perjantai 29. tammikuuta 2016

Ihastumisesta

Muistatteko ne ajat, kun kaikilla oli joku ihastus? Joku omalta luokalta, ehkä joku söpö ylempiluokkalainen jääkiekkoilija tai kaverin isoveli? Sitä tuijotteli toista päivät pitkät ja keräsi rohkeutta mennä juttelemaan, ja kun se ihastus sanoi käytävällä moi, tuntui että sydän halkeaa ja sisälmykset menevät solmuun. Jokin tietty tunti koulussa saattoi olla viikon kohokohta, koska silloin sai istua ihastuksen vieressä. Ja se tunne, kun sille ihastukselle lopulta uskalsi kertoa omista tunteistaan ja toinenkin tunsi samoin! Ne olivat hyviä aikoja. Enää ei niin helposti tule ihastuttua kehenkään samalla tavalla kuin silloin. Sellainen ihastuminen vaatisi sen, että toista näkisi säännöllisesti jossakin, eikä sellaisia tilanteita elämääni juurikaan enää mahdu. Koulussa, töissä ja harrastuksissa tapaan pääosin vain tyttöjä ja tanssioppilaideni isiä, joten eipä valikoima ole häävi. Nykyään miehiä tapaa enimmäkseen joko baarissa tai Tinderissä. Toki jotain kuumia tapauksia välillä sattuu vaikkapa samaan junaan, mutta sielläkin tyyppiä saa tuijotella vain ehkä minuutteja. Olen minä ihastunut, mutta ei se tunnu samalla tavalla huumaavan ihanalta kuin silloin nuorempana. Hyvältä, mutta erilaiselta.

Eräs hyvä ystäväni oli kuitenkin tavannut koulussa suloisen pojan, johon hän tunnusti olevansa hieman ihastunut. Ongelmia kuitenkin tuottaa se, että miten hän tätä ihastuksensa kohdetta lähestyisi. Vaikka osapuolet ovatkin aikusia ihmisiä ja he keskustelevat keskenään opintoihin liittyvistä asioista, suhteen syventäminen kurssituttavista joksikin muuksi ei ole yhtään sen helpompaa kuin nuorempanakaan. Ellei jopa vaikeampaa. Huomaan nimittäin itsessäni, että liveiskemistaitoni ovat pahoin ruosteessa ja sama ongelma taitaa olla myös ystävälläni, joka on tavannut melkein kaikki viimeisimmät miehensä baarissa. Kysymys kuuluukin siis, miten tutustutaan ihmiseen livenä ja selvinpäin?




Olin itse viime vuonna ihastunut erääseen poikaan, jonka tapasin kouluuni liittyvässä projektissa. Se on viimeisin kokemukseni sellaisesta yläasteajoille tyypillisestä ihastumisesta, jossa tyyppiä ihaillaan kaukaa, hänen kanssaan vietetään aikaa ja yritetään katseilla ja pienillä eleillä varovaisesti vihjailla, että sydän pakahtuu hänen olemassaolostaan. En oikein tiedä mitä muutakaan vastaavassa tilanteessa voisi tehdä, kuin parhaansa mukaan yrittää viritellä keskustelua ihastuksensa kanssa ja katsoa lähteekö juttu luistamaan, ja jos lähtee, varovaisesti vihjata kiinnostuksesta muuhunkin kuin koulujuttujen jauhamiseen. Se, miten se keskustelun virittely sitten onnistuu käytännössä, onkin ihan toinen juttu. Ylläolevan sarjakuvan skenaario on erittäin todennäköinen, sillä jos pelkkä ihastuksesi seurassa oleminen saa ne sisälmykset kietoutumaan umpisolmulle ja aivot lähtevät kalareissulle, järkevien lauseiden tuottaminen oksentamatta samalla voi olla yllättävän vaikeaa.


Tässä on nyt asia, johon en osaa antaa mitään vinkkejä. Kai sitä pitäisi vain yrittää olla oma itsensä ja koittaa olla nousematta lentoon kun se ihastus hymyilee ja sanoo moi. Vaan se onkin helpommin sanottu kuin tehty.

torstai 28. tammikuuta 2016

Puolustuspuhe pleijeröinnille


Minua on monesti arvosteltu siitä, että olen tapaillut useampaa miestä samaan aikaan tai säätänyt muiden kanssa tapaillessani jotakuta. Olen kuullut paljon ihmettelyä, että miten oikein pystyn siihen ja eikö omatuntoni kolkuta. Joskus myös olin tilanteessa jossa yritin tehdä valintaa kahden hyvän miehen väliltä, ja silloin kuulin monesti että jos valintaa pitää edes hetki miettiä, en välitä oikeasti kummastakaan ja sietäisin suurinpiirtein kuolla yksin onnettomana. Tietty on inhottavaa jos joku puuhailee selän takana jotakin, mutta mielestäni tapailusuhteissa kirjoittamaton sääntö on, että muita saa tapailla jos ei olla sovittu muuta. Meitä montaa yhtä aikaa pyöritteleviä ei pitäisi ehkä kuitenkaan tuomita niin nopeasti, sillä miesten tunteilla leikittelyn ja tunteettomuuden sijaan muiden kanssa säätäminen voi olla enemmänkin omien tunteiden suojelemista.


Tässä logiikassa on ihan oikeasti järkeä.

Itselleni useampi kortti hihassa on ennen kaikkea itsesuojelun keino. Yritän minimoida riskit siihen, että ihastuisin liikaa ja päätyisin satuttamaan itseni. Olen huomannut, että jos pitää useampaa miestä kuvioissa yhtä aikaa, tunteet eivät välttämättä roihahda niin voimakkaasti ketään tiettyä kohtaan. Se on hyvä juttu, sillä mitä laimeammat tunteet, sitä vähemmän sattuu jos juttu loppuu. Käytän muiden kanssa säätämistä myös keinona rauhoitella itseäni. Jos pidän jostakusta ja koen epävarmuutta hänen tunteistaan itseäni kohtaan, haen lohtua toisen miehen sylistä. Oli siihen epävarmuuteen sitten syytä tai ei, toinen mies vie ajatukset muualle ja tuo sellaista sisäistä rauhaa. Välillä olen toki kokenut hiukkasen huonoa omatuntoa, jos käykin ilmi ettei mitään syytä epävarmuuteen ollut, mutta koska tapailusuhteissa kaikki on sallittua, en ole ottanut asiasta sen kummempaa stressiä. Erotkin on helpompi kestää jos pyörittelee useampaa yhtä aikaa, sillä vaikka yksi juttu loppuisi, toinen vielä jatkuu. Usein kaikki juttuni ovat alkaneet hieman limittäin niin, että toisen alkaessa hiipua olen alkanut tutustua johonkuhun uuteen ja kun se taas vuorostaan hiipuu, on taas joku uusi kuvioissa. Se onko tämä toimintatapa järkevä, terveellinen tai millään tavalla oikeutettu, on sitten asia erikseen. Mutta näin minä suojelen itseäni sydänsuruilta.



Pystyn siis vallan mainiosti olemaan yhtä aikaa ihastunut johonkuhun ja harrastamaan seksiä toisen miehen kanssa. Seksi ja tunteet eivät ole enää pitkiin aikoihin liittyneet toisiinsa, eli minun ei todellakaan tarvitse olla rakastunut kehenkään voidakseni mennä hänen kanssaan sänkyyn. Välillä olen säätänyt miesten kanssa ihan vaan siitä ilosta että voin, eikä siihen liity mitään henkistä kostoa kenellekään kolmannelle osapuolelle. Toki on niin, että jos uskaltaisin ihan oikeasti antautua tunteideni vietäväksi ja rakastua johonkuhun, en haluaisi enää harrastaa seksiä muiden kanssa. Kiinnostus muita miehiä kohtaan laskee huomattavasti siinä vaiheessa kun ihastun johonkuhun edes vähän. Mutta kun tuntuu hirvittävän vaikealta ja pelottavalta mennä sieltä omasta suojakuoresta ulos ja antaa niiden tunteiden tulla, sillä sitten jos käykin huonosti, itsensä satuttaa todella pahasti. Niimpä minusta on tullut tälläinen pikkuisen kyynistynyt pleijeri, joka mielellään lopettaisi pleijeröinnin, mutta pelkää sydämensä puolesta eikä uskalla.

tiistai 26. tammikuuta 2016

#klikkaamua

Nyt olisi teille lukijoille jälleen uusi kätevä tapa seurata blogiani! Tuonne sivupalkkiin on ilmestynyt sininen palikka, jota klikkaamalla voit seurata blogiani blogit.fi-sivustolla. Sivusto korvaa hiljattain lopettaneen Blogilistan ja sen kautta voi seurata kätevästi muitakin suosikkiblogejanne. Käykääpä siis klikkailemassa, ja samalla kädenliikkeellä voitte helposti liittyä seuraajikseni myös Bloglovinissa ja Facebookissa. ;)

maanantai 25. tammikuuta 2016

Poikamiesboksin tuntomerkit

Minulla on ollut elämäni varrella ilo päästä vierailemaan monien miesten kodeissa. Yhteenvetona todettakoon, että ne olivat aika rumia. Niistä myös löytyy tosi paljon yhtäläisyyksiä, vaikka ei edes laskettaisi mukaan sellaisia sattumuksia kuin että kaikista on löytynyt jääkaappi. Välillä lupaavankin oloisen jätkän pisteet saattavat laskea rankasti siksi, että jätkän koti on niin testosteronilta löyhkäävä läävä että naisia alkaa ahdistaa. Tässä tekstissä kerron teille niitä pahimpia turn-offeja tai huvittavuuksia, joita olen miesten asunnoista bongannut.

Karkeasti yleistäen miehet voi kodin laittajina jakaa kahteen kategoriaan: on miehiä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa miltä kotona näyttää, ja sitten on miehiä, jotka haalivat kotiinsa kaikkea siistiä. Ensimmäisen kategorian miehet sisustavat kotinsa yleensä jollain sukulaisten vanhoilla epämääräisillä kalusteilla ja sisustus on iloinen sekametelisoppa kaikkea mahdollista. Toisen kategorian miehillä kotoa saattaa löytyä esimerkiksi tammitynnyristä valmistettu yöpöytä, tai kokislogolla varustettu jääkaappi. Sisustuksen värimaailma on melkein poikkeusetta tumma, mutta ei tyylikkäästi vaikkapa musta vaan enemmänkin hämärän ja pimeän näköinen. Tekstiilit ovat yleensä jotain toisiinsa sopimattomia matonrättejä, tai mummon ompelemia jämäkankaista tehtyjä muhkuraisia tyynyjä. Sängystä löytyy useimmiten joku harmaa tai ruskea päiväpeitto, ja sen alta ralliautoilla tai jääkiekkoilijoilla kuvitetut lakanat. Tai sitten jotkut tosi rumat siniruudulliset. Verhoissa suositaan useimmiten ruskeaa. Että siinä teille harmonian riemuvoitto: yhdistäppä viisitoista eri puunsävyistä huonekalua, ruskeat verhot, punainen kokisjääkaappi ja ralliautolakanat. Ai että.

Keittiöstäkään ei kannata odottaa kovinkaan yhtenäistä linjaa astioiden suhteen. Astiakaapista saattaa tosin löytyä vain yksi kappale kutakin astiaa, ja paistinpannu ja kattila. Jos astioita on enemmän, ne ovat takuulla eri paria. Erityisesti mukeja ja laseja saattaa miehen kaapista löytyä kaksikymmentä erilaista. Suosittuja ovat esimerkiksi Mäkkärin Plus-aterian mukana tulevat värikkäät kokislasit, tai sitten jotkut yksittäiset muumimukit mitä mummo on ostanut ylioppilaslahjaksi. Lisäksi melkein joka miehen astiakaapin vakiovaruste on soppakattilan kokoinen tuoppi, epämääräisiä baarista pöllittyjä shottilaseja unohtamatta.

Elektroniikka on miesten kodeissa hyvin näkyvästi esillä. Miehillä on usein mitä mielenkiintoisimpia elektronisia viritelmiä kodeissaan, kuten esimerkiksi valaisimet, jotka laitetaan päälle ja pois puhelimessa olevan sovelluksen avulla. Sovelluksesta voi säätää myös muun muassa valon väriä ja kirkkautta. Tavallaan siistiä, mutta tavallaan tosi epäkäytännöllistä jos vaikka joku muu kuin puhelimen haltija haluaisi laittaa valot päälle. Elektronisia laitteita löytyy usein reilusti. On puhelin ja tabletti, läppäri ja pöytäkone, kaksi erillistä näyttöä sekä tietty lastensängyn kokoinen telkkari, tehokkaita pienen asuntovaunun kokoisia kaiuttimia unohtamatta. Niin ja tietysti pelikonsolit. Niimpä ei lienekään yllätys, että miesten kotona hallitsevin sisustuselementti on usein pitkin lattioita risteilevät johdot ja piuhat. Kaunista, eleganttia ja silmiä hivelevää.

Koriste-esineitä miesten kotoa ei juurikaan löydy. Kunniapaikalle kotona asetetaan kuitenkin elämän tärkeät asiat, kuten esimerkiksi kaikki kotoa löytyvät viinapullot. Miehillä on myös tapa keräillä kaikenlaista hassua, ja säilyttää kummallisten asioiden kokoelmaansa näkyvällä paikalla. Yksi säästää kaikki leffaliput ja teattereiden käsiohjelmat ja laittaa ne sinitarralla seinille, toinen kerää kirjahyllyyn tyhjiä siideripulloja. Karmeinta oli erään miehen iso lasivitriini, joka oli täynnä jätkän käsin maalaamia Warhammer-ukkeleita. Ne liittyvät ilmeisesti jotenkin roolipeleihin.

Oma lukunsa ovat sitten poikamiesten kimppakämpät. Niille tunnusomaista on jokin hohdokkaalta kalskahtava nimi, kuten Penthouse tai Mänssöni. Niissä vallitsee usein sisustuksellinen kaaos, koska huonekalut ovat mikä kenenkin asukkaan eivätkä siksi sovi yhtään yhteen. Sisustusta tärkeämpää on kuitenkin poikamieslinnoituksen miehekäs yhteisöllisyys, joka on tavallaan ihailtavaa ja siistiä. Sellaisessa asunnossa vierailevalle naiselle vaan tulee helposti vähän sellainen olo, että on ihan väärässä paikassa.

On niitä kivasti sisustettujakin mieskämppiä olemassa. Olen todistettavasti vieraillut useammassakin sellaisessa! Enkä nyt sano, että oma sisustustyylini olisi jotenkin ylivertainen ja oma kotini täydellisyyden perikuva. Täälläkin on tällä hetkellä vähän sotkuista ja pölyistä, ja kotoani löytyy aika paljon sellaisia tyttökliseitä, kuten pursuilevat kylppärin kaapit ja puinen sydän, jossa lukee "Home is where the heart is". Sen sain tosin kerran lahjaksi. Joskus tulevaisuudessa kun toivottavasti asun jonkun miehen kanssa yhdessä haluaisin olla sellainen rento sisustaja joka hyväksyy myös miehen tavarat kotiin, vaikka ne eivät ihan osuisikaan omaan sisustusmakuuni. Jotkut miehet vain tekevät sen hyvin vaikeaksi, sillä en voi kuvitella asuvani kodissa jota koristaa vaikkapa se miniatyyriroolipelihahmoilla täytetty lasivitriini.

perjantai 22. tammikuuta 2016

Melkein mutta ei ihan-seurustelu

Suhteen määrittely ei aina ole ihan yksinkertaista. Tapailun ja ihan oikein seurustelun raja on häilyvä, mutta kuilu on silti iso. Ja jotenkin tuntuu, että nykyään sen seurusteluaskeleen ottamiseen on tosi korkea kynnys. Sitä tapaillaan ja ollaan kaikin tavoin kuin seurusteleva pari, paitsi että ei seurustella.

Juttelimme jokin aika sitten muutaman hyvän ystäväni kanssa miehistä. Ystävistäni toinen seurustelee ja toinen tapailee melko säännöllisesti kivaa miestä, jonka kanssa menee tosi hyvin. Seurusteleva ystäväni kysyi sitten, että jos kaikki on kerran hyvin, niin miksi ette seurustele. Vastaus oli, että se ahdistaa ja tuntuu liian vakavalta. Vaikka kyseisessä miehessä ei ole ystäväni mielestä erityisesti mitään vikaa, hän haluaa kuitenkin pitää suhteen rentona tapailuna ja olla ottamatta paineita mistään vakavammasta. Olen itse ollut jo pitkään samalla linjalla, enkä ole halunnut millään tavalla määritellä suhteitani vaan pitänyt ne epämääräisinä ja samalla rentoina. Kun mitään ei ole sovittu, ei ole velvollisuuksia toista kohtaan. Seurustellessa toiseen pitää sitoutua oikeasti, eikä sitä halua tehdä ihan jokaisen vastaantulijan kanssa. Olenkin päättänyt, etten ala seurustella ellen ole satakymmenenprosenttisen varma että haluan ja pystyn sitoutumaan kyseiseen ihmiseen. Toisin sanoen, en halua seurustella kenenkään sellaisen ihan ok-tyypin kanssa, vaan siinä pitää olla kyseessä sitten ihan oikeasti siisti tyyppi, josta tykkään tosi paljon. Sellaiset ihan kivat tyypit voi pitää siellä tapailuasteella.


Vähän surullista toki on, että nykyään pysyvän parisuhteen muodostus tuntuu olevan paljon hankalampaa kuin aikaisemmin. On varmaan osittain muun muassa Tinderin syytä, että ihmiset eivät oikein malta pysytellä yhden tyypin kanssa pidempään kun niin paljon uusia olisi tyrkyllä koko ajan. Jotkut eivät annan seurustelulle mahdollisuutta edes ajatuksen tasolla, vaan ilmoittavat uusille deiteille heti kättelyssä etteivät hae mitään vakavaa. Miksi niin tekisikään, kun voi saada seurustelun hyvät puolet epämääräisestä tapailusuhteesta ja silti nauttia sinkkuelämän vapaudesta ? Olen itse koko ajan ollut sillä asenteella liikkeellä, että annan jokaiselle tapaamalleni miehelle mahdollisuuden olla elämäni rakkaus, mutta en aktiivisesti etsi poikaystävää sen kummemmin kuin vakipanoja tai yhden illan ihanuuksiakaan. Aika pitkälti homma on kuitenkin luisunut sellaiseksi epämääräiseksi tapailuksi, joka on hetken kivaa ja sitten loppuu eikä toiselle tule puhuttua enää koskaan. Tai omassa tapauksessani entisistä melkein mutta ei ihan-poikaystävistäni on tullut useassa tapauksessa kavereitani, mutta se on toinen tarina se.

 Mistä sitä sitten tietää, että onko se oma suhde sitten tapailua vai seurustelua? Mielestäni asiasta tulisi käydä joku keskustelu, jossa molemmat ovat selvinpäin ja täydessä ymmärryksen tilassa. En voi käsittää pariskuntia, joiden toinen osapuoli ajattelee olevansa seurustelusuhteessa ja toinen taas tapailee rennosti. Se onkin epämääräisen tapailun vaara: se muistuttaa niin paljon seurustelua, että on helppo erehtyä. Konkreettisesti seurusteluhan eroaa tapailusta vain siten, että toista voi kutsua tyttö- tai poikaystäväksi ja voidaan laittaa Facebookkiin parisuhdestatus. Edes se, että sovitaan ettei seksiä harrasteta muiden kanssa, ei tarkoita vielä että seurusteltaisiin, sekin on vain yksi tapailun aste.


Vaikka epämääräistä tapailusuhdetta voikin helposti erehtyä luulemaan seurusteluksi, ero näkyy suhteen osapuolille päivittäin. Nimittäin silloin, kun suhteen laadusta ei ole käyty mitään keskustelua, omien tunteiden näyttäminen on tosi riskialtista. Jos paljastaa vahingossa liikaa, saattaa toinen säikähtää pois ja koko suhde kuivuu kasaan. Seurustellessa toiselle voi avoimesti sanoa että tykkään susta, mutta tapaillessa ei. Kaikenlainen tunteiden ilmaisu on pannassa: ei sydänhymiöitä, rakkaus-sanakin on kielletty, ja toisen kutsuminen kullaksi on hirvittävä rike. Tietysti sitä voi myös miettiä, kuinka järkevää on tapailla ihmistä jolle tunteesi häntä kohtaan ovat negatiivinen asia. Jotkut ihmiset kuitenkin ovat vähän hitaammin syttyviä kuin toiset, ja siinä missä itse tiedän melko nopeasti että onko joku nyt poikaystävämateriaalia vai ei saattaa joku toinen tarvita aikaa ollakseen varma. Sellaisessa tilanteessa liian yltiöpäiset rakkaudentunnustukset voivat vähän säikäyttää. Tosin en ole vielä itse päässyt sellaista tilannetta kokemaan, että sellainen epämääräinen ei ihan mutta melkein-seurustelu olisi muuttunut oikeaksi seurustelusuhteeksi, mutta toivossa on hyvä elää!

tiistai 19. tammikuuta 2016

Vähän spessummat treffit

Välillä on kiva tehdä jotain oikeasti tosi spesiaalia sen perus Netflix&chillin sijaan. Tai ainakin itse muistelen vanhoista suhteistani enemmän niitä vähän erikoisempia juttuja mitä yhdessä tehtiin, kuin niitä normi sunnuntaita jotka vietettiin telkkarin ääressä. Paljastan seuraavaksi pari sellaista juttua, mitä mielestäni on tai voisi hauskaa tehdä poikaystävän tai jonkun sellaiseen melkein rinnastettavan jätkän kanssa.

Sellaista olen miettinyt jo kauan, että olisi tosi siistiä vaikka hypätä johonkin ensimmäiseen junaan joka tulee vastaan ja mennä sillä johonkin ihan random paikkaan jossa ei ole ikinä käynyt. Tai sitten randomisti osoittaa kartalta jonkun paikan, hypätä autoon ja ajaa sinne. Sitten oltaisiin vaikka yötä siellä jossain random paikassa ja vähän seikkailtaisiin.


Toinen haaveeni olisi päästä joskus sellaisille kunnon illallistreffeille, minne saa pukeutua kauniisti ja jätkä tulisi hakemaan kotoa ja sitten mentäisiin syömään johonkin kivaan paikkaan kunnolla pitkän kaavan mukaan. Tämä tosin on vähän hankalampi toteuttaa, koska olen tosi huono syömään hienoja ruokia. Mutta kai jostain löytyisi sellainen superylihienon ja Mäkkärin välimaastoa oleva paikka?



Olisi myös kivaa mennä joskus ihan kahdestaan baariin. Aloitella jomman kumman luona ja pelata vaikka juomapelejä, sitten lähteä keskustaan baariin tanssimaan ja jatkaa jomman kumman luokse yksityisille jatkoille. Toki olen ollut monta kertaa kaveriporukalla bilettämässä ja joku senhetkinen deittini on ollut mukana, mutta ihan kahdestaan en ole koskaan ollut kenenkään kanssa juhlimassa. Myös jossain keikalla olisi kiva käydä jonkun kanssa kahdestaan, tai festareilla.


Juuh elikkäs, vapaaehtoisia viemään minut romanttiselle illalliselle tai baariin?

maanantai 18. tammikuuta 2016

Mitä on vaimomatsku?

Olisi mahtavaa olla tulevaisuudessa jonkun vaimo. Jostain syystä kuitenkin tosi moni mies on ilmoittanut heti kättelyssä ettei sitten muuten halua mitään vakavaa, mutta ruvennut sitten suhteemme päätyttyä seurustelemaan jonkun toisen kanssa. Onko tässä nyt kyse sitten siitä, etten ole sitä kuuluisaa vaimo- tai tyttöystävämatskua? Mitä ihmettä se sellainen vaimomatsku on?



Olen tosin kuullut itseäni kehuttavan vaimomateriaaliksi useaan otteeseen. Useimmiten kehut ovat liittyneet jotenkin tekemääni ruokaan, Onko vaimomateriaali siis sitä, että on hyvä kokki? Ruokiani ja leipomuksiani on kehuttu paljon, samoin tekemiäni käsitöitä ja kotini sisustusta. Tarkoittaako vaimomatsku sellaista naista, jolla on kodinhoitoon liittyvät taidot hallussa? Halutessani olen kyllä melkoinen pikku kodinhengetär, joten ei tämän asian pitäisi ainakaan siitä olla kiinni. Tosin sitä puolta en ehkä näytä itsestäni ihan ensimmäisenä, pitäisikö sitä sitten mainostaa enemmän? Rynnätä miehen luona aina ensimmäisenä keittiöön ja järjestää kaapit ojennukseen ja herätä aina puoli tuntia ennen miestä laittamaan aamupalaa? Sellaistako on vaimomateriaali?



Vai tarkoittaako vaimomateriaali kenties sitä, että osaa ottaa rennosti eikä nalkuta? Sekin kyllä onnistuu. En ole niitä naisia, joka nostaisi metelin poikien baari-illoista tai pleikkarin pelaamisesta tai vaatisi miestä palaamaan kotiin tiettyyn kellonaikaan. Haluan vain, että sovituista asioista pidetään kiinni, ja että se pleikkari tai joku muu juttu ei mene jatkuvasti minun edelleni. En pidä siitä, että tapaamisia perutaan viime hetkellä tai että myöhästellään ilman syytä. Jos asuisin miehen kanssa yhdessä, saattaisin tuoda mielipiteeni julki jos kaikki kotityöt jäisivät jatkuvasti minun vastuulleni. Mutta onko se muka vaimomateriaalin merkki, että hyväksyy minkälaista kohtelua tahansa mukisematta? Jos joku mies on sitä mieltä, niin kannattaa vaimon sijasta ehkä hankkia uusi kynnysmatto.

Ehkä vaimomateriaali tarkoittaa sitä, että ei harrasta seksiä jokaisen vastaantulijan kanssa tai heruta Instagramissa? Niin voisi päätellä ainakin enemmistöstä hakutuloksia, kun kirjoittaa Googlen kuvahakuun "wifey material memes". Vaimomateriaalia ovat tytöt, jotka eivät anna kaikille. No, minä en anna kaikille. En silti pihtaa tai odottele mitään viidensiätoista treffejä ennen sänkyyn menoa. Tekeekö se minusta nyt sitten ei-vaimomatskua? Sitä en kyllä ihmettele, etteivät vähäpukeiset tissi- tai pyllyherukuvat Instassa anna sellaista vaimomateriaali-kuvaa naisesta. Mutta olin jotenkin siinä käsityksessä, että useimmat miehet tykkäävät seksistä ja siitä voisi päätellä, että sitä halutaan harrastaa usein. Eikö sitten olisi loogista, että parasta vaimomateriaalia olisi nainen joka myös haluaa paljon ja usein? Ilmeisesti näköjään ei, sillä tässä sitä edelleen ollaan ilman miestä, vaikka miltei joka ikinen deittailemani jätkä on ilmaissut mielenkiintoa verestellä muistoja makuukammarin puolella myös suhteen päättymisen jälkeen, Olen pitänyt sitä positiivisena asiana että jään miesten mieliin niin sanotusti hyvänä leikkikaverina, mutta onkohan se sittenkin huono juttu joka sabotoi mahdollisuuteni kunnolliseen parisuhteeseen? 

Olen huomannut, että aika moni jätkä on suhteemme päätyttyä ottanut tyttöystäväkseen jonkun ulkonäöltään kanssani vähän saman näköisen mutta seinäruusumman ja kiltimmän tytön. Sellaisen arkisen mutta söpön, ehkä sairaanhoitajan tai jonkun muun hoiva-alan ammattilaisen. Sekö tässä nyt mättää, olen liian räväkkä ja menevä ollakseni vaimomateriaalia? Ehkä se ihanteellinen esimerkki vaimomateriaalista ei ole sinitukkainen ihmissuhde- ja seksibloggari joka tykkää juhlimisesta ja jolla on kertynyt historiaa makuuhuoneosastollakin. Toisaalta en laskisi noista mitään miinukseksi miehessä, joten ehkä en ole vain vielä löytänyt sitä miestä, jolle olen vaimomateriaalia noista tekijöistä huolimatta, tai ehkä jopa niiden ansiosta!

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

#lääppijä

En ikinä ota Facebookissa tai muuallakaan somessa kantaa politiikkaan tai ajankohtaisiin ilmiöihin, en tykkää siitä ettei ihmisillä tunnu olevan enää muuta puhuttavaa kuin raiskaukset, hallituksen leikkaukset, maahanmuuttajat ja kaiken maailman kriisit. Keskustelu ajankohtaisista aiheista on toki tärkeää, mutta tuntuu masentavalta kun some on täynnä pelkkää negatiivisuutta ja ikäviä asioita. Törmäsin kuitenkin hiljattain #lääppijä-tagiin, jonka alla lukuisat naiset ovat julkaisseet kokemuksiaan seksuaalisesta ahdistelusta ja heidän seksuaalisen itsemääräämisoikeutensa rajoittamisyrityksistä. Ikävä kyllä, tunsin niin suurta hengenheimolaisuutta heidän kanssaan, että pakko itsekin nyt vähän avautua.

Joskus yläasteella tuntemattomat miehet ovat lisänneet osoitteeni Mesessä ja pyytäneet lähettämään alastonkuvia. 18-vuotiaana kotimatkalla baarista tuntematon mies huusi perääni juna-asemalla, että paljonko maksaa. Kerran kaupassa kumarruin poimimaan leipäpussia ja ohi kulkenut mies laski kätensä pepulleni. Metrossa eteeni istahti mies, joka alkoi tuijottaa minua julkeasti hieroen samalla housujensa etumusta. Joka kerta kun menen baariin, miehet katsovat asiakseen tarttua kiinni vyötäröstäni, pepustani tai tissistäni, tai ujuttaa käsiä hameeni alle. Hyvä aika tälläiselle toiminnalle on heidän mielestään muun muassa narikkajono. Enkä edes viitsi kertoa, minkälaisia kommentteja olen saanut tehtyäni näille miehille selväksi, etten pidä heidän toiminnastaan. Heidän mielestään olen milloin huora, milloin tosikko, milloin mitäkin.

Hälyttävintä tässä ei edes ole se, että miehet käyttäytyvät näin sikamaisesti. Karmeinta tässä kaikessa on mielestäni se, että en ole ollut näistä tapauksista moksiskaan. Tälläinen ahdistelu on meille naisille niin jokapäiväinen juttu, että se korkeintaan naurattaa. En ole koskaan ollut erityisen järkyttynyt tai ahdistunut kokemastani, vaikka henkilökohtaisen tilan rajaani on loukattu useita kertoja. En toki onneksi ole joutunut koskaan vakavampien seksuaalisen itsemääräämisoikeuden rikkomusten kohteeksi, silloin voisi olla eri ääni kellossa. Mutta onko sekään nyt ihan oikein, että ohitan tälläisetkin tilanteet pelkällä olankohautuksella?

Minulle ei ole koskaan tullut mieleenkään mennä kourimaan ketään tuntematonta miestä tai huudella hävyttömyyksiä heidän peräänsä. Jos nään vaikkapa baarissa hyvännäköisen miehen joka on heittänyt paitansa pois, en tulkitse sitä kutsuksi mennä lääppimään häntä. Ikinä en ryhtyisi haukkumaan ketään miestä siksi, että tämä ei lämpenisi tökeröille yrityksilleni. Vaikea olisikaan, kun en koskaan kuvittelisi lähtisi yrittämään ketään esimerkiksi tunkemalla kättäni hänen housuihinsa. Kyllä tiedän, että jätkiäkin ahdistellaan ja kouritaan toisinaan, mutta ei se ihan yhtä arkipäiväistä ole. Eikä kukaan sanoisi miehelle sellaisessa tilanteessa että omapa oli vikasi kun pukeudut tai käyttäydyt noin. Naisia kuitenkin syyllistetään usein provokatiivisesta pukeutumista tai käyttäytymisestä, ihan kuin sellainen oikeuttaisi ahdistelun.

On tosi ikävää, että tällainen ahdistelu on niin normaalia että sitä ei edes hätkähdä vaan sen vaan hyväksyy. On myös tosi ikävää, että tätä ahdistelukorttia heilutellaan nyt kun sillä lietsotaan rasistisia näkemyksiä. Monessa #lääppijä-kirjoituksessa on mainittu, että ahdistelijat ovat useimmiten olleet niitä valkoisia heteromiehiä, jotka ovat nyt huolissaan meistä naisista tänne tulleiden turvapaikanhakijoiden vuoksi. Onko heidän mielestään siis vain arjalaisen herrarodun edustajilla oikeus kajota naisiin ja tämä oikeus pitäisi nyt evätä muun näköisiltä ihmisiltä? Totta kai ahdistelua saattaa esiintyä enemmän jos Suomeen tulee massoittain miehiä sellaisista kulttuureista jossa naisen oikeudet eivät ole samat kuin Suomessa. Olen kuitenkin enemmän huolissani siitä, että Suomessa ikänsä asuneet ja siten suomalaisten naisten itsemääräämisoikeuden hyvin tietävät miehet tätä ahdistelua harrastavat, vaikka heidän pitäisikin tietää sen olevan väärin.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Parisuhteen ulkopuolella on elämää!

Edellisessä postauksessani kirjoitin kaukosuhteista ja siitä, kuinka välimatka luo haasteita suhteen onnistumiselle. Se voi siitä huolimatta olla tavallaan myös hyväkin asia. Tai ei ehkä niinkään fyysinen välimatka vaan se, että vaikka sitä etäisyyttä toiseen olisi muutaman kilometrin verran jokaista hetkeä ei silti tarvitse viettää kylki kyljessä kiinni.

Mielestäni sellaiset pariskunnat, jotka ovat aina vain toistensa kanssa eivätkä liiku minnekään ilman toisiaan, ovat aika surullista katsottavaa. Nyt joku siellä ajattelee että olen vain kateellinen ja katkera kun minulla ei ole poikaystävää elämäni johtotähtenä. No en ole, sillä vaikka seurustelisin, poikaystäväni olisi minulle hyvin tärkeä ja läheinen ihminen mutta ei suinkaan elämäni pääsisältö tai olemassaoloni tarkoitus. Ajatus siitä, että olisi joka päivä vuorokauden ympäri kiinni jossain toisessa ihmisessä on todella ahdistava. Minulla on omakin elämä ja kaipaan tilaa elää ja tehdä asioita myös ilman jotain miestä roikkumassa mukana.



Postauksen kuvituksena otoksia viime kesäiseltä tyttöjen road tripiltä, josta selvisimme hienosti ilman miehiä.

Sitä sanotaan, että suhde pysyy tuoreena ja kiinnostava pidempään jos sen osapuolet viettävät välillä aikaa erossa toisistaan ja ikävöivät toisiaan. Allekirjoitan tämän väittämän ihan täysin ja sain siitä hyvän käytännön esimerkinkin hiljattain. Kyseinen mies lähti reissuun emmekä nähneet pariin viikkoon, ja kun sitten vihdoin tapasimme jälleen hänen palattuaan tuntui kaikki tavallistakin paremmalta. En ole mikään ällösöpöilijä, mutta kyllä tuntui hyvältä nukkua päiväunet hänen sylissään pitkästä aikaa ja hänkin sanoi että ompa muuten kivaa olla tässä pitkästä aikaa. Hengailimme sitten yhdessä vajaat kolme päivää ja vaikka hänen seurassaan onkin aina kivaa, alkoi silloin kolmantena päivänä olla jo pikku hiljaa sellainen oman tilan kaipuu. Sitten emme taas nähneetkään pariin päivään ja sen jälkeen taas tuntui tosi hyvältä ja kivalta olla yhdessä. Jotenkin vaikka sitä olisi kuinka alkuhuumassa ja ties mitä niin ainakin itselläni tulee jossain vaiheessa se raja vastaan ettei jaksa enää pelkästään makoilla vierekkäin sängyssä vaan on pakko saada tehdä jotakin muuta.


Olen täällä blogissakin toitottanut kovaan ääneen useaan otteeseen hitaasti etenemisen tärkeyttä. Esimerkiksi siksi, että on ihan hyvä idea tutustua toiseen kunnolla ennen kuin sitoutuu isoihin asioihin, kuten vaikkapa yhteiseen asuntoon. Toinen syy on myös se, että mikäli suhteen ajattelee olevan loppuelämän tai ainakin tosi pitkään kestävä, alkuhuuma loppuu väistämättä joskus ja suhde muuttuu arkisemmaksi. Koska saman tyypin naamaa saattaa hyvällä tuurilla katsella yli puoli vuosisataa, tuntuisi hölmöltä hypätä alkuhuumavaiheen yli suoraan sinne arkisempaan parisuhde-elämään johon liittyy paljon käytännön asioita, kuten asunto ja rahankäyttö. Sille riittää aikaa kyllä sitten myöhemminkin monta kymmentä vuotta. Alkuhuumaa kannattaa siis koittaa venyttää niin pitkäksi kuin mahdollista. En kuitenkaan väitä että se kuolisi pois heti kun yhteisen asunnon avaimet saadaan käteen, enkä että suhteen arkistuminen olisi huono juttu. Tarkoitan vain, että kun toista näkee joka päivä ja arki jaetaan yhdessä, toisesta ei välttämättä jaksa innostua joka kerta samalla tavalla kuin silloin, kun nähdään muutaman kerran viikossa ja uutta tapaamista odottaa innolla etukäteen.


Toisen ikävöiminenkään ei tarkoita sitä, että väliin pitäisi pistää monta sataa kilometria tai että toiseen ei pitäisi mitään yhteyttä. Puhelimet on keksitty ja niillä voi soittaa tai tekstailla, molemmat ovat oikein kivoja yhteydenpitokeinoja toiseen silloin kun ollaan erossa. Eikä niiden tapaamisten välillä tarvitse olla kolmea viikkoa tai edes kolmea päivää. Joskus on kiva nähdä vaikka pari kertaa viikossa, ja toisinaan taas nukkua viikko putkeen samassa sängyssä. Koska eihän se suhde mihinkään etene jos suurin osa siitä on pelkkää toisen ikävöimistä.


Mitä tulee pareihin, jotka tekevät kaiken yhdessä, sitä en vain jaksa ymmärtää. Minä ainakin tarvitsen elämääni ainakin yhden sellaisen asian, joka on minun oma juttuni ja johon mahdollinen puolisoni ei liity mitenkään. Omat kaverit ovat myös erittäin tärkeitä, vaikka synttäreille ja kaiken maailman muihin kissanristiäisiin onkin mukavaa ottaa se oma puoliso aveciksi. Tiedän yhden pariskunnan joka on koulussa samalla luokalla, asuu yhdessä ja jolla on yhteiset harrastukset. En kerta kaikkiaan tajua kuinka heitä ei ahdista! Onneksi minulla on tämä blogi; tämä tuskin on sellainen harrastus, johon kukaan mies haluaisi ihan kauheasti osallistua.


Vaikka siinä vastarakastuneen vaaleanpunaisessa maailmassa tuntuisikin välillä järjenvastaiselta tehdä mitään muuta kuin olla tiiviissä ihokontaktissa sen oman hanipuppelipöön kanssa, omaa suhteen ulkopuolista elämää ei kannata unohtaa. Vaikka parisuhde onkin tosi tärkeä osa elämää ja usein niissä tähdätään siihen että jossain vaiheessa se arki olisi yhteistä, on se kuitenkin vain yksi elämän osa-alue. Elämässä on niin paljon muutakin tärkeää ja mielenkiintoista, että omasta ajasta kannattaa jättää siivu jos toinenkin myös parisuhteen ulkopuolisille asioille ja ihmisille.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Kaukosuhde, lähtö toisen mukaan vai ero?

Kaikenlaisissa parisuhteissa ihannetilanne lienee se, että suhteen osapuolet asuvat suht lähellä toisiaan. Välillä kuitenkin tulee tilanteita, että elämä kuljettaa asumaan eri kaupungeissa, jopa eri maissa tai eri maanosissa. Pitkä välimatka vaikeuttaa suhdetta monin tavoin ja olen itse suhtautunut etäsuhteisiin aina hieman varauksellisesti. Siinä onkin yksi sellainen ihmissuhdeilmiö, mistä itselläni ei ole henkilökohtaista kokemusta. Aihe kuitenkin nousi ajankohtaiseksi kun Suoraanpuhujan päiväkirjaa kirjoittavan Sofian uusimmassa postauksessa oli linkki tähän hänen vanhempaan postaukseensa, jossa käsitellään kaukosuhteita. Luin sekä Sofian tekstin että siihen tulleet kommentit ja tuntui, että itsekin pitäisi aihetta jotenkin käsitellä. Kyllähän se ajatuksia herättää, vaikka ei sitä omaa kokemusta juuri olekaan.

Kun eteen tulee tilanne, että suhteen toinen osapuoli asuu tai joutuu muuttamaan pitkän matkan päähän, on pariskunnalla oikeastaan kaksi vaihtoehtoa. Joko toinen muuttaa toisen luo tai sitten ei muuta ja eletään etäsuhteessa. Kumpi noista sitten on parempi vaihtoehto? Kummassakin on omat hyvät ja huonot puolensa. Ja sitten on tietysti aina se kolmas vaihtoehto, jossa kumpikin jatkaa omaa elämäänsä omalla puolellaan maailmaa.





Kun olin nuorempi, kaikki mahdolliset nuortenlehdet tolkuttivat samaa asiaa: hirvein virhe minkä voi ikinä tehdä on jättää taakse oma elämänsä ja seurata puolisoa toiseen maahan tai kaupunkiin. Omia tulevaisuudensuunnitelmia ei missään nimessä saanut tehdä puolison vastaavat mielessä vaan piti ajatella ennen kaikkea itseään. Tietenkään ei pidä jättää hakematta vaikkapa unelmien opiskelupaikkaa vain siksi että joutuisi muuttamaan pois kumppaninsa luota, varsinkaan joskus teininä kun suhteet harvoin ovat niitä koko eliniän kestäviä. Jotenkin se ajatus siitä, että oman vanhan elämän jättäminen ja puolison kanssa muualle muuttaminen on ehdottomasti off-limits on iskostunut mieleeni todella tiukasti, ja aikaisemmin ajattelin sen olevan viimeinen asia mitä ikinä tekisin, mutta en enää ole asiassa niin ehdoton. Toki se on aikamoinen riskisijoitus ja ehkä vähän hölmöä, jos on vaikkapa koulu kesken. Mutta jos elämäntilanne sen sallii ei uusien ympyröiden kokeileminen ole välttämättä huono asia. Nuoria kannustetaan lähtemään vaihtoon ja matkustelu on erittäin trendikästä: eihän se mitään muuta jos siihen uuteen paikkakuntaan tai maahan lähtee oman puolison kanssa eikä yksin. Tietysti on tärkeää, että kummallakin on uudessa paikassa jotakin muuta kuin pelkkä parisuhde, vaikkapa opiskelupaikka tai työ. Muuten käy kuten Carrie Bradshawlle Sinkkuelämää-sarjassa, kun hän muutti Pariisiin miesystävänsä Aleksandr Petrovskyn kanssa: mies oli kiireinen taidenäyttelynsä kanssa ja Carrie vaelteli päivät pitkät yksin kaduilla.

Eräs ystäväni muutti jokin aika sitten poikaystävänsä luo toiselle paikkakunnalle, sillä heidän suhteensa kärsi pitkästä välimatkasta niin paljon että muuton vaihtoehtona oli enää ero. Ystäväni oli juuri valmistunut ammattikorkeakoulusta ja hänen alallaan työnsaanti on melko helppoa missä päin maailmaa tahansa. Hän viihtyy uudella kotipaikkakunnallaan hyvin, mutta käy silti usein Helsingissä ystäviensä luona. Pahimmalta hänestä onkin kai tuntunut se, että ystävät jäivät Helsinkiin eikä uudelta paikkakunnalta tunne ketään. Samanlaista ongelmaa ei kuitenkaan ole eräällä toiselle ystävälläni, joka päätti lähteä poikaystävänsä mukaan vaihtoon. Hän on hyvin sopeutuvainen ja saa helposti ystäviä mihin tahansa meneekin. Aikaisemmin hän oli poikaystävänsä pitkään etäsuhteessa, kun molemmat asuivat eri puolilla Suomea, joten varmasti myös siksi ratkaisu lähteä mukaan oli hyvin itsestäänselvä. Näiden esimerkkien perusteella olisin siis taipuvainen ajattelemaan, että mukaan lähteminen on paras vaihtoehto jos molemmat haluavat sitä ja kummallekin löytyy uudesta paikasta tekemistä.



kuva täältä

Joskus on kuitenkin tilanteita, joissa kaukosuhde on ainoa vaihtoehto. Sen onnistumiseen vaikuttaa suuresti välimatkan pituus, tai oikeammin se kuinka usein pariskunnan on mahdollista nähdä toisiaan. Muutaman sadan kilometrin matka on melko kivuton ajaa tai matkustaa junalla vaikka joka viikko, mutta esimerkiksi Suomesta Australiaan ei ihan tuosta noin vaan lennetäkään yhtä usein. Suhteen ylläpitäminen voi tuntua tosi vaikealta, jos nähdään vain kerran kuussa tai sitäkin harvemmin. Itse en ainakaan tiedä miten kestäisin jatkuvan läheisyydenkaipuun ja noh, olisi sitä seksiäkin kiva saada aika usein. Ylläolevan sarjakuvan kaltainen puhelinseksitouhu ei mitenkään korvaa sitä oikeaa asiaa ja itsensä lääppiminen webkameran edessä samalla skypettäen kuulostaa pikemminkin kuvottavalta kuin kiihottavalta. Siinä alkaisi helposti kiinnostaa muidenkin miesten kiinnostuksenosoitukset, vaikka ei periaatteessa ryhtyisikään pettämään. Pitkääkin etäisyyttä voi silti varmasti kestää, jos tilanne on väliaikainen. Esimerkiksi puolen vuoden tai vuodenkin pituinen vaihto voisi jopa  onnistua ilman suurempia kriiseilyjä, mutta kun puhutaan useammasta vuodesta, alkaa homma mennä hankalaksi.

Eräs ystäväni lähti lukiossa vaihtoon ja löysi sieltä poikaystävän, jonka kanssa oli etäsuhteessa monta vuotta. Jossakin vaiheessa ystävääni alkoi kuitenkin ahdistaa ajatus tulevaisuudesta, sillä parin tulevaisuudensuunnitelmatkaan eivät osuneet samaan kaupunkiin tai edes maahan ja edessä olisi ollut vielä korkeakoulututkinnon verran lisää etävuosia. Ystävääni alkoi mietityttää suhteen järkevyys: minkälainen tulevaisuus voi olla suhteella, joka on ollut kauttaaltaan pelkkää välimatkaa? Mitä tapahtuisi, jos he yhtäkkiä päätyisivätkin samaan paikkaan samaan aikaan? Osaisivatko he edes olla lähellä toisiaan, kun on totuttu monen tuhannen kilometrin välimatkaan? Lopulta he sitten erosivat, ja tiedän ikävä kyllä muitakin pariskuntia joiden suhde on kaatunut pitkään välimatkaan. Sen takia oma suhtautumiseni kaukosuhteisiin on melko skeptinen, varsinkin jos osapuolet asuvat eri maissa.

Etäsuhteiden puolustajat sanovat, että tosi rakkaus voittaa pitkänkin välimatkan. Uskon että siinä piilee totuuden siemen, mutta en silti lähtisi kaukosuhteeseen kevyin perustein. Täytyy olla oikeasti varma, että kyseessä on se tosi rakkaus, sellainen ihminen jonka vuoksi on valmis kestämään yksinäisyyden tunteen ja jatkuvan ikävän. Sama koskee myös toisen mukana muuttamista: kenen tahansa vuoksi ei ehkä ole valmis jättämään kaikkea taakseen ja ikävöimään entiseen kotiin jääneitä ystäviä. Mutta jos toisesta on oikeasti varma eikä mikään muu vaihtoehto tule kyseeseen, voisin harkita muuttavani miehen mukana tai jopa ryhtymään väliaikaiseen etäsuhteeseen, kunhan webkameraseksi on poissa laskuista.

torstai 7. tammikuuta 2016

Numeropeliä

Monenkos kanssa sitä on tultu oltua sängyssä? No muutaman, sanotaan nyt näin. Seksikumppaneiden määrä, tai tuttavallisemmin "numero", herättää monenlaisia ajatuksia. Uuden kumppanin kanssa voi mietityttää toisen seksuaalinen historia, ja ihmisistä tulee joskus vedettyä kaikenlaisia johtopäätöksiä numeron suuruuden perusteella. Jälleen ollaan taas ikuisuuskysymyksen äärellä, eli onko sillä koolla väliä ja onko tässä tapauksessa pienempi vai suurempi parempi? Voiko numero olla liian suuri, ja missä se raja menee?

Laitetaan aluksi vähän faktoja pöytään. Tämän sivun mukaan suomalaisnaisilla on seksikumppaneita elämänsä aikana tutkimusten mukaan reilut 10, kun taas miehillä vastaava luku on noin 15. Eroa on tutkimuksissa selitetty muun muassa sillä, että miehet laskevat mukaan naisia useammin myös mm. käsi- ja suuseksin tai sillä, että jotkut naiset kuulemma jättävät yhden illan jutut mainitsematta. Noin kolmasosalla naisista ja neljäsosalla miehistä kumppaneita on vain alle kolme koko elämän aikana, kun taas noin 30 prosentilla miehistä ja 20 prosentilla naisista kumppaneita kertyy yli kaksikymmentä.



Koin itse aikaisemmin pientä epävarmuutta jos miehellä oli omaani paljon isompi numero. Tuli sellainen olo, että mies pitäisi minua ihan aloittelijana ja paineet erottua joukosta edukseen olivat sitä suuremmat mitä enemmän kumppaneita miehellä oli ennen minua ollut. Kukaan mies ei kuitenkaan ole koskaan sanonut, että olisin hänen makuunsa liian kokematon tai että olisi jotenkin huono juttu että numeroni on pienempi kuin hänen. Päinvastoin moni on sanonut sen olevan oikeastaan hyvä asia. Vielä useampi on ihmetellyt kiinnostustani koko asiaan ja todennut, ettei asialla ole mitään merkitystä. Nyt, kun oma numeroni on kasvanut sen verran että olen nykyään useammin itse isompinumeroinen osapuoli, olen itsekin samoilla linjoilla. En koe enää epävarmuutta itsestäni tai osaamisestani, sillä olen oppinut, että laatu on ehdottomasti tärkeämpää kuin määrä.

Tavallaan on oikeastaan ihan hölmöä edes vetää sellaisia johtopäätöksiä, että iso numero tarkoittaisi automaattisesti laajempaa kokemusta seksistä. Tiedän ihmisiä, jotka ovat kokeneet elämässään pelkkiä yhden illan juttuja, jolloin seksikumppaneiden määrä on sama kuin seksikertojen kokonaismäärä. Sitten voi olla ihmisiä, jotka ovat seurustelleet monta vuotta ja oma puoliso saattaa olla se elämän ainoa seksikumppani, mutta kertoja kertyy seurusteluvuosien aikana satoja. Pelkän kumppanien lukumäärän sijaan olennaisempaa onkin siis miettiä, minkälaisia suhteita jonkun potentiaalisen tyypin menneisyyteen mahtuu.

Vaikka sillä numerolla ei periaatteessa olekaan väliä, niin kyllä siitä voi vähän päätellä mitä on odotettavissa. Oman kokemukseni mukaan seksin harrastaminen monen eri ihmisen kanssa kasvattaa itsevarmuutta omaan sänkytoimintaan, ja itsevarmuus on mielestäni erittäin iso osa hyvää seksiä. Kuitenkin joku pelkkiä yhden illan juttuja harrastanut saattaa olla hommasta ihan hakoteillä, sillä seksi on usein oikeasti hyvää vasta useamman harjoituskerran jälkeen ja yksittäistapausten kanssa niitä kertoja ei tule. Toisaalta joku vain muutaman kanssa ollut saattaa olla erittäin taitava rakastaja joka on hionut taitonsa huippuunsa entisen puolisonsa kanssa, tai sitten kyseessä voi olla joku neitsyytensä puolivahingossa menettänyt hissukka joka ei jännitykseltään saa meisseliään edes ylös. Todella ison numeron omaavan tyypin kanssa tulee helposti olo, että itsekin on vaan yksi numero lisää listalle eikä jätä minkäänlaista muistijälkeä. En silti osaa oikein sanoa, missä menee se maaginen raja jonka jälkeen kumppaneita on liikaa. Sekin varmasti vaihtelee paljon riippuen siitä keneltä kysyy.


Oli se numero sitten kuinka iso tahansa, en pidä arvostelusta sen perusteella. Liika voi olla liikaa, mutta sekään ei tee ihmisestä mitenkään huonompaa. Itseänikin on joskus huoriteltu villihkön elämäntyylini vuoksi ja se satutti, koska en kokenut tekeväni mitään väärää. On tosi ärsyttävää, että seksuaalisesti aktiivinen sinkkunainen saa helposti lutkan maineen kun taas samassa tilanteessa oleva mies on suurin piirtein kansallissankari. En minäkään kyllä arvosta niitä naisia jotka sekoilevat överipaljastavissa vaatteissa ja antavat kenelle tahansa joka tajuaa kysyä, mutta en toisaalta myöskään niitä miehiä jotka iskevät kaikkea mikä liikkuu. En tajua myöskään sitä, että jotkut miehet suurentelevat numeroaan ja jotkut naiset puolestaan valehtelevat sitä pienemmäksi. Minä ainakin seison ylpeästi numeroni takana ja olen jatkossakin niin monen miehen kanssa kuin minua itseäni huvittaa!

lauantai 2. tammikuuta 2016

Kokemuksia friends with benefits-suhteista


Hei lukijat, kivaa alkanutta vuotta! Täällä blogissa on ollut viime päivät vähän hiljaista, ensin tulin nimittäin kipeäksi parantuakseni vain toipumaan uuden vuoden juhlinnasta ja nyt sitten podetaan kiusallista hammassärkyä. Siksipä täällä ei tällä kertaa nähdä mitään juhlallisia vuosikatsaus 2015-postauksia tai muuta mahtipontista, vaan mennään suoraan asiaan. Tämä teksti käsittelee friends with benefits- tai fuckbuddy-suhteita: voiko sellainen toimia, jos voi niin miten ja kuinka sellaiseen ylipäätään voi päätyä.

Friends with benefits-suhteella tarkoitan tässä sellaista suhdetta, jossa osapuolet harrastavat seksiä keskenään ilman muita sitoumuksia. He eivät siis seurustele tai tapaile eikä heillä (ainakaan siinä ihannetilanteessa) ole romanttisia tunteita toisiaan kohtaan. Käytän tässä tekstissä käsitteitä friends with benefits ja fuckbuddy toistensa synonyymeina, vaikka niillä onkin pieni vivahde-ero. Friends with benefits-tilanteessa osapuolet ovat ystäviä keskenään ja seksi on vain yksi yhteinen tapa viettää aikaa, kun taas fuckbuddy on enemmänkin sellainen ihminen jonka kanssa vietetään aikaa lähinnä seksin merkeissä. Hyvin pitkälti samasta asiasta on kuitenkin kysymys, joten jatkossa käytän tekstissä termiä FWB jonka voi sitten omassa päässä kääntää tarkoittamaan kumpaa tahansa edellämainituista suhdetyypeistä, mikäli sen eron haluaa itselleen tehdä.




Oman kokemukseni mukaan FWB-suhde voi toimia vallan mainiosti ja sellaisesta on paljon iloa. On kuitenkin olemassa tiettyjä ehtoja joiden on täytyttävä, jotta FWB-suhde voisi toimia ongelmattomasti. Tärkein ehto on, että kummallakaan osapuolella ei missään nimessä saa olla romanttisia tunteita toista kohtaan. Sellainen FWB-suhde, jossa osapuolet ovat seksin lisäksi myös muuten paljon tekemisissä toistensa kanssa, voi muistuttaa nimittäin niin paljon parisuhdetta, että sitä helposti kuvittelee pelissä olevan enemmän tunteita kuin oikeasti onkaan. Sitten on tosi ikävä yllätys jos toinen yhtenä päivänä ilmoittaakin ohimennen tapailevansa jotakuta. FWB-suhteiden paras puoli on mielestäni juuri se sellainen vapaudentunne: on omalla tavallaan tosi vapauttava tunne maata jonkun kanssa lusikassa hyvän seksin jälkeen ja keskustella omista ja toisen suhdeasioista ilman, että kumpikaan on mustasukkainen tai loukkaantuu. Omien tunteiden säästämiseksi suosittelenkin siis jättämään FWB-järjestelyt väliin sellaisen ihmisen kanssa, josta toivoisi muutakin kuin kaveria.

Olen huomannut, että FWB-kuviot toimivat parhaiten sellaisten ihmisten kanssa, joita on tapaillut aikaisemmin mutta jutusta ei tullut mitään. Sen tapailun aikana on kuitenkin tullut jo seksiä harrastettua, joten homma sujuu ja läheisyyskin tuntuu luontevalta. Kuulostaa jotenkin tosi oudolta konseptilta ruveta tutustumaan johonkuhun sillä mentaliteetilla, että tässä nyt ryhdytään FWB-kamuiksi, vaikka voisihan sekin kai toimia. Luulen kuitenkin myös, että jos jotakuta on jo tapaillut eikä homma ottanut tuulta alleen, on pienempi riski ihastua tyyppiin sen FWB-suhteen aikana kuin jos kyseessä olisi joku ihan uusi tyyppi tai kaveri, jonka kanssa alkaa yhtäkkiä harrastaa seksiä. 

Olen harrastanut näitä FWB-virityksiä aika monen entisen deittini kanssa enemmän tai vähemmän. Osan kanssa ollaan ihan sovittu että näillä mennään, toisten kanssa vaan jatkettu hengailua kavereina tapailun jälkeen ja vanhasta tottumuksesta yksi asia johtanut toiseen. Osa jutuista on jäänyt kun tyypit ovat alkaneet tahoillaan seurustelemaan (ja sekös vasta on ihanaa kun soitat booty callin FWB:llesi ja hän onkin uuden tyttöystävänsä vanhemmilla illallisella, mutta ei mennä siihen nyt) joten puhelimeni yhteystiedoissa ei ole mitään pitkää listaa jätkistä joille voin tarpeen tullen soitella, mutta on siellä muutama sellainen. FWB on kullanarvoinen silloin kun ei aktiivisesti tapaile ketään mutta läheisyydenkaipuu ja akuutti seksin puute alkaa vaivata. Koska hyvä seksi on minulle tärkeää myös romanttisissa ihmissuhteissa ja koska FWB-kamuni ovat useimmiten entisiä deittejäni, on seksi luonnollisesti niissä erittäin toimivaa. Se on usein myös jollain tavalla vapautuneempaa kuin jotakuta tapaillessa. Ja kuten jo aikaisemmin sanoin, on hauskaa makoilla FWBn kainalossa ja höpötellä rakkauselämän koukeroista. Miehiltä saa usein hyviä neuvoja, varsinkin sellaisilta joiden kanssa on ollut aikaisemmin suhteessa.

Sellaisesta kuviosta, jossa olisin tutustunut johonkuhun pelkästään FWB-tarkoituksessa minulla ei ole kokemuksia, joten en voi siitä teille nyt kirjoittaa. Suosittelenkin siis kaikkia lämpimästi ottamaan yhteyttä entisiin deitteihin joita kohteen tunteet ovat viilentyneet ja ehdottamaan pientä vanhojen aikojen muistelua makuuhuoneen puolella. Harva jätkä ainakaan pistää vastaan, sen voin omien kokemusteni perusteella ainakin sanoa.