Viime syksynä päätin, että nyt saa tämä deittailusekoilu riittää, ja etsin itselleni kunnon miehen. Sellaisen luotettavan, rakastavan ja aikuisen, jonka kanssa voin muuttaa yhteen, mennä naimisiin ja tehdä lapsia. Ja kuinka ollakaan, sellainen tipahti eteeni puolivahingossa. Että näköjään jos oikein kovasti jotain toivoo, se saattaa joskus jopa toteutua. Olisi vaan kannattanut toivoa tarkemmin, koska täydellisestäkään miehestä ei ole mitään iloa, jos tunteet puuttuvat.
Olin tavatessamme aluksi aivan myyty. Ensimmäiset treffimme sujuivat hyvin, juttu luisti ja hän katsoi minua ihanasti tavalla, jolla kukaan ei ollut katsonut minua pitkään aikaan. Hän ei peitellyt kiinnostustaan, ja se tuntui hyvältä. Menimme treffien jälkeen luokseni, ja vaikka en ollut ajatellut tekeväni niin, menimme sänkyyn. Siinä vaiheessa huomasin ensimmäisen kerran, että jokin ei ole niin kuin pitää. Seksissä ei ollut varsinaisesti mitään vikaa, mutta se ei herättänyt oikein mitään tunteita. Ajattelin kuitenkin, ettei ekan kerran perusteella pidä tuomita, ja kokeilimme uudestaan seuraavana päivänä. Sen jälkeen sain ensimmäisen ahdistuskohtauksen. En pystynyt makaamaan hänen vieressään, vaan minun oli päästävä pois.
Aluksi ajattelin ahdistukseni johtuvan siitä, että sisimmässäni jotenkin pelkäsin sitoutumista. Se oli varmasti osittain tottakin, mutta kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään siitä. Viihdyin miehen seurassa todella hyvin, meillä oli samanlainen huumorintaju ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita, ja tykkäsin viestitellä hänen kanssaan silloin, kun emme olleet yhdessä. Jostain syystä seksi vain takkusi. Yritimme keskustella asiasta moneen otteeseen ja kerroin hänelle mieltymyksistäni ja toiveistani enemmän kuin kenellekään muulle ikinä, koska halusin niin kovasti saada seksimme toimimaan. Hän oli ihanan ymmärtäväinen ja täysillä mukana tehden kaikkensa nautintoni eteen, mutta ei ollut väliä mitä hän teki, kaikki tuntui aina jotenkin vähän väärältä. Välillä oli hyviä kertoja, mutta jokaista onnistunutta kertaa kohden oli aina viisi sellaista, jonka jälkeen olo oli lähinnä ontto ja tyhjä. Lopulta se johti siihen, etten halunnut seksiä ollenkaan, ja aloin suorastaan pelkäämään koko asiaa.
Koin koko ajan hirveän huonoa omaatuntoa siitä, etten nauttinut seksistä hänen kanssaan. Mies kun oli todella kaikkea sitä, mitä olin halunnut ja enemmänkin, joten soimasin itseäni kiittämättömyydestä, kun en osannut arvostaa minulle annettua upeaa ihmistä. Ajattelin usein, kuinka heilani olisi todella monen naisen määritelmä unelmakumppanille, joten minulla ei todellakaan ole oikeutta valittaa, kun en edes osaa sanoa mikä on huonosti. Mietin usein myös sitä, että jos nyt lähden tästä suhteesta, en varmasti löydä ikinä ketään yhtä hyvää. Monta kertaa päätin, että nyt vain sysään seksuaaliset tarpeeni sivuun ja priorisoin haaveeni perheestä ja lapsista sen edelle. Sitten muistin, että lapsia saadakseen pitäisi ensin harrastaa seksiä.
Löysin pari viikkoa sitten Antti Holman Auta, Antti- podcastin, ja kuuntelin kaikki jaksot lähes yhdeltä istumalta. Eräässä jaksossa Holma käsitteli ilmiötä nimeltä ”väärän heilan harmaa pallo”, ja minun ja täydellisen mieheni suhteessa oli kyse juurikin siitä. Hän oli minulle väärä ihminen, mutta yritin siitä huolimatta olla hänen kanssaan, ja sen vuoksi sisälläni kasvoi suuri harmaa ahdistuspallo. Toisen lähellä oleminen alkaa ahdistaa, ja mitä enemmän itseään siihen pakottaa, sitä suuremmaksi ahdistus kasvaa. Holman mukaan tekee sekä itselleen että kumppanilleen karhunpalveluksen, jos jää suhteeseen, jossa ei halua olla. Ja niinhän se on, että tunteita ei voi pakottaa, ja onnelliseen parisuhteeseen eivät ahdistuspallot kuulu.
En usko että on olemassa mitään yhtä ”sitä oikeaa”, mutta tiedän ihan faktana, että toiset ihmiset ovat oikeita ja toiset vääriä. Väärät ihmiset tunnistaa tietyistä merkeistä, jotka ovat lopulta aika selkeitä. Yksi aika räikeä varoitusmerkki on se, jos seksi maistuu alusta asti puulta. Fyysinen yhteensopimattomuus näkyy myös suudelmissa: jos pussailu ei suju, harvoin sujuu seksikään.
Minusta myös se, miten hyvin nukkuu toisen vieressä, kertoo tosi paljon. Nukuin esimerkiksi eksäni kanssa aina mainiosti, mutta tämän täydellisen miehen vieressä valvoin usein. Näitä riittää vaikka kuinka paljon lisääkin, mutta loppupeleissä kyse on siitä, suostuuko niitä näkemään. Minä ainakin halusin sulkea silmäni kaikilta varoitusmerkeiltä, koska toivoin niin kovasti, että olisin saanut täydellisestä miehestäni itselleni poikaystävän ja lapsilleni isän. Pieni ääni sisälläni huusi kyllä varoituksia alusta lähtien, mutta kaksi kuukautta taistelin ennen kuin luovutin ja uskoin sitä.
Kun väärä heila poistui elämästäni, myös harmaa pallo katosi nopeasti sisältäni. Olo keveni huomattavasti, ja yhtäkkiä oli paljon helpompi hengittää. Olin hetkellisesti jo hyväksynyt kohtaloni, jossa loppuelämääni ei kuuluisi enää seksuaalista nautintoa eikä ihastumisen huumaa, ja nyt koko maailma näyttäytyi avoimena edessäni. Edelleenkin olen vähän huolissani siitä, löydänkö ikinä enää ketään sellaista, joka täyttäisi kriteerini yhtä hyvin kuin täydellinen ex-heilani. Mutta olen valmis tyytymään vähempäänkin, koska en minä täydellisyyttä hae. Haluan miehen, jonka kanssa saisin kokea molemminpuolista rakkautta ja himoa. Kaikki muu on vain järjestelykysymys, mutta ilman tunteita parisuhde ei vaan onnistu.
Tinder tekee ihastumisesta vaikeaa
Kun seksi sattuu
2 kommenttia:
Oih! Tämä on NIIN samaistuttavaa. Minulle kävi viime kesänä samoin, paitsi mikä kauheinta, myös seksi oli taivaallista. Eli siis siinä mulla oli koko helvetin paketti: hyvää seksiä, hyvää seuraa, mies, joka on valmis antamaan mulle kaikkensa. Mutta jotain siitä uupui. Mua lähinnä ärsytti, kun hän halusi viettää niin paljon aikaa yhdessä, ja kun olin hänen luonaan, mietin milloin pääsisin taas olemaan yksin.
Ei tunteille tai niiden puutteille vaan voi mitään. Tapailimme muutaman kuukauden ja lopetin homman. Olen sittemmin saanut kuulla niin monelta ystävältä ja mm. omalta isältäni, että olen kamalan valikoiva ja hankala ja standardini ovat aivan liian korkeat ja kuolen yksin tätä meininkiä. (ÖÖ, me kaikki kuollaan yksin, sori uutisesta). Ei mulla ole kuin pari standardia, ja prioriteettinä niistä on se, että homman pitää TUNTUA isosti ja molemminpuoleisesti. Välillä sitä toki huomaa kyseenalaistavan jopa itseään ja omaa mielenterveyttään. Miksei vaan voi tuntea, kun olisi sille täydellinen kohde?
Anonyymi: Apua mikä tilanne! Mut oot oikeessa, tärkein kriteeri on se että tuntuu oikealta, ei sitä voi ohittaa sillä että kaikki muu on täydellistä. Valitettavasti :D kiitos kommentista!
Lähetä kommentti