Parisuhteen ulkopuolella on elämää!

Edellisessä postauksessani kirjoitin kaukosuhteista ja siitä, kuinka välimatka luo haasteita suhteen onnistumiselle. Se voi siitä huolimatta olla tavallaan myös hyväkin asia. Tai ei ehkä niinkään fyysinen välimatka vaan se, että vaikka sitä etäisyyttä toiseen olisi muutaman kilometrin verran jokaista hetkeä ei silti tarvitse viettää kylki kyljessä kiinni.

Mielestäni sellaiset pariskunnat, jotka ovat aina vain toistensa kanssa eivätkä liiku minnekään ilman toisiaan, ovat aika surullista katsottavaa. Nyt joku siellä ajattelee että olen vain kateellinen ja katkera kun minulla ei ole poikaystävää elämäni johtotähtenä. No en ole, sillä vaikka seurustelisin, poikaystäväni olisi minulle hyvin tärkeä ja läheinen ihminen mutta ei suinkaan elämäni pääsisältö tai olemassaoloni tarkoitus. Ajatus siitä, että olisi joka päivä vuorokauden ympäri kiinni jossain toisessa ihmisessä on todella ahdistava. Minulla on omakin elämä ja kaipaan tilaa elää ja tehdä asioita myös ilman jotain miestä roikkumassa mukana.

Postauksen kuvituksena otoksia viime kesäiseltä tyttöjen road tripiltä, josta selvisimme hienosti ilman miehiä.

Sitä sanotaan, että suhde pysyy tuoreena ja kiinnostava pidempään jos sen osapuolet viettävät välillä aikaa erossa toisistaan ja ikävöivät toisiaan. Allekirjoitan tämän väittämän ihan täysin ja sain siitä hyvän käytännön esimerkinkin hiljattain. Kyseinen mies lähti reissuun emmekä nähneet pariin viikkoon, ja kun sitten vihdoin tapasimme jälleen hänen palattuaan tuntui kaikki tavallistakin paremmalta. En ole mikään ällösöpöilijä, mutta kyllä tuntui hyvältä nukkua päiväunet hänen sylissään pitkästä aikaa ja hänkin sanoi että ompa muuten kivaa olla tässä pitkästä aikaa. Hengailimme sitten yhdessä vajaat kolme päivää ja vaikka hänen seurassaan onkin aina kivaa, alkoi silloin kolmantena päivänä olla jo pikku hiljaa sellainen oman tilan kaipuu. Sitten emme taas nähneetkään pariin päivään ja sen jälkeen taas tuntui tosi hyvältä ja kivalta olla yhdessä. Jotenkin vaikka sitä olisi kuinka alkuhuumassa ja ties mitä niin ainakin itselläni tulee jossain vaiheessa se raja vastaan ettei jaksa enää pelkästään makoilla vierekkäin sängyssä vaan on pakko saada tehdä jotakin muuta.

Olen täällä blogissakin toitottanut kovaan ääneen useaan otteeseen hitaasti etenemisen tärkeyttä. Esimerkiksi siksi, että on ihan hyvä idea tutustua toiseen kunnolla ennen kuin sitoutuu isoihin asioihin, kuten vaikkapa yhteiseen asuntoon. Toinen syy on myös se, että mikäli suhteen ajattelee olevan loppuelämän tai ainakin tosi pitkään kestävä, alkuhuuma loppuu väistämättä joskus ja suhde muuttuu arkisemmaksi. Koska saman tyypin naamaa saattaa hyvällä tuurilla katsella yli puoli vuosisataa, tuntuisi hölmöltä hypätä alkuhuumavaiheen yli suoraan sinne arkisempaan parisuhde-elämään johon liittyy paljon käytännön asioita, kuten asunto ja rahankäyttö. Sille riittää aikaa kyllä sitten myöhemminkin monta kymmentä vuotta. Alkuhuumaa kannattaa siis koittaa venyttää niin pitkäksi kuin mahdollista. En kuitenkaan väitä että se kuolisi pois heti kun yhteisen asunnon avaimet saadaan käteen, enkä että suhteen arkistuminen olisi huono juttu. Tarkoitan vain, että kun toista näkee joka päivä ja arki jaetaan yhdessä, toisesta ei välttämättä jaksa innostua joka kerta samalla tavalla kuin silloin, kun nähdään muutaman kerran viikossa ja uutta tapaamista odottaa innolla etukäteen.

Toisen ikävöiminenkään ei tarkoita sitä, että väliin pitäisi pistää monta sataa kilometria tai että toiseen ei pitäisi mitään yhteyttä. Puhelimet on keksitty ja niillä voi soittaa tai tekstailla, molemmat ovat oikein kivoja yhteydenpitokeinoja toiseen silloin kun ollaan erossa. Eikä niiden tapaamisten välillä tarvitse olla kolmea viikkoa tai edes kolmea päivää. Joskus on kiva nähdä vaikka pari kertaa viikossa, ja toisinaan taas nukkua viikko putkeen samassa sängyssä. Koska eihän se suhde mihinkään etene jos suurin osa siitä on pelkkää toisen ikävöimistä.

Mitä tulee pareihin, jotka tekevät kaiken yhdessä, sitä en vain jaksa ymmärtää. Minä ainakin tarvitsen elämääni ainakin yhden sellaisen asian, joka on minun oma juttuni ja johon mahdollinen puolisoni ei liity mitenkään. Omat kaverit ovat myös erittäin tärkeitä, vaikka synttäreille ja kaiken maailman muihin kissanristiäisiin onkin mukavaa ottaa se oma puoliso aveciksi. Tiedän yhden pariskunnan joka on koulussa samalla luokalla, asuu yhdessä ja jolla on yhteiset harrastukset. En kerta kaikkiaan tajua kuinka heitä ei ahdista! Onneksi minulla on tämä blogi; tämä tuskin on sellainen harrastus, johon kukaan mies haluaisi ihan kauheasti osallistua.

Vaikka siinä vastarakastuneen vaaleanpunaisessa maailmassa tuntuisikin välillä järjenvastaiselta tehdä mitään muuta kuin olla tiiviissä ihokontaktissa sen oman hanipuppelipöön kanssa, omaa suhteen ulkopuolista elämää ei kannata unohtaa. Vaikka parisuhde onkin tosi tärkeä osa elämää ja usein niissä tähdätään siihen että jossain vaiheessa se arki olisi yhteistä, on se kuitenkin vain yksi elämän osa-alue. Elämässä on niin paljon muutakin tärkeää ja mielenkiintoista, että omasta ajasta kannattaa jättää siivu jos toinenkin myös parisuhteen ulkopuolisille asioille ja ihmisille.