keskiviikko 31. elokuuta 2016

Mun oma Museum of Broken Relationships

Kävin ystäväni kanssa katsomassa kesällä Museum of Broken Relationships-näyttelyn Helsingin kaupunginmuseossa. Näyttely oli erittäin mielenkiintoinen, ja sisälsi paljon koskettavia tarinoita eri puolilta maailmaa olevien ihmisten päättyneistä ihmissuhteista. Mukana oli muutaman kuukauden mittaisista suhteista vuosikymmenten pituisiin avioliittoihin, sekä myös muitakin kuin romanttisia suhteita. Näyttelyä katsellessa heräsi saman tien idea tehdä jotain vastaavaa myös tänne blogiin: kerätä vanhojen suhteitteni muistomerkkejä ja kertoa niihin liittyvät tarinat.

Ajattelin ensin kirjoittaa useammasta eri suhteesta, mutta niitä merkityksellisiä ihmissuhteita ei loppupeleissä ollut hirveän montaa, saati sellaisia joista olisi jäänyt jotakin konkreettista muistoa käteen. Niimpä päädyin rajaamaan tarkastelun pelkästään viimeisimpään seurustelusuhteeseeni, joka kesti sen reilu kolme vuotta ja joka päättyi kaksi ja puoli vuotta sitten. Siinä ehdittiin viettää sen verran monet synttärit ja joulut, että lahjaksi saatuja ja muita esineitä ehti jonkin verran kertyä. Tässä teille nyt vilauksia elämästäni ennen villiä sinkkuelämää: kuusi esinettä ja kuusi tarinaa minusta ja entisestä poikaystävästäni.


Sain tämän kirjan eksältäni synttärilahjaksi, kun olimme olleet yhdessä vajaat neljä kuukautta. Se oli sitä aikaa, kun hoksasin ensimmäistä kertaa kuinka kivaa seksi on, ja olimme toisinaan aika mahdottomia hurjastelumme kanssa. Yksi suosikkipaikoistamme oli tanssikoulumme poikien pukuhuone, jonka oven sai kätevästi lukkoon. Juoksimme aina treeneihin punakoina, hiukset pystyssä ja viime minuutilla, ja usein juoksin vessaan ensimmäisten sarjojen jälkeen tuntiessani leikkiemme jälkivaikutusten valuvan pitkin balettisukkahousujeni sisäpintaa. Meistä tuli sinä keväänä aika nopeasti koko tanssikoulumme tuntema pariskunta.


Sydänkorun sain samana keväänä lahjaksi päästessäni ylioppilaaksi. Minulla oli juhlissani hieman koralliin taittavan pinkin sävyinen mekko, ja eksäni halusi ehdottomasti itselleen sen kanssa saman värisen kravatin. Metsästimme sellaista mekkoni helmasta yli jäänyt kangaspala mukanamme kaikista Helsingin keskustan kaupoista, eikä sopivaa meinannut löytyä millään, mutta lopulta se onnistui. Juhlissa hän tapasi ison osan sukulaisistani ensi kertaa, ja kaikkien mielestä oli niin maan perusteellisen suloista, kun poseerasimme kuvissa käsi kädessä vaatteet sävy sävyyn. Sydänkorua käytin lähes päivittäin siitä asti kuin sain sen siihen päivään asti, kun päätin erota hänestä. Korun pois ottaminen tuntui samalta kuin olisin riisunut vihkisormuksen, enkä pysty enää käyttämään sitä. Se oli ja on vieläkin niin vahvasti suhteemme symboli, että tuntuisi väärältä pitää sitä kaulassa, vaikka se onkin todella kaunis.


Suhteemme alkupuolella saimme jostain idean alkaa kerätä rahaa säästöön laittamalla sinne euron jokaista seksikertaa kohden. Purkki käytiin hyvin juhlallisesti ostamassa yhdessä IKEAsta, ja säilytimme sitä aluksi minun kotonani. Piirsin kalenteriini aina sydämen per seksikerta, ja sunnuntai-iltaisin laskimme aina viikon aikana kertyneen potin. Se oli tarkkaa hommaa, sillä eksäni keräsi eri maiden euroja, ja jokainen kolikko oli aina tarkistettava huolellisesti. Joku tarkoituskin rahoille oli, ne piti käyttää yhteiseen matkaan tai lemmikkiin tai johonkin tulevaisuudensuunnitelmaan, joka ei koskaan toteutunut. Erotessamme vaihdoin oman osuuteni yhdessä ostetusta sohvastamme rahapurkkiin, johon oli kertynyt reilut pari sataa euroa, ja pariin sohvatyynyyn ja muuhun juttuun, joita en enää edes muista. 

(Huom. lopetimme rahankeruun vähän sen jälkeen kun muutimme yhteen, se vaan jotenkin unohtui. Kertyneet noin kaksisataa euroa kerättiin siis reilun vuoden sisällä, ei koko kolmivuotisen taipaleemme aikana. Kyllä harrastimme seksiä useammin kuin kaksisataa kertaa kolmen vuoden aikana :D)

Paulo Coelhon Rakkaus-kirjan sain eksältäni ensimmäisenä vuosipäivänämme. Kuulostaa romanttiselta ja ihanalta eleeltä, mutta itse vuosipäivänä siitä tuli kamala itkupotkuraivari-riita. Se kun tuntui minusta hieman mitättömältä lahjalta verrattuna siihen, että olin itse järjestänyt yllätysmatkan Dubliniin, jossa vietimme vuosipäivää ja uutta vuotta. Käytin matkaan pitkälti yli tuhat euroa ja siksi pikkuinen kirja täynnä melko tyhjänpäiväisiä mietelauseita (joita muuten vihaan) tuntui vähän noh, huonommalta lahjalta. Eksäni oli tietysti kovin loukkaantunut siitä, että vastaanotin hänen lahjansa suuttumalla, koska hän oli kuulemma miettinyt päänsä puhki mitä minulle ostaisi ja koki riittämättömyyttä, koska ei kerta kaikkiaan pystynyt käyttämään lahjaani yhtä paljon rahaa kuin minä olin matkaamme laittanut. Saatiin riita sovittua, mutta tälle kirjalle en lämpeä vieläkään. Aforismit eivät ole minun juttuni.



Alias on ehdoton lempilautapelini, ja sen sain eksältäni lahjaksi eräänä jouluna. Olimme lyömätön tiimi pelatessamme perheenjäseniäni vastaan, ja olen ilman häntäkin siinä todella hyvä, joukkueeni voittaa lähes aina. Hän itse tykkäsi toisenlaisista lautapeleistä, sellaisista loogista päättelyä vaativista, joissa pitää osata nähdä aina kolme siirtoa pidemmälle. Hän yritti saada minuakin innostumaan rakastamistaan peleistä, ja minä vihasin pelata hänen kanssaan, koska jokainen peli oli hänestä suuri oppimiskokemus: hän tahtoi aina kuulla perustelut jokaiselle siirrolleni, ja huomautteli aina etten ottanut huomioon sitä tai tätä tai tuota näkökulmaa. Se sai minut raivon partaalle, koska pelaamisesta meni kaikki ilo ja jouduin keskittymään aina kuin ylioppilaskokeeseen, jotta siirtoni miellyttäisivät häntä. Kilpailuhenkisyys oli suhteessamme muutenkin iso kiistakapula: koin pahaa alemmuuskompleksia siitä, että hän opiskelija ammattitanssijaksi minun ollessani pelkkä harrastelija, ja vertailimme lähes kaikkea kouluarvosanoistamme nilkkojen taipuvuuteen jatkuvasti. Näin jälkikäteen mietittynä on tavallaan aika ihme, että jaksoimme toisiamme noinkin kauan.



Konkreettisin muistoni eksästäni on video tanssikoulumme joulusadusta Prinsessa Ruususen häät, jossa oikeastaan tutustuimme kunnolla. Hän oli prinssi ja yksi parhaista ystävistäni prinsessa Ruusunen, ja harjoittelimme yhteisillä balettitunneillamme paljon heidän roolejaan varten pas de deuxia eli miehen ja naisen kaksintanssia. Eräällä tunnilla harjoittelimme piruetteja pareja koko ajan vaihdellen, ja hänen parikseen päädyttyäni mokasin piruettini tyhmästi ja totesin naureskellen, että onneksi en ole sun prinsessa. En muista hänen vastaustaan sanantarkasti, mutta sillä hetkellä jokin napsahti päässäni niin, että näin hänet kokonaan uudessa valossa. Ja sen jälkeen kaikki joulusadun yhteisharjoitukset olivat yhtä suurta silmäpeliä, joka lopulta johti kahdenkeskisiin juttutuokioihin konserttitalo Martinuksen pimeissä yläkäytävissä, autokyyteihin kotiovelle ja no, pikku hiljaa ihan oikeaksi suhteeksi. Silloin asiat olivat jotenkin yksinkertaisempia, sitä vain ihastui johonkuhun ja hups, kohta sitä jo seurusteltiin.

En sure suhteemme päättymistä enkä surrut sitä silloinkaan, se oli paras ratkaisu kaikille. En purskahda itkuun joka kerta nähdessäni Aliaksen kirjahyllyssäni ja voin hyvin katsoa tuon joulusatuvideonkin tuntematta muuta kuin nostalgiaa. Aika kultaa muistot, ja kaikista vaikeuksistamme huolimatta muistelen eksääni ja suhdettamme lämmöllä. Se opetti minulle paljon, ja ilman sitä en olisi tässä tällaisena kuin nyt olen, vaikkakin olen muuttunut melkoisesti seurusteluajoistamme. Mutta se on ihan toinen tarina. 

Museum of Broken Relationships on nähtävillä kaupunginmuseossa vielä muutaman viikon ajan 11.9. asti. Käykää ehdottomasti katsomassa jos ette ole sitä vielä tehneet! Tässä linkki museon sivuille näyttelyyn liittyen. Klik!

Ei kommentteja: