Olen käyttänyt monien muiden naisten tavoin hyvin ison suuren määrän aikaa ja energiaa karvanpoistoon. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut miettiä, miksi teen niin.
Tutustuin karvanpoiston ihmeelliseen maailmaan joskus varhaisteini-iässä, kun äitini tökkäsi minulle höylän käteen ja kertoi, että naisilla on yleensä tapana ajella kainalokarvat pois. Tein työtä käskettyä, ja höyläsin sileiksi kainaloideni lisäksi myös sääreni ja käsivarteni. Yhdessä vaiheessa kyllästyin nyppimään kulmakarvojani ja oioin mutkia suoriksi sheivaamalla ylimääräiset pois kulmistakin. Se olisi kannattanut jättää tekemättä, kuten pian opinkin, mutta muuten höylästä tuli vakiovaruste kylppärissäni. Sheivaaminen oli aluksi kauhean vaivalloista: ekoilla kerroilla tein sääriini noin viisitoista haavaa, jotka vuosivat kuin seula. En silti mitenkään kyseenalaistanut toimintaa. Karvat eivät kuuluneet naisen kehoon, joten minähän ajelin, vaikka sitten jalat verillä.
 |
| Kuvissa sheivaamattomat sääreni. Ai ei näy karvoja vai? No ei niin, ne ovat niin vaaleat, harvat ja hennot. Tuntuu ehkä ihan vähän turhalta käyttää aikaa tällaisten haiventen poistamiseen... |
Seksielämän aloitettuani (siis jonkun muun kuin itseni kanssa) rupesin sheivaamaan myös alapäätäni. Olin kuullut, että pojat tykkäävät posliinista, joten ajelin aina kaiken pois. Toisille se sopii, mutta minusta se oli (ja on) aivan vihoviimeistä paskaa. Herkkä ihoni ei tykännyt sheivaamisesta yhtään, joten seurauksena oli aina kasa tulehtuneita karvatuppia ja sisäänkasvaneita karvoja. Iho kutisi ja hiertyi, ja se pistelevä sänki oli aivan järkyttävä. Haaveilin brasilialaisesta vahauksesta, jotta sänki olisi pysynyt poissa pidempään, ja lopputulos kestänyt kauemmin. Ostinkin joskus kylmävahaliuskoja aikoen suorittaa vahauksen itse, mutta kuten voitte kuvitella, kanttini ei todellakaan riittänyt repimään karvoja irti. En edes päässyt jalkoväliin asti, vaan kokeilin ensin sääreeni. Sain infernaalisella tuskalla revittyä irti kolme karvaa, ja totesin kuolevani sokkiin, jos edes yritän samaa häpykarvoilleni. Uskon sen olleen hyvä päätös.
Olen aina ollut tosi laiska karvanpoiston suhteen. Jos niitä ei näkisi kukaan muu kuin minä itse, en tekisi niille mitään. Karvojen aiheuttama häpeä on kuitenkin mennyt laiskuuden edelle: sheivaan, koska en halua näyttäytyä ihmisten edessä karvaisena. Olen pitänyt karvattomuuden illuusiota yllä myös piilottelemalla karvanpoistovälineitä. Eli sen lisäksi, että olen höylännyt ja hinkannut ihoani karvattomaksi ja sileäksi, olen myös tehnyt sen salaa muiden näkemättä, jotta kukaan ei saisi tietää karvojeni olemassaolosta. Varsinkaan poikaystävilleni ja tapailukumppaneilleni en ole halunnut paljastaa tällaista tietoa itsestäni. Pitkissä parisuhteissa tosin olen laiskistunut ja antanut säärikarvojen rehottaa rauhassa, mutta kainaloiden suhteen olen neuroottinen. Kukaan ei ole koskaan nähnyt kainaloitani karvaisina. En edes minä itse.
Viime aikoina yhä useampi nainen on lopettanut sheivaamisen ja julistanut kainalokarvakuvillaan somessa kehopositiivisuutta ja alistavien rakenteiden vastaisuutta. Minusta se on upeaa. Karvanpoiston tulisi olla valinta siinä missä mikä tahansa ulkonäköön liittyvä asia, mutta valitettavasti se ei sitä ole: se on seksistinen naisten kehoja alistava normi. Moni tekee kuten minä ja sheivaa tunnollisesti, koska on oppinut pitämään omia karvojaan ällöttävinä ja häpeällisinä. Sitä kautta välitämme samaa asennetta myös miehille, joista monelle karvainen nainen on kauhistus. Haluaisin olla yksi niistä naisista, jotka purkavat tätä typerää karvattomuuden normia, mutta en uskalla. En halua tahallani tehdä itsestäni vähemmän haluttavaa miesten silmissä. Soimaan itseäni tästä ajatuksesta, koska kunnon feministin ei kuuluisi muokata kehoaan miesten miellyttämiseksi. Mutta silti karvaisuus tuntuu ylitsepääsemättömältä.
En koe karvanpoistoa automaattisesti feminismin vastaiseksi, eikä se sitä olekaan. Jokaisella, myös feministillä, on oikeus tehdä keholleen mitä huvittaa. Kyse on siitä, kenen vuoksi niitä asioita tekee. Kenenkään arvo ihmisenä tai feministinä ei vähene siitä, että värjää hiuksia, pukeutuu seksikkäästä, käy kauneusleikkauksessa tai ajelee karvat, jos nämä asiat tekee itsensä takia. Kaikenlainen kehon muokkaaminen tai muokkaamatta jättäminen on ok, jos sen tekee omasta tahdostaan, eikä siksi, että niin kuuluu tehdä. Siinäkään ei toki ole mitään pahaa, että haluaa näyttää kauniilta muiden ihmisten silmissä. Karvanpoisto on kuitenkin siinä mielessä eri asia kuin vaikka meikkaaminen, että karvaisuus herättää ihmisissä huomattavasti vahvempia vastareaktioita kuin meikittömyys. Karvanpoisto ei siis ole neutraali valinta. Maailma tarvitsisi esitaistelijoita, jotka uskaltaisivat nousta vastustamaan normia ja tehdä karvoille tilaa. Hävettää olla tällainen pelkuri, joka ei uskalla taistella tärkeän asian puolesta siksi, että pelkää olevansa vähemmän viehättävä.
Onneksi maailmaa voi muuttaa myös vähemmän radikaalisti. Käyn karva-asiasta jatkuvaa debattia pääni sisällä ja pikkuhiljaa opettelen hyväksymään karvojani. Viime aikoina olen saavuttanut huomattavaa edistystä: viimeisin tapailukumppanini on ensimmäinen mies, joka on nähnyt minut sheivaamassa kainaloitani. Sama mies on myös saanut tutustua säärikarvoihini luonnontilaisina jo ekoilla treffeillä, kun vanha kunnon ”en sheivaa niin en hyppää sänkyyn ensitreffeillä” meni pieleen. Alapään osalta olen luopunut posliinista jo ajat sitten, ja sheivauksenkin olen jättänyt: siistin paikkoja karvanpoistovoiteella, joka on varsin vaivaton käyttää, ja jonka lopputuloksena ei tule tulehtuneita karvatuppia. En kuitenkaan jaksa suorittaa tätä siistimisoperaatiota jatkuvasti, joten muutaman miehen mielikuvissa olen nyt varmaankin joku Neiti Puska. Mutta mieluummin se, kuin että jättäisi panemisen väliin kokonaan, koska karvat hävettävät.
Iloitsen joka kerta, kun näen Instassa jonkun naisen esittelemässä häpeilemättä karvojaan. Minäkin yritin nyt olla asteen verran rohkeampi ja esiintyä kuvissa karvaisine säärineni. Mutta, kuten kuvista näette, karvani ovat niin hentoisia ja vaaleita, etteivät ne edes näy. Yritin jotain miljoonaa eri kuvakulmaa, mutta en vaan saanut niitä näkymään kunnolla. Väkisinkin tässä alkaa vähän kyseenalaistaa, miksi edes sheivaan sääriäni, kun karvani ovat niin säälittävät, etteivät edes näy kuvissa.
Jokaisen pitäisi saada itse päättää, poistaako karvansa vai ei. Ketään ei pitäisi häpäistä tai haukkua karvojensa takia, ja soisin myös, ettei karvoja pidettäisi automaattisesti rumina tai ällöttävinä. Eivät ne minusta kaunista naista rumenna sen enempää kuin komeaa miestäkään. Karvojen poistamisenkin pitäisi olla ok, jos niin haluaa (itsensä takia) tehdä. Ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan huonoa omaatuntoa siitä, että vapaaehtoisesti alistaa itsensä valtakoneiston orjaksi, jos haluaa sheivata kainalonsa. Kehotan kuitenkin kaikkia jättämään kulmakarvat sheivaamatta. Se on virhe.
Aiheeseen liittyvää:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti