Kohti oman kehon hyväksyntää

Eilen vietettiin Maailman Mielenterveyspäivää. Itse olen siinä mielessä onnekas, että pääkoppani on pysynyt terveenä enkä ole suuremmista mielenterveysongelmista koskaan kärsinyt. Huolta, ahdistusta ja suoranaista henkistä pahoinvointia on kuitenkin minullekin aiheutunut erinäisistä itsetunto-ongelmista, jotka ovat liittyneet lähinnä kehooni. Kamppailen samojen ongelmien kanssa osin edelleen, ja ne ovat vaikuttaneet negatiivisesti moniin ihmissuhteisiini.

Arvelen, että ongelmani ovat saaneet alkunsa asioista, joita olen teini-ikäisenä kokenut. Ensinnäkin koin tosi monta vuotta ulkopuolisuuden tunnetta siksi, että olin tosi nuori kun murrosikäni alkoi, ja kehityin paljon nopeammin kuin muut luokkani tytöt. Kehoni muutokset ahdistivat minua, koska en tiennyt mitä tapahtuu, ja häpesin sitä kaikkea valtavasti. Siitä ajasta jäi päälle sellainen olo, että olen väärän kokoinen ja muotoinen, vaikka muut sitten ottivatkin minut lopulta kiinni. Lisäpontta tunteelle antoivat myös harrastukseni, taitoluistelu ja baletti, joissa hoikkuutta ihannoidaan valtavasti. Kummassakin lajissa kilpailtiin koko ajan muita vastaan, ja siinä tuli koko ajan vertailtua itseä muihin. Jos viettää lähes päivittäin pari tuntia peilin edessä tarkastelemassa itseään ja muita vieressä tanssivia, niin kyllä siitä väkisinkin joku jälki jää. Minä opin näkemään muut tytöt ja naiset ensisijaisesti kilpailijoina, ja vieläkin vertailen itseäni muihin todella paljon. Tiedän kyllä sen, että muiden kauneus ei ole minulta pois, mutta hitto vie kun sitä on vaikeaa sisäistää. Kadehdin muilta naisilta heidän ominaisuuksiaan: hoikkaa vartaloa, kirkasta ihoa, kauniita hiuksia ja ties mitä. En osaa katsoa toisia naisia puhtaasti ihaillen, vaan siihen aina sekoittuu pieni kela siitä, että he ovat minua parempia.

Uskotte varmaan, että tämä ajatusmalli on aiheuttanut aika paljon ongelmia ihmissuhteissani. Koska olen ajatellut olevani ruma ja huono ja vääränlainen, on ollut vaikeaa luottaa siihen, että joku haluaisi olla juuri minun kanssani eikä kenenkään muun. Olin viimeisintä edeltäneessä parisuhteessani välillä tosi mustasukkainen eksäni koulukavereista, jotka olivat kauniita ja laihoja ballerinatyttöjä: juuri sitä, mitä itsekin olisin halunnut olla. Nostan hänelle hattua siitä, kuinka kärsivällinen hän oli sen suhteen, vaikka tunteeni olivat välillä ihan järjenvastaiset. Tajusin ongelmani paremmin vasta edellisessä suhteessani, kun tämä eksäni ei ollutkaan yhtä kärsivällinen vaan turhautui käytökseeni välillä tosi paljon. Eikä ihme, koska oman pään sisällä olevaa epävarmuutta ei voi toinen korjata: eksäni olisi voinut ylistää kauneuttani ja ylivertaisuuttani muihin naisiin verrattuna maailman tappiin saakka, mutta se ei olisi muuttanut omaa käsitystäni itsestäni. Minun oli pakko alkaa itse ajatella itsestäni eri tavoin, kun tajusin, että jatkuva epävarmuuteni raastoi suhdettamme niin että sen koko olemassaolo alkoi olla vaakalaudalla. Erosimme lopulta ihan muista syistä, mutta en usko, että eksäni ikävöi tätä nimenomaista piirrettäni kovinkaan paljon. Olen nyt siis vakaasti päättänyt tehdä töitä tämän asian eteen, jotta siitä ei tulisi ongelmaa tulevissa suhteissani.

Nyt yritän ajatella niin, että minun kehoni on mitä on, ihan hyvä ja riittävä. Vyötäröni ei ole kapein mahdollinen, mutta kehoni on terve ja toimintakykyinen, mikä on huomattavasti tärkeämpi asia. Tiedän myös, että täydellisen ulkonäön tavoittelu tai sen saavuttaminen ei tekisi minua onnelliseksi, vaan tärkeämpää on henkinen hyvinvointi. Tajusin jo kauan sitten, että olen paljon mieluummin vähän pehmeä ja onnellinen, kuin laiha, timmi ja vittuuntunut. Haluan toki voida hyvin, ja siihen kuuluu suhteellisen terveellinen ruokavalio ja liikkuminen, mutta en tee sitä ulkonäköni vaan terveyteni ja onnellisuuteni vuoksi. En halua päätyä samaan tilanteeseen kuin 15-vuotiaana, kun olin varmaan 10 kiloa laihempi kuin nyt ja silti ajattelin olevani hirveä läski. Söin ehkä yhden aterian päivässä ja muuten jauhoin purkkaa pitääkseni näläntunteen loitolla, ja urheilin melkein joka päivä. Olen tosi onnellinen, ettei tilanne mennyt pahemmaksi. Muuten olisi voinut tällä Maailman Mielenterveyspäivällä olla itsellenikin paljon henkilökohtaisempi merkitys.

Miesten kanssa olen jo kauan ollut aika häpeilemätön kehoni suhteen ja hyvä niin, koska seksistä nauttiminen on ihan mahdotonta jos kovasti hävettää. Olen kuitenkin aikaisemmin ollut hyvin riippuvainen siitä, että kroppaani ja ulkonäköäni kehutaan. Nyt aionkin opetella siihen, että riitän itselleni myös ilman muiden antamaa vahvistusta, jolloin kehut ovat vain strösseleitä muutenkin maukkaan kakun päällä. Kunnianhimoinen projekti, mutta uskon itseeni ja onnistumisen mahdollisuuksiin kovasti. Ja heikkona hetkenä voin sitten iskeä Instagramiin tissikuvan, niin johan tulee taas itsetuntoboostia kun inbox lävähtää täyteen intialaisten setämiesten läähätysviestejä.


Aiheeseen liittyvää:

Mun keho on ihan hyvä näin

Voiko nainen olla kaunis ja vakavasti otettava samaan aikaan?

Millaista on naisten välinen ystävyys