torstai 16. maaliskuuta 2017

Läskiangsti

Olen alkanut käymään silloin tällöin uimassa. Liikkumattomuus ja sisällä istuminen alkoivat ahdistaa sen verran, että jotakin urheilupuolta oli kehiteltävä, ja uinti on sopivan halpaa ja helppoa, joten ei muuta kun uikkarit kassiin ja altaaseen räpiköimään. Ja ehkä myös sellainenkin fiilis oli, että kroppaa voisi sillä keinoin saada parempaan kuosiin.


Victoria's Scret-ainesta? Vai fitness-lavoille sittenkin?

Olen jotenkin aina tuntenut olevani väärän kokoinen. Se alkoi joskus pikkutyttönä, kun olin luokan nopeimmin kehittyvien joukossa ja yhdessä vaiheessa päätä pitempi kaikkia muita, sekä tyttöjä että poikia. Myös vahvasti esteettiset harrastukseni, taitoluistelu ja baletti, vaikuttivat siihen, että opin jo nuorena vertaamaan itseäni muihin ja etsimään omasta kropastani virheitä. Varsinkin baletti, jossa kauneusihanne on todella tiukka, ja jossa harjoitellaan usein peilin edessä, oli omiaan ruokkimaan käsitystäni siitä, että olen liian iso ja lihava. Viisitoistavuotiaana minulle oli hilkulla puhjeta syömishäiriö, söin vain äitini minulle laittamat ruuan kerran päivässä etten herättäisi epäilyksiä, ja muutoin söin aina purkkaa jos tuli nälkäinen olo. Tykkään kuitenkin ruuasta niin paljon, etten tuota menoa jaksanut onneksi muutamaa kuukautta pidempään, siinä olisi voinut käydä pahasti. Tunne siitä, että pitäisi olla laihempi tai eri mallinen, ei ole kuitenkaan mennyt pois. Vaikka nykyään olenkin suht sinut oman kroppani kanssa, kyllä sitä vieläkin tulee tuijotettua itseään peilistä ja huokailtava, että kauheeta kun mä oon läski.

Vaikka en minä mikään lihava ole. En ole mallinmitoissa, en fitness-urheilija, mutta normaalivartaloinen ja hoikka. Mutta sitä on vaikeaa muistaa, kun joka tuutista toitotetaan, että pitää olla laihempi, pitää olla erottuvat vatsalihakset ja rako reisien välissä, pitää treenata ja käydä salilla ja syödä kaurapuuroa ja vihersmoothieita. Tuntuu, että kauneusihanteet ovat lähteneet ihan käsistä, sillä kukaan ei voi jatkuvasti näyttää samalta kuin fitnessmalli kisapäivänä, siinähän kuolisi nälkään. Sitä kuitenkin tunnutaan vaativan, ja jos siihen ei pysty, niin on laiska, saamaton ja auttamattoman läski.


Tämä on lempiposeeraukseni näistä, klassinen fitnesmalli-meininki. :D

Eikä siinä vielä kaikki, sanoi ostos-tv, kaupan päälle tulee vielä liuta muitakin epärealistisia odotuksia, jotka pitäisi täyttää. Ei riitä että on laiha, pitää lisäksi olla myös iso Kim Kardashian-peppu, täydellisen pyöreät ja terhakkaasti pystyssä sojottavat tissit, pitkät ja tuuheat hiukset ja ripset, paksut töröhuulet, täydellinen iho ja ties mitä kaikkea muuta. Lisäkkeitä ja täyteaineita tungetaan joka paikkaan, ja niistä on tullut niin yleisiä, ettei niihin edes kiinnitä huomiota. Siinä on sitten tavallisen pulliaisen kiva ihmetellä, että miksi tissini eivät sojota ylöspäin kun makaan selälläni niinkuin tuolla mainoksen mallilla, minussa on varmaankin nyt jotain vikaa. Minua ahdistaa, koska en todellakaan halua tunkea kehooni yhtään mitään ylimääräisiä feikkejä asioita. Minulla ei ole koskaan ollut edes rakennekynsiä, puhumattakaan hiusten- tai ripsenpidennyksistä, täytteestä huulissa tai silikonitisseistä. Enkä sellaisia tahtoisikaan, vaan luottaisin mieluiten meikin korostamaan luonnolliseen kauneuteen. Se ei vaan tunnu riittävän: tunnen oloni jatkuvasti homssuiseksi ja mitäänsanomattoman näköiseksi, kun vertaan siihen naiskuvaan, mitä media päälleni syytää.


Tarvis varmaan huuliin täytettä, kun ei niistä saa edes kunnon duckfacea tai mitään muutakaan mutristusta

Huomasin, että uimahalli on treenipaikkana verraton erityisesti siksi, että siellä näkee ihanasti aitoja ja luonnollisia naisia. Kivaa vaihtelua sille median tuputtamalle ihanteelle. Päiväsaikaan asiakkaista suurin osa on toki eläkeläisiä, mutta paljon käy myös äitejä lastensa kanssa tai kaltaisiani nuoria naisia kuntoilemassa. Siellä tulee aina niin hyvä fiilis omasta vartalosta, koska kun vertaa viereisen suihkun seitsemänkymppiseen mummoon, oma vartalo alkaa kummasti näyttää aivan järjettömän hehkeältä. Ja siltä se näyttää ilmeisesti muidenkin silmissä, ainakin jos erästä perässäni uinutta ukkelia on uskominen, hän kun ei millään tahtonut mennä ohitseni vaan ui sitkeästi aivan takanani, ilmeisesti näkymiä ihastellen. Se oli aika ällöttävää, mutta käänsin senkin positiiviseksi ajattelemalla, että ainakin olen hänen mielestään selkeästi hemaisevin muija siinä altaassa.


Penkistä nousee ööö.. oma perse

Hassua tässä ulkonäkökriiseilyssä on ehkä se, että vaikka yritämme kovasti näyttää seksikkäiltä ja haluttavilta, naiset katsovat toisiaan paljon kriittisemmin kuin miehet. Kukaan mies ei ole koskaan sanonut mitään negatiivista vartalostani, ainakaan päin naamaani. Varmasti on paljon miehiä, jotka eivät pidä vartaloani haluttavana, mutta paljon on niitäkin, jotka pitävät. Olenkin yrittänyt viime aikoina keskittyä arvostamaan itsessäni niitä ominaisuuksia, joita miehet ovat erityisesti kehuneet, ja saan siitä hyvää fiilistä niinä päivinä kun olo tuntuu erityisen turvonneelta. Minusta ulkonäössä on nimittäin vyötärön ympärysmittaa tärkeämpää se, että viihtyy omassa kehossaan ja kantaa sen itsevarmuudella. On hyvä pitää itsestään huolta, syödä terveellisesti ja liikkua, mutta en ihan periaatteen vuoksi aio ruveta stressaamaan muutamasta makkarastani niin paljoa, että rupeaisin himotreenaamaan niitä pois. Syömisenkin kanssa on mielestäni niin, että on paljon parempi syödä mitä huvittaa ja olla onnellinen, kuin kieltää itseltään kaikki hyvä ja olla laiha mutta pahantuulinen ja surkea. Vielä jos saisin omaan päähäni taottua sen, että voin katsoa itseäni peilistä ajattelematta heti, että olen liian iso. Sitä ajatusta yritän näillä postauksen kuvillakin vahvistaa.

Ei kommentteja: