Joulukalenteri 2015: Luukku 24

Hei lukijat, tänään on joulu! Joulukalenterin huipennuksena saatte luettavaksenne pienen tarinan, jonka kirjoitin joululomani ratoksi. En ole kirjoittanut proosaa yläasteen jälkeen ja se on ihan oma taiteenlajinsa jossa en kuvittelekaan olevani edes yhtä hyvä kuin näiden blogitekstien kirjoittamisessa, saatikka sitten oikeasti hyvä kirjoittaja. Mutta ehkäpä se on ihan mukiinmenevää lukemista kun käpertyy aattoiltana sohvalle lämpimän huovan alle pipareiden ja glögin kanssa.

Blogi jää muutaman päivän joulutauolle, mutta älkää surko: uusia postausaiheita on mietittynä läjäpäin, ja menin lauantaina lupaamaan että sunnuntaina ilmestyy postaus jossa esiintyy eräs tietty screenshot. Palaan asiaan viimeistään silloin, siihen asti ihanaa joulua ja maistelkaa paljon piparia ja joulumakkaroita!

Oli jouluaatto, ja Mimi oli saanut tarpeekseen miehistä.

Puoli vuotta aikaisemmin yhtä harmaana ja sateisena päivänä Mimi oli saanut Muusikolta viestin, jossa toivotettiin hauskaa juhannusta ja mukavaa loppuelämää. Mies oli kolmen kuukauden intensiivisen tapailun jälkeen tullut siihen tulokseen, että Mimistä puuttui se jokin joka vahvistaisi hänen herkän luovuutensa kukoistusta. Herkkä luovuus ilmeisesti tappaa tilannetajun, Mimi oli miettinyt lukiessaan viestiä miehen kotikadun varressa josta hänen oli ollut tarkoitus poimia Muusikko mukaan juhannuksenviettoon mökille. Siitä mökkireissusta oli tullut yhtä synkkä kuin harmaat pilvet, jotka riippuivat itsepintaisesti taivaalla koko keskikesän juhlan ajan.

Mimi oli aavistanut riskin jo Muusikon tavatessaan, mutta miehen huomaavaisuus ja kauniit sanat olivat luoneet hetkellisen illuusion siitä, että mies olisi ollut luottamuksen arvoinen. Kun osoittautui ettei näin ollutkaan, Mimiä ärsytti eniten se, että hänen olisi pitänyt tietää paremmin. Olisi pitänyt tajuta, ettei tästäkään mitään tulisi. Hänen kohtalonaan tuntui olevan vetää jatkuvasti puoleensa miehiä, joiden tunteiden palo syttyi nopealla roihulla ja hiipui sitten kuin sammuksiin puhallettuna, täysin varoittamatta ja yhtäkkiä. Ja joka kerta Mimi syytti itseään siitä, että oli taas kerran antanut huijata itseään.

Sitten Mimi tapasi Valokuvaajan. Komean miehen, joka oli tehnyt Mimiin lähtemättömän vaikutuksen kysyessään muina miehinä Mimin puhelinnumeroa heidän satuttuaan pitämään sadetta samalle bussipysäkille. ”Näytät siltä, että sulla on kiinnostavia salaisuuksia, ja mä haluaisin tietää ne”, mies oli vastannut Mimin varovaiseen tiedusteluun puhelinnumeron käyttötarkoituksesta. Vastaus oli hämmästyttänyt Mimiä niin, että menneisyyden epäonni väistyi hetkeksi hänen mielestään ja sen tilalle tuli kuplivan iloinen tunne, joka sai perhoset tanssimaan valssia hänen vatsassaan. Jos jokin pieni ääni Mimin alitajunnassa yrittikin mutista varovaisuudesta, perhoset vaiensivat sen kuulumattomiin.

Eräänä iltana ulkona satoi vettä ja Mimi ja Valokuvaaja loikoilivat vierekkäin Valokuvaajan sängyllä kynttilöiden valossa. Mimin valtasi yhtäkkiä varmuus, että tässä oli nyt hänen elämänsä mies. Varovasti hän painautui lähemmäs ja kuiskasi voitonvarmana Valokuvaajan korvaan: ”Mä haluaisin olla sun ainoo.” Mies ei tehnyt elettäkään vaan oli hetken hiljaa. ”Aijjaa, en tiennykään. Mutta joo.” ”Joo mitä?”, Mimi oli kysynyt hämmentyneenä miehen oudosta vastauksesta. ”Että joo, mä ymmärrän että susta tuntuu siltä”, mies oli vastannut taas hetken mietittyään. Sitten hän käänsi kylkeään, sammutti kynttilät ja alkoi tuhista jättäen Mimin miettimään, että mitä ihmettä äsken oli tapahtunut.

Siitä illasta oli jouluaattona kulunut kaksi viikkoa, vesisade ei ollut lakannut eikä Valokuvaajasta ollut kuulunut pihahdustakaan. Mimi istui sohvallaan ja totesi itsekseen, että nyt saa riittää. Miten hän olikin saattanut kuvitella, että Valokuvaaja olisi mitään muuta kuin kaikki miehet ennen tätä, halunnut muuta kuin leikitellä hänen tunteillaan? Häntä ei kerta kaikkiaan huijattu enää: tästä lähtien hän ei haluaisi olla yhdenkään miehen ainoa. Oikeastaan tästä lähtien hän ei haluaisi olla yhdenkään miehen yhtään mikään. Päätöksen sinetöidäkseen hän nousi kaatamaan itselleen kolmannen lasillisen viiniä ja hätkähti ovikellon soidessa. Tyhjä lasi kädessään hän hiippaili eteiseen avatakseen oven, jonka takana seisoi litimärkä Valokuvaaja.

Pienen hetken ajan Mimi vain tuijotti pöllämystyneenä vettä valuvaa miestä saamatta sanaa suustaan. Sitten mies pyyhkäisi sateen kastelemat hiussuortuvansa otsaltaan ja loi katseensa maahan. ”Sä olet mulle varmaan tosi vihainen.” ”No jaa”, Mimi sanoi, ”vähän ihmeissäni ehkä. Mitä sä täällä teet?” ”Mä tulin vaan toivottamaan sulle hyvää joulua. Ja sanomaan, että joo. Niin mäkin.” ”Joo niin säkin mitä?”, Mimi kysyi käsittämättä ollenkaan mistä tässä absurdissa tilanteessa oli oikein kyse. ”Haluaisin olla sun ainoo. Mä olin tosi väsyny sillon kun sä sanoit sen, niin mä tajusin vasta keskellä yötä mitä sä edes tarkotit. Sitten mä mietin että sanon sulle aamulla, mutta sä olitkin häipynyt kun mä heräsin. Etkä sä enää laittanut mitään viestiä, niin aattelin että sä sait tarpeekses. Mutta tässä mä nyt silti olen, koska mä ajattelin että tää kakku sanoisi mun puolesta sen mitä tässä nyt pitäisi sanoa.” Viimeistä lausetta sanoessaan Valokuvaaja nosti repun selästään ja kaivoi sieltä pienen peltirasian, jossa oli sydämenmuotoinen hedelmäkakku. Mimi ei tiennyt mitä ajatella. Hän ei tiennyt halusiko itkeä vai nauraa, heittäytyä miehen syliin vai sittenkin paiskata oven tämän nenän edestä kiinni. Lopulta hän otti huojahtavan askeleen oven edestä tehdäkseen miehelle tietä, hymyili vähäsen ja kysyi: ”Otatko viiniä sen kanssa?”