyä jonkun ilkeät sanat siksi että tämä kyseinen ihminen on luonteeltaan ilkeä ja toisen tunteita ylenkatsova?

Kohteliaisuus, ystävällisyys ja huomaavaisuus eivät maksa mitään ja niistä tulee kaikille hyvä mieli. Ilkeily, huonot käytöstavat ja toisten epähuomaavainen kohtelu sen sijaan aiheuttavat aika paljon ongelmia ihmissuhteissa ja äärimmillään saavat muut ihmiset kokonaan kaikkoamaan ympäriltä. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisessa on omat pienet vikansa joita ei välttämättä pysty kokonaan muuttamaan, mutta kriittinen itsetarkastelu on mielestäni silloin tällöin paikallaan ihan jokaisella. Jos pahoittaa jatkuvasti toisten mielen jollain tietyllä käyttäytymismuodolla, on tuskin huono idea hieman miettiä voisiko asialle tehdä jotain. Sillä eivät ne hyvät tavat oikeasti ole sellaista päälleliimattua kohteliaisuutta, ovien availua ja kassien kantamista, vaan sellaista aitoa välittämistä ympärillä olevista ihmisistä.

Ei kommentteja: