keskiviikko 17. elokuuta 2016

Avautuminen

Kesä 2016 ei ollut minulle se Rakkauden kesä. Siitä tuli enemmänkin sellainen hullu bilekesä: valvottuja öitä, aurinkolasien taa piiloutumista ja sunnuntai-iltaisia pohdiskeluja siitä, mitäköhän tässä nyt oikein taas on tullut tehtyä. Romantiikan ja kesäheilastelun sijaan sain seksitrauman, epämääräisiä viestejä vanhoilta heiloilta, yksinäisiä iltoja ja välillä suoraan sanottuna helvetin paskoja fiiliksiä. On tässä toki hauskaakin pidetty enemmän kuin laki sallii, mutta nyt alkaa pikku hiljaa tuntua siltä, että kaiken maailman säätöjen ja sekoilun ja varsinkin tämän yksin kykkimisen sijaan haluaisin jo jotain muuta.


Kuvituksena tunnelmia parin viikon takaiselta tyttöjen road tripiltä. Että on sitä tehty muutakin kun vaan angstattu yksin kotona.

Tämä blogi antaa minusta hyvin vahvasti tietynlaisen kuvan. Käytän teksteissäni paljon huumoria ja valitsen tarkoituksella sopivassa suhteessa vakavia ja vitsikkäitä postausaiheita niin, että yleistunnelma säilyy hauskana. Seksipostauksia on erityisen hauskaa kirjoittaa, ja varsinkin nyt aloitettuani keväällä seksuaalineuvojakoulutuksen on blogini profiloitunut pitkälti seksiblogiksi. Kerron ihmisille aina kirjoittavani ihmissuhteista JA seksistä, mutta jotenkin vain se jälkimmäinen osuus tuppaa jäämään ihmisten mieleen. Nyt kesällä olen tavannut lukemattoman määrän uusia ihmisiä ja kertonut heille itsestäni kaikki perusjutut, kuten työ- ja opiskelukuviot, mutta harvemmin kukaan muistaa minua sosionomiopiskelijana, tanssinopettajana tai vaikkapa taitavana käsitöiden tekijänä. Ei, vaan olen aina "se seksibloggari", se kyllä muistetaan, vaikka nimenikään ei olisi jäänyt mieleen. Pelkkä seksi vain. Ja se on mielestäni aika ikävää, koska olen minä aika paljon muutakin kuin pelkkää seksiä vain.


Toisaalta seksibloggariksi profiloituminen ei haittaa minua yhtään, koska olen sitä mielelläni ja rakastan kirjoittaa tätä blogia. Minusta on kiinnostavaa keskustella ihmisten kanssa seksiin tai suhteisiin liittyvistä asioista, eikä sekään haittaa yhtään, että blogini takia saan paljon huomiota miehiltä. Monen miehen mielestä olen erityisen kiinnostava siksi, että puhun rohkeasti seksistä ja tuon blogissani hyvin avoimesti esille asioita, mistä pidän ja mistä en. Juttujeni perusteella moni mies on ajatellut minun olevan varsin hyvää seuraa myös makuuhuoneen puolella ja selkeästi ilmaissut kiinnostuksensa sellaisiin puuhiin. Eikä se minua haittaa, koska olen oikeastikin juuri sellainen kun he ovat ajatelleetkin: rohkea, avoin, kokeilunhaluinen, joissain jutuissa ilmeisen osaavakin. Se vain, että kun se ei ole se koko totuus minusta. Olen aika paljon muutakin kuin pelkkä hyvä pano. En vain tuo niitä muita puoliani samalla tavalla esille.


Myönnän, että korostan tarkoituksella itsessäni sitä seksihurjastelijapuolta aika paljon. Sen taakse on helppo piilottaa niitä puolia itsestäni, joita en tahdo muiden näkevän heti: esimerkiksi sitä, kuinka rikki oikeasti olen ja kuinka vaikea minun on tosissani luottaa kenenkään. Se juontaa juurensa erääseen parin vuoden takaiseen suhteeseeni, jossa sain pahasti siipeeni ja jonka jälkeen koin pahoja vaikeuksia ihastua kehenkään. En vain pystynyt siihen, sillä pelkäsin aivan liikaa meneväni uudestaan rikki. Pelkään sitä vieläkin, enkä ole tosissani luottanut kehenkään kyseisen suhteen kariutumisen jälkeen: en uskalla näyttää tunteitani ja olla aidosti haavoittuvainen kenenkään edessä, vaan olen mielummin se cool ja hauska seksibloggarityttö, joka osaa kaikki siistit temput sängyssä mutta joka joskus seksin jälkeen makaa hereillä sängyssä ahdistuneena. Olen ollut suhteissa, joissa ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, etten tuntenut kyseistä miestä kohtaan yhtään mitään. Ja sellaisissa, joissa olen luullut tuntevani, mutta suhteen loppuessa suru on haihtunut niin nopeasti, etteivät tunteet voineet olla kovin syviä. Ja sellaisissa, joissa se toinen osapuoli on ollut minulle täysin yhdentekevä, mutta olen silti mennyt sänkyyn hänen kanssaan, koska ei ollut muutakaan tekemistä. Sellaiset suhteet eivät pidemmän päälle ole kovinkaan tyydyttäviä. joten ymmärtänette, miksi toisinaan vähän ahdistaa.



Tahtoisin elämääni sellaisen ihmisen, jonka edessä uskaltaisin ihan oikeasti riisua itseni alasti. Ei vaatteiden osalta, sen kyllä osaan, vaan kaikki ne suojakuoren palaset ja naamiot ja roolit ja turhat itsekontrollin välineet, ja olla omana todellisena itsenäni siinä sen toisen edessä. Siinä olisi sekä se seksibloggari-minäni että myös ne kaikki muut osat, jotka tekevät minusta minut ja joista osa joutuu joskus olemaan piilossa, koska pelkään, ettei joku pidä niistä ja menee pois. Siinä olisi sekin osa minusta, joka toisinaan makaa sängyssä kolme tuntia itkemässä ilman mitään järkevää syytä, ja se osa, joka katselee kateellisena vauvanvaatteita shoppailevia odottavia äitejä tai Facebook-kavereiden kuvia kihlasormuksista tai ihanista häistä. Siinä olisi kaikki ne osat, ja sitten kun se ihminen katsoisi minua siinä edessään alasti ja paljaana ja riisuttuna, hän tykkäisi näkemästään. Hän hyväksyisi minut ja kaikki minussa olevat osat, ei hän ehkä niistä kaikista tykkäisi hirveästi, mutta suurinta osaa hän ehkä jopa rakastaisi niin, ettei muutama huonompi puoli niin haittaisi. Hän nauttisi seksistä kanssani mutta ei näkisi minua mielessään pelkkänä hyvin muodostuneena peppuna tai loistavina suihinottoina. Minä en tiedä onko sellaista ihmistä olemassa, mutta jokin vaisto sanoo, että kyllä varmasti on. On oltava muutakin, kuin sitä säätöä ja sekoilua, hyppimistä tunnekylmästä suhteesta toiseen tai vaihtoehtoisesti kyhjöttämistä kylmässä sängyssä yksin kattoa tuijotellen.


Tämän postauksen kirjoittaminen oli vaikeaa. Näitä viimeisiä lauseita kirjoittaessani minua hieman jännittää, koska aion kohta painaa Julkaise-nappia ja sitten te kaikki näätte miltä minusta tuntuu. Vähän pelkään ja samalla myös toivon kovasti, että tämän postauksen myötä blogin antama kuva minusta muuttuu. Toivon myös, että kun olen nyt uskaltanut pikkuisen avautua täällä, uskaltaisin ehkä oikeassakin elämässä olla pikkuisen enemmän riisuttuna muiden edessä. Sillä lailla vertauskuvallisessa mielessä, niinku.



2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihana kirjoitus! Vaatii paljon rohkeutta sanoa arkoja asioita ääneen (tai julkaista netissä, heh). Et ole ajatustesi kanssa yksin, ja uskon että moni lukija saa voimaa ja vertaistukea sanoistasi. Todennäköisesti suurin osa sinkuista ainakin jollain tasolla kamppailee samantapaisten ajatusten kanssa. Uskon myös että sinulle on se oma ihminen tuolla jossain joka varmasti kävelee jonain päivänä vastaasi! Haleja!

-Iitu

Sofia kirjoitti...

Ihanat kuvat! Ja tekstikin kyllä, heh. Mulla oli myös jossain vaiheessa todella suuria ongelmia mun blogiminän kanssa, koska koin samalla tavalla kun sä: että se on pala totuutta, mut kuiteskin tosi pieni ja monien omissa mielissä vielä vähän lisää värittyny. Oon tietosesti muuttanukin vähän mun blogin tyyliä sen jälkeen, koska silloin tuntu pahalta kantaa sitä mielikuvaa koko ajan mukana. Otin myös linkin pois tinder-profiilista, koska en halunnu vaan jauhaa jostain deiteistä kaikkien kanssa :D
Mut uskon kyllä että se tasapaino löytyy (kaikkien asioiden suhteen), kun miettii vaan että mistä kiikastaa vai kiikastaako mistään. (Mulla on nyt tällanen sinkkuuden aallonharja menossa niin oon tosi positiivinen.) Mut parasta on se et on blogi. Koska bloggaajat on parhaita. Eiku.