Mitä jos rakkaasta on tullut pullukka?

Kehopositiivisuuden ei pitäisi olla pelkkä ulkonäköpaineidensa kanssa kamppailevien yksilöiden ajattelumalli, vaan ihan yleinen normi. On meinaan hankalaa pysyä positiivisena ja ajatella itsestään hyvää, jos ympäröivä maailma puskee aggressiivista läskivihaa ja käskee laihduttamaan. Erityisen vaikeaa kehopositiivisuus ja itsensä hyväksyminen on silloin, jos yllämainittuja asioita tekee oma kumppani.

Tämä on tavallaan vähän kaksipiippuinen juttu. Olisi tosi hyveellistä nyt sanoa, että jokaisen tulisi hyväksyä oma kumppaninsa sellaisena kuin hän on, kiloineen päivineen, eikä toisen ulkonäön enää pitäisi olla kynnyskysymys pitkissä parisuhteissa. Ymmärrykseni ei sellaisille ihmisille kyllä riitäkään, jotka painostavat kumppaniaan laihtumaan tai suorastaan uhkaavat erolla jos toisen paino ei tipu. Eilen kuulin, että jotkut tekevät suhteen alussa "lihomattomuussopimuksia", eli ihan sovitaan että kumpikin pitää itsensä timmissä kunnossa. Tällaiset tyypit tuntuvat pitävän lihomista suunnilleen yhtä pahana rikkomuksena kuin pettämistä. Vauva.fi ja muut keskustelupalstat tarjosivat rutkasti materiaalia näiden ihmisten ajatuksenjuoksusta, ja löysin myös joitain iltapäivälehtien juttuja joissa ihmiset valittivat kumppaneidensa lihomisesta. Joitain kommentteja lukiessani tunsin oikeasti suurta kuvotusta, ihmiset puhuvat kumppaneistaan ihan järkyttävän rumasti. Pahimmalta tuntui lukea, että jotkut ovat oikeasti laihduttaneet kumppaninsa uhkavaatimusten vuoksi. Kertoo minusta aika syvistä parisuhteen ongelmista, jos monen vuoden avioliitonkin jälkeen toisessa merkitsee eniten ulkonäkö, jonka muuttuessa aletaan uhkaamaan erolla, koska "en sitoutunut suhteeseen läskin kanssa".

Toisaalta sitten ymmärrän myös sen, että lihomisella saattaa olla vaikutusta siihen, kuinka viehättävältä näyttää kumppanin silmissä. Lihavuus ei ole mikään synonyymi rumalle ja epäviehättävälle, mutta jos ulkonäkö muuttuu suhteen aikana paljon, ei vaan ehkä ole kumppanin mielestä niin hyvännäköinen kuin suhteen alussa. Eivätkä kaikki ala kilojen kertyessä uhkailemaan erolla, koska toisen lihominen ei vaikuta rakkauteen, pelkästään seksihaluihin. Pitkissä suhteissa seksihalut voivat hiipua muutenkin, niin tuskimpa ne lisäkilot siinä halujen ylläpidossa mitenkään hyödyksi ovat, varsinkin kun lihominen voi monella tapaa vähentää myös sen kiloja kerryttäneen osapuolen halukkuutta. En siis halua alkaa kärkkäästi tuomitsemaan kaikkia kumppaninsa lihomisesta huolestuneita, vaikka uskonkin, etteivät ne ylimääräiset kilot ole välttämättä aina ainoa ongelma parin suhteessa ja seksielämässä.

Uskon, että useimpia ei niinkään häiritse ne kumppanin kertyneet kilot, vaan enemmän kaikki ne muut muutokset, jotka lihominen toisessa aiheuttaa. Saattaa tuntua, että toinen on kokonaan eri ihminen, jos on vaikka ennen ollut tosi aktiivinen ja yhtäkkiä vaan makaakin sohvalla syömässä sipsejä. Monella herää huoli kumppanin terveydestä: onko lihomisen taustalla esimerkiksi masennus tai joku muu sairaus, ja tuovatko kilot tullessaan esimerkiksi sydän- ja verisuonisairauksia. Monesti lihominen voi huonontaa kumppanin itsetuntoa, ja se jos joku on omiaan aiheuttamaan jos jonkinlaisia ongelmia parisuhteessa. Seksikään ei luista kuten ennen, ihan jo siksi kun kriittiset paikat meinaavat jäädä mahan alle piiloon eikä isompi keho taivu samanlaisiin asentoihin kuin aikaisemmin. Eli kyse ei ole vaan siitä, että toisen vyötärönympärys suurenee, vaan koko joukosta erilaisia ongelmia, jotka hankaloittavat parisuhteessa olemista.

Miten siitä lihomisesta voisi sitten toiselle jotenkin kauniisti sanoa? Kyseessä on niin herkkä aihe, että ajattelemattomasti käyttäytymällä voi tulla romuttaneeksi toisen itsetunnon kokonaan ja tuhonneeksi koko parisuhteen. Missään nimessä ei kannata siis täräyttää suoraan, että toinen onnistuu ulkoisella olemuksellaan karkottamaan seksihalusi kauas pois. Myös puheet siitä, pitäisikö ehkä pikkuisen laihduttaa, tuskin saavat aikaan muuta kuin pahan mielen toiselle, eikä terveysriskeistä muistutteleminenkaan välttämättä ole sen tehokkaampaa. Ehkä paras tapa lähestyä aihetta on kysyä kumppanilta, miten hän voi ja mitä hänelle kuuluu, ja kertoa olevansa huolissaan. Monesti kilojen takaa löytyykin sitten joku syy, jonka korjaamalla painokin lähtee putoamaan. Tietenkään jotain masennusta tai itsetunto-ongelmia nyt ei ihan nappia painamalla korjata, mutta eipä niihin sekään auttaisi, että käskettäisiin toista laihduttamaan.

Paras tapa päästä ylimääräisistä kiloista eroon on hyväksyä niiden olemassaolo ja opetella pitämään itsestään sellaisena kuin on. Tämä on huomattavan hankalaa silloin, jos oma kumppani, elämän tärkein ihminen, selvästi ilmaisee toisenlaista mielipidettä. On siis tärkeää, että kehopositiivista ajattelua harrastaisivat ihan kaikki, ja aivan erityisesti kehojensa kanssa kipuilevien kumppanit. Jos kumppanin lihominen kuitenkin häiritsee niin paljon, ettei suhteessa pysty olemaan, niin voi sitten tehdä palveluksen kumppanilleen ja lähteä menemään, sillä kukaan ei tarvitse elämäänsä ihmistä jota kiinnostaa pelkästään ulkonäkö. Ne tyypit voivat sitten laatia keskenään niitä lihomattomuussopimuksia, ja syytellä toisiaan pettureiksi kun eivät kuolinvuoteellaan näytäkään samalta kuin parikymppisinä.

Tässä vielä hyvä teksti aiheeseen liittyen, vahva suositus!

Puoliso, edustava asuste – Kauneus ja Terveys

Miksi julkaisen paljastavia kuvia somessa

Vähäpukeisten kuvien postaaminen sosiaaliseen mediaan herättää jostain syystä kovasti paheksuntaa ja ihmettelyä. Moni ajattelee, että kuvilla yritetään hakea huomiota ja pönkittää omaa olematonta itsetuntoa, ja että itsevarmat ihmiset eivät koe tarvetta esitellä vartaloaan julkisesti netissä. Paljon varoitellaan myös siitä, että paljastavat kuvat voivat levitä ties minne, tai päätyä mahdollisten työnantajien käsiin ja sitä kautta vaikeuttaa työnsaantia. Itse en juurikaan välitä muiden paheksunnasta, tämä blogi on itsessään kaiken maailman siveyspoliiseille ja moraalinvartijoille niin liikaa ettei pari alusvaatekuvaa paljoa hetkauta, mutta koska jotkut niitäkin varmaan ihmettelevät, kerron teille nyt neljä perustelua sille miksi julkaisen niitä blogissani ja blogini Instagram-tilillä.

1. Tykkään ottaa itsestäni kuvia, joissa näytän hyvältä. Niitä katsomalla voi sellaisina "olen maailman rumin ja läskein ja ällöttävin ihminen"-päivinä palauttaa mieleen, että oikeastaan olenkin ihan hyvä. Sovellan vähän kuin voimauttavan valokuvauksen periaatteita itseeni, kun mietin mielessäni eri tyyppisiä kuvia joissa haluaisin olla. Samaa voisi tietysti tehdä peittävämminkin pukeutuneena, mutta rumaläskiangstipäivinä sellaiset eivät ajaisi asiaansa yhtä hyvin.

2. Pidän huomiosta. En pahastu yhtään siitä, että vähäpukeiset kuvani saavat tykkäyksiä ja kehuja Instagramissa. Ja ihan maalaisjärjelläkin jo voi päätellä, että jos tavoitteena on saada lisää näkyvyyttä blogille ja Installe ja tietyntyyppiset kuvat tuovat lisää tykkäyksiä ja seuraajia, kannattaa ehkä postata vastaavia kuvia jatkossakin. Haluan toki että blogiani seurataan kirjoittamieni tekstien, ei kuumien kuvien takia, mutta jos kerta jotain ruisleipää ja autonrenkaitakin myydään seksillä, miksi ei seksiblogia?

3. Runkkaamisen tiedetään mm. pienentävän miehillä eturauhassyövän riskiä, ja vastuullisena seksologian ammattilaisena haluan tietty kantaa korteni kekoon yleisen seksuaaliterveyden hyväksi. Blogini Instaa seuraa (seuraajamäärään nähden) suurehko joukko n. 18-30-vuotiaita miehiä, joten tarjoan heille mielelläni eettisten periaatteiden mukaan tuotettua visuaalista stimulaatiota kyseisen terveysteon suorittamisen avuksi.

No ei vaan, seksuaalinen kiihottaminen ei ole kuvieni pointti, mutta en minä siitä pahastu, jos joku minun kuvilleni runkkaa. Siitä vaan, kiva jos voin olla avuksi.

Kunnon hardcore-pornoa nämä kuvani, eikö. Kukkahattutätejä hirvittää.

4. Koska haluan. Mitä sanomista kenellekään pitäisi siihen olla, jos minä valitsen laittaa itsestäni nettiin kuvan, jossa poseeraan pikkarit jalassa tai rintavako näkyen? En riko mitään lakeja tai sääntöjä tai hyvän maun rajaa. On tietysti ikävämpi juttu, jos joku pahoittaa mielensä kuvistani niin että lopettaa blogini seuraamisen, vaikka – kuten alussa mainitsin – niin ajattelevat tuskin lukisivat blogiani muutenkaan.


Miten blogi- ja Instagram-paljasteluni sitten liittyy kehopositiivisuuteen? Minusta olennaisesti, koska kuvien postaaminen vahvistaa omaa positiivista käsitystäni kehostani, ja luonnollisesti kuvien saamat tykkäykset ja kommentit vahvistavat sitä vaan lisää. Muun muassa edellisen postauksen kuvien ottaminen sai minut taas paljon paremmalle fiilikselle omasta kropastani, sain ikään kuin "todisteita" itselleni siitä, että olen hyvä tällaisena. Kuvani saattavat joillekuille näyttäytyä pelkkänä herutteluna, koska en ole ylipainoinen eivätkä vähäpukeisuuteni sen vuoksi ole erityisen rajoja rikkovaa tai kantaaottavaa. Halusinkin tällä tekstillä yrittää jotenkin tuoda ilmi, että kuvilla on itselleni toisenlainenkin merkitys kuin huomion hakeminen, jos se ei kuvistani muuten välity.

Nämä kuuluisat herutuskuvani löytyvät Instagramista nimimerkillä @teekutsuillablogi.

ps. En ole huolissani siitä, että kuvani päätyisivät työnantajieni käsiin ja saisin sen takia potkut tai joku työpaikka jäisi saamatta. En edes haluaisi olla töissä sellaisessa paikassa, jossa vielä vuonna 2018 arvosteltaisiin työntekijän pätevyyttä sen perusteella, kuinka paljon vaatteita hänellä on jossain kuvassa päällä. Ja sitä paitsi, tämä blogi olisi siinä tilanteessa varmasti paljon kuvamateriaalia raskauttavampi tekijä..

Mun keho on ihan hyvä näin

Muistan olleeni hyvin pieni, ehkä kuusivuotias, kun olen ensimmäisiä kertoja ajatellut, että kehossani on jotain vikaa. Tunne siitä, että jotkut osat kehostani ovat huonoja ja niitä pitäisi muuttaa, on siis seurannut elämässäni jo kohta kahdenkymmenen vuoden ajan. Se on aika pitkä aika ajatella paskaa itsestään. Ainaisen laihduttamisen ja kehon muokkaamisen vaihtoehdoksi on viime vuosina noussut ajatus kehopositiivisuudesta. Sen ydinajatus on suurin piirtein se, että kaikki kehot ovat yhtä hyviä koostaan riippumatta, ja että jokainen saa hyväksyä oman kehonsa sellaisena kuin se on. Se on mukava ajatus, koska lähtökohtaisesti itseään vihaamalla tuskin saa kestävää hyvinvointia aikaiseksi, oli sitten laiha tai lihava, kun taas hyväksyvä suhtautuminen omaan kehoon todennäköisesti kannustaa huolehtimaan siitä paremmin ja sitä kautta laihtumaan, mikäli sellaiselle on tarvetta.

Lihavuutta ei vaan kerta kaikkiaan hyväksytä meidän yhteiskunnassamme. Lihavuus niputetaan yhteen laiskuuden ja itsensä laiminlyönnin kanssa, ja se voi pahimmillaan näkyä jopa niin, että kaikki lihavien ihmisten terveysongelmat pistetään lääkärissä lihavuuden piikkiin ja jätetään hoitamatta. En henkilökohtaisesti tiedä sellaisesta mitään, en ole koskaan ollut oikeasti lihava, mutta kun joka puolelta tuutataan päälle kauheata läskivihaa, sitä alkaa ihan normaalikokoinenkin ihminen nähdä itsensä vääristyneesti. Varsinkin monet naiset, ihan sama minkä kokoiset, tuppaavat aina ajattelemaan, että pitäisi laihduttaa pari kiloa. Seisomme peilin edessä ja puristelemme vatsaamme, reisiämme, pakaroitamme, ja ajattelemme olevamme rumia ja läskejä. Joskus teemme sitä yhdessäkin, koko kaveriporukka saman peilin edessä vertailemassa mahamakkaroita. Vertailemme itseämme jatkuvasti muihin, niin kavereihin, kadulla vastaantuleviin ihmisiin kuin lehtien ja Instagramin täydellisiin naisiin. Varsinkin jälkimmäisiin verratessa oma keho näyttää entistäkin surkeammalta.

Oman kehon vihaaminen ei siis ole todellakaan mikään lihavien juttu. Itseään voi pitää rumana ja läskinä vaikka kehossa ei olisi millilitraakaan ylimääräistä rasvaa: ylimääräiset kilot eivät itsellänikään ole ollenkaan se isoin ulkonäkökriiseilyn aihe, vaan toisenlaisiakin epäkohtia löytyy: pienet tissit, pyöreät posket, kapeat huulet, you name it, I got it. Vastaavanlaiset pikkuruiset yksityiskohdat omassa ulkonäössä aiheuttavat monelle hirveästi huolta ja murhetta, mutta kuulostavat usein muiden korvaan ihan hölmöiltä. Esimerkkinä mieleen tulee esimerkiksi ne tyypit, joiden kumppanit häpeävät vartaloaan niin etteivät pysty olemaan alasti kumppaniensa edessä tai nauttimaan seksistä kunnolla, koska miettivät miltä se oma vartalo toisen silmissä näyttää. Kehopositiivisuus ei siis ole vain pelkästään oikeasti ylipainoisten juttu, vaan hyödyllinen ajatusmalli kenelle tahansa kehonkuvan ongelmien kanssa kamppailevalle, kokoon ja painoon katsomatta. Sekä fyysisen, psyykkisen että sosiaalisen hyvinvoinnin kannalta olisi erittäin tärkeää pystyä katsomaan itseään peilistä ja ajattelemaan, että olen hyvä tällaisena. Tai jos ei hyvä, niin edes ihan ok. Sekin on jo paljon parempi kuin ällöttävä ihrakasa.

Kehopositiivisuutta on kritisoitu siitä, että se muka ihannoisi ylipainoa. Koska jostain syystä se, että hyväksyy omat läskinsä, tarkoittaa joidenkin mielestä sitä että heittää terveelliset elämäntavat romukoppaan, alkaa syödä itseään muodottomaksi ja aiheuttaa itselleen lukuisan määrän sairauksia, joiden hoito maksetaan muiden verorahoilla. Lihavuus ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti huonoa terveyttä ja elämäntapoja, aivan kuten laihuuskaan ei takaa, että ihminen on hyväkuntoinen ja voi hyvin. Kehopositiivisuus kannustaa omasta kehosta huolehtimiseen ja terveellisiin elämäntapoihin, jotka toki voivat joissain tapauksissa johtaa siihen, että ihminen laihtuu, mutta itsestä huolehtiminen ja laihduttaminen eivät ole toistensa synonyymeja. Olemme kuitenkin tottuneet ajattelemaan, että laihtumalla elämänlaatu paranee, mutta ei se elämä muutu kuin taikaiskusta paremmaksi heti, kun vaan pudottaa pari kiloa. Sen takia suurin osa laihdutuskuureista menee aina pieleen, kun laihtumisen jälkeen odotetaan jotain mullistavaa onnellisuuden hyökyaaltoa jota ei koskaan kuulu, ja siitä turhautuneena luovutetaan ja lihotaan takaisin. Kehopositiivisessa ajattelussa onnellisuutta lähdetään hakemaan pienten ja hitaiden elämänmuutosten kautta, joiden tavoitteena on hyvinvointi, ei laihtuminen.

Kannattaa hetkeksi pysähtyä ajattelemaan myös sitä, miksi ylipäätään teemme ulkonäöstä niin hirveän suuren numeron. Eikö elämässä muka ole tärkeämpiäkin asioita? Itsekin arvotan itseäni hirveästi juuri ulkonäön kautta, ajattelen olevani epäonnistunut yksilö kun vartaloni ei ole täydellinen, ja sivuutan samalla kaikki muut hienot ominaisuuteni ja saavutukseni. Vaikka olisihan se hirveää, että ulkonäköni olisi minussa parasta: olen mieluummin vähän vähemmän täydellistä kauneusihannetta vastaava ja vähän enemmän älykäs, luova, ystävällinen, hauska, taiteellinen ja villi. Kehossanikin arvostan oikeastaan paljon ulkonäköä enemmän sitä, että se toimii ja että pystyn tekemään sen avulla asioita joista nautin, kuten tanssimaan ja harrastamaan seksiä. Arvostan tissejänikin varmaan huomattavasti enemmän siinä vaiheessa, jos käytän niitä tulevaisuudessa mahdollisten lasteni ruokkimiseen. Juuri tällaiset ajatukset ovat kehopositiivisuuden ydin: jokaista makkaraa ei tarvitse rakastaa kiihkeästi, vaan enemmänkin arvostaa kehoa sen vuoksi, mitä kaikkea se pystyykään tekemään. Silloin ne hyvät elämäntavat, kuten terveellinen ruoka ja liikunta, pysyvät helpommin osana elämää, kun niiden avulla haluaa mahdollistaa sen, että keho toimii hyvin tulevaisuudessakin.


Lue lisää kehopositiivisuudesta:

Vaakakapina - Lopeta laihdutus, aloita elämä!

Onko pakko olla kehopositiivinen, jos ei tunnu siltä?

Kehopositiivisuus-kapinallinen Saara Sarvas: "Yhteiskunta on aivopesty siihen, että kaikki lihavuus on pahaa"


ps. seuraavassa postauksessa kerron tarkemmin, mitä tekemistä tämän postauksen kuvilla on kehopositiivisuuden ja oman ulkonäkökriiseilyni kanssa.

Tällä viikolla: Kehopositiivisuus

En ole ajatellut kehostani viime aikoina kovin positiivisia asioita. Tuntuu, että löydän jatkuvasti itsestäni uusia epäkohtia, joita sitten kyttään arvostelevasti peilistä. En jaksa edes katsella Instagramista pukeutumisinspiraatiokuvia, koska niistä tulee vain olo, ettei mikään vaate kuitenkaan näyttäisi yhtä hyvältä minun päälläni. Ärsyttävää, en haluaisi ajatella itsestäni näin! Tilanne vaatii selvästi asennemuutosta, joten tällä viikolla yritän voimaannuttaa itseäni ja samalla vähän teitä lukijoitakin kirjoittamalla blogiin kehopositiivisuudesta.

Tavoitteenani on samanlainen tyytyväisyys omaan kroppaani kuin kuvassa poseeraavalla kissallani, josta ehkä vähän huomaa, että hän on ollut ruoka-aikaan kotona, mutta jota ei pahemmin kiinnosta asiasta kriiseillä. Se saattaa johtua siitä, että hän on kissa, joiden kognitiiviset kyvyt eivät kai ihan riitä käsittelemään niin kompleksisia käsitteitä kuin ulkonäkökriisit, mutta asenne on yhtä kaikki varsin inspiroiva.

Samaa teemaa olen lähestynyt aikaisemmin muun muassa tässä tekstissä ulkonäköpaineista ja riittämättömyyden tunteesta (jossa on ihan järkyttävän huonot kuvat, ihan hävettää) sekä tässä seksikkyyttä ja seksikkäitä ominaisuuksia käsittelevässä tekstissä (jossa on kuva minusta uikkareissa, uuh).

Olen muuten onnistunut pitämään uudenvuodenlupaukseni toistaiseksi aika hyvin, ja päivittänyt ahkerasti blogin Instagramia. Insta Storyyn lupasin päivitystä vähintään kahdesti viikossa, mutta innostuinkin siitä niin että juttua on tullut laitettua melkein päivittäin. Blogi löytyy Instasta nimellä @teekutsuillablogi.

Miehet, puhukaa toisillenne

Olen saanut kunnian kuulla henkilökohtaisia salaisuuksia varsin monelta mieheltä. Minusta lähtee varmaan jotain avaudu minulle-viboja, kun olen varsin usein päätynyt juhlissa ja illanvietoissa tilanteisiin, jossa minulle entuudestaan tuntemattomat miehet alkavat varsin lyhyen keskustelun jälkeen kertoa itsestään asioita, joita he eivät ole paljastaneet aikaisemmin kenellekään. Olen toki ollut varsin otettu siitä, että minut on koettu luotettavaksi henkilöksi jolle voi puhua, mutta samaan aikaan vähän on huolettanut se, miksi nämä miehet ovat kertoneet asiansa minulle, tuntemattomalle ihmiselle, eivätkä esimerkiksi omille ystävilleen.

Miesten vaikeudet tunneilmaisussa ja vaikeista asioista puhumisessa tuntuvat olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Ainakin yksi syy siihen on vallitseva (ja virheellinen) käsitys siitä, että herkkyys ja tunteiden näyttäminen ovat feminiinisiä ominaisuuksia ja siksi miehille heikkouden osoituksia. Kavereiden keskenkään ei välttämättä juuri keskustella mistään kovin syvällisestä, vaan hyvienkin kavereiden välillä saattaa olla pientä kilpailua siitä kenellä menee parhaiten, kuka on kovin panomies ja kenellä on isoin muna auto. Tai vaikka ei olisikaan mitään kilpailua, niin siltikään ei oteta puheeksi mitään tunnepuolen asioita, koska ei tiedetä miten tai pelätään että kaverit pitävät sitä outona. Joillain on sen ison kaveriporukan sisällä sentään yksi tai muutama läheisempi ystävä, joiden kanssa voi syvällisistäkin asioista jutella, ja toisilla on naispuolisia kavereita sitä varten, mutta paljon on niitäkin, joilla ei kerta kaikkiaan ole ketään, jolle tuntuisi luontevalta puhua avautua. Niinpä niistä tunteista puhutaan sitten jollekin randomille bileissä, ja luonnollisesti kännissä, koska selvin päin ei uskalla.

Mikään pakko tunteista ei tietenkään ole puhua, eikä kaikilla ole siihen tarvettakaan. Moni mies vetoaakin siihen, ettei vaan koe mitään tarvetta märehtiä ja velloa tunteissa kun on parempaakin tekemistä, mutta uskallan veikata, että heistä suurin osa on todennäköisesti vaan tukahduttanut tunteitaan niin kauan ettei enää edes huomaa niiden olemassaoloa. Niinhän siinä nimittäin käy, tunteet on pakko tukahduttaa, kun niiden purkamiselle ei löydy sopivaa kanavaa. Se on kuitenkin hieman vaarallista, koska helposti käy niin, että kun tunteita pitää sisällään tarpeeksi kauan, ne räjähtävät jossain vaiheessa kovalla paineella ulos. Pahimmassa tapauksessa tuloksena on kouluampujia ja massamurhaajia, lievemmissä tapauksissa ihan vaan miehiä, joiden parisuhteet eivät ota toimiakseen. Tunneilmaisun vaikeudet, tunteiden tukahduttaminen ja myöhempi räjäyttäminen kumppanin päälle eivät nimittäin ole hyviä rakennuspalikoita avoimuuteen ja keskusteluun perustuvaan parisuhteeseen.

En minä väitä, että ainoa oikea tapa pärjätä elämässä on itkeä joka ilta ja jauhaa koko ajan jotain tunteellista liibalaabaa, mutta minusta omista tunteista ja tuntemuksista puhuminen on aika olennainen osa ihan perus sosiaalisia taitoja. Pitää osata sanoa, jos joku asia ärsyttää tai ei tunnu hyvältä, koska siitä kertominen on ainoa tapa saada asiaan muutos.  Jotkut asiat ovat toki sellaisia, ettei niille vaan voi tehdä mitään, mutta niidenkin aiheuttamista negatiivisista tunteista kannattaa puhua, koska – nyt seuraa suuri salaisuus, valmistautukaa – joskus pelkkä puhuminen helpottaa. Ihan oikeasti, uskokaa tai älkää, varsin usein huonot fiilikset muuttuvat vähemmän huonoiksi ihan vaan sillä, että vähän valittaa jollekulle. Sama toimii myös toisin päin, eli positiiviset tunteet tuntuvat entistäkin paremmilta silloin, kun ne jakaa jonkun toisen kanssa.

Minä ja ystäväni jaamme toisillemme kaikki elämän isommat ja pienemmät ilot ja surut. Puhumme päivittäin siitä, miltä asiat meistä tuntuvat, eikä se ole mitään syvällistä avautumista, ihan peruskuulumisia vain. Puhun myös poikaystäväni ja miespuolisten kavereideni kanssa samalla tavalla vaikkapa siitä, mikä on päivän aikana ollut kivaa ja mikä on ärsyttänyt tai harmittanut. Jostain syystä miehet keskenään eivät kuitenkaan välttämättä samalla tavalla puhu, vaan heidän päivittäinen kommunikaationsa on lähettää toisilleen meemikuvia. Ei ole mitenkään outoa miehille palata kaveriporukassa vietetyn illan jälkeen kotiin tietämättä toistensa viimeaikaisista kuulumisista yhtään sen enempää kuin ennen illanviettoa, koska koko ilta puhutaan vaan kaljasta ja pelaamisesta. Kärjistetty esimerkki, mutta tunnen miehiä, jotka oikeasti tekevät näin. Mikä ihme siinä siis on, että naisten kanssa miehet puhuvat kyllä, mutta toistensa seurassa sitä suuta ei saada auki?

Miesten tunneilmaisu on toki huomattavasti paremmalla tasolla kuin vaikkapa 50 vuotta sitten, eli suunta on todellakin oikea. Tyttöystäville, vaimoille tai muille naisille osataan jo puhua, joten voisikohan seuraava askel olla se, että pystyttäisiin puhumaan myös kavereiden kanssa. Sillä vaikka minusta onkin mukavaa olla niin monen silmissä niin luottamuksen arvoinen tyyppi, että minulle uskoudutaan täysillä heti ensitapaamisella, haluaisin kuitenkin käyttää bileiltani mieluummin bilettämiseen kuin siihen, että kuuntelen tuntikausia jonkun randomin avautumista naisongelmistaan. Niiden avautumisten kuunteleminen on ystävien tehtävä.

Pohdin tätä samaa asiaa reilut kaksi vuotta sitten tässä tekstissä, kun kahden miehen kyvyttömyys keskustella keskenään aiheutti sarjan kummallisia väärinymmärryksiä. Varsinkin tällaisissa tilanteissa ihmettelen suuresti, kuinka vaikeaa se puhuminen voi ihan oikeasti olla..

Kun homma ei pelitä

Ennen kuin kirjoitan enempää, totean jo nyt että tietokone- ja konsolipelit eivät missään nimessä ole mikään pelkästään miesten juttu. Varsin yleinen ja itsellenikin tuttu tilanne on se, että mies pelaa ja nainen valittaa siitä, joten sellaista käsittelen tekstissänikin. Jälleen kerran käyttämieni sanojen tilalle voi vaihtaa mitä tahansa sukupuolenmääritteitä tai muita sanoja, jos se sopii omaan tilanteeseen paremmin.

Ja sitten siihen asiaan: eli mikä siinä oikein on, kun pelaaminen aiheuttaa niin paljon erimielisyyksiä parisuhteissa. Pulma on kaveripiirissäni tuttu, ja pikaisen googlauksen perusteella myös monessa muussa kaveripiirissä ja keskustelupalstalla, sekä ajankohtainen niin nuorten kuin vähän vanhempienkin parisuhteissa. Aika moni kokee, että se oma mies viettää pelien parissa ihan liikaa aikaa, ja parisuhde jää vähemmälle huomiolle. Seksi lakkaa kiinnostamasta, kumppanin kanssa ei vietetä aikaa ja kotityöt ja lastenhoito jäävät taka-alalle. Tällainen tilanne on selkeästi ongelma.

"Mieheni pelaa joka päivä! Aamulla hän lähtee töihin ja minä menen kouluun. Illalla kun hän tulee kotiin, ensimmäinen asia minkä hän tekee, on että hän avaa koneen, ja siinä se loppu ilta meneekin.. Jos sattuu että olen itse juuri koneella, hän kysyy meneekö minulla vielä kauan että itse pääsisi pelaamaan. Viikonloput pelataan, itse luen tai tyydyn katsomaan tv:tä, koska ei ole muutakaan tekemistä.. Vaikka asutaan samassa kämpässä, niin tuntuu kuin sitä toista ei edes olisi siellä, ei sitä ehdi nähdä kunnolla kun toinen on nenä tietokoneenruudussa kiinni. Välillä tuntuu niin yksinäiseltä. Ja jos yritän ehdottaa että tehtäisiin jotain yhdessä, vastaus on aina sama: "no keksi sit jotai kivaa tekemistä! Mä ainaki pelaan viel tän pelin." Seksistä ei ole paljon edes puhetta enää."

"Heräsin ja nukahdin siihen että mies pelaa koneella. Hän laittoi jopa herätyksen viikonloppuaamuiksi, jotta voisi nousta ajoissa pelaamaan. Jos se ei pelannut niin keskusteli pelaamisesta foorumeilla. Mies kyllä opiskeli mutta työpaikkaa hän ei saanut haettua. Itse paiskin töitä ja opiskelin samalla kuin urheilin ja näin ystäviä. Se käytti kuulokkeita joten ei ikinä kuullut jos puhuin sille. Piti aina koputtaa sen selkää ja hetken kuluttua se nostikin sitten yhden kuulokkeen pois korvalta hetkeksi, ja kuunteli mitä minulla oli sanottavaa :D Mies istui aina kotona pelaamassa ja periaatteessa ainoa asia mikä meidän arjesta muistuu mieleen oli miehen selkä ja ärsyttävä huutaminen pelikavereilleen."

"Viime yönä taas heräsin ruudun välkkeeseen ja kello oli neljä aamulla. Oli pakko sanoa edes sen verran, että kaipaan oikeasti aika paljon sitä, kun mentiin yhdessä nukkumaan."

(Sitaatit Cosmopolitanin, Demin ja Annan ja Suomi24:n keskustelupalstoilta. Osa keskusteluista oli melkein kymmenen vuoden takaisia, mutta vaikka teknologia kehittyy, siihen liittyvät pulmat eivät näköjään yhtä nopeasti.)

Moni nainen saattaa kuitenkin ottaa pultteja pelaamisesta turhan herkästi. Sen, että pelaa muutaman tunnin päivässä, tai satunnaisesti kokonaisen päivänkin, ei pitäisi olla mikään ongelma. Saman verran aikaa menee monilla esimerkiksi liikuntaharrastuksiin, kokkailuun tai vaikka bloggaamiseen, ja jokaisella pitäisi olla parisuhteessakin mahdollisuus keskittyä rauhassa omiinkin harrastuksiin. Jostain syystä pelaamista ei vaan aina mielletä samalla tavalla harrastukseksi, vaan enemmänkin sellaiseksi suht turhaksi ajanvietteeksi kuin vaikka telkkarin tuijottaminen. Ehkä sen takia moni nainen kokee miehen pelaamisen jonain henkilökohtaisena loukkauksena, jolla mies yrittää viestittää että teen mieluummin tätä turhaa ja hölmöä asiaa kuin vietän aikaa sinun kanssasi. Jos vaikka menee miehen kotiin ja tällä on peli kesken, se ärsyttää paljon enemmän kuin jos mies olisi vaikka laittamassa ruokaa tai tekemässä vatsalihaksia. Se johtuu tietty osittain siitäkin, että keskustelusta ei oikein tahdo tulla mitään jos toinen keskittyy täysillä peliinsä kuulokkeet päässä, kun taas vaikka niitä vatsalihaksia tehdessä voi ihan hyvin ainakin kuunnella samalla. Joka tapauksessa mies tuskin tarkoittaa pelaamisellaan mitään pahaa naistaan kohtaan, peliä nyt ei vaan aina voi lopettaa tasan sillä sekunnilla kun toinen tulee ovesta sisään.

"Ennen miehen pelimaailmaan uppoutuminen ärsytti minua, etenkin kun emme asu yhdessä ja näemmä vain lomilla ja vkl:in. Otin tavakseni sen, että jos mies oli koneella pelaamassa kun tulin hänen luokseen ja jos hän ei 10min. kuluessa peliä osannut lopettaa, totesin että, "en tullut tänne katsomaan sun pelaamista. Mulla on parempaakin tekemistä." Jos mies ei tuosta tajunnut lopettaa sen 10min. kuluessa, lähdin. Tuota temppua ei tarvinnut tehdä kuin muutamasti ja nykyään mies ilmoittaa minun tullessani hänen luokseen, että "peli kesken, oota laitan sen silleen, et voin lopettaa. Menee hetki" ja lopettaa pelaamisen sitten siihen. Joskus kun olemme yhdessä pidemmän aikaa, saattaa mies kysyä, et haittaako minua, jos hän pelaisi hetken. Yleensä se ei haittaa, koska itselläni on kyllä muutakin tekemistä kuin vain hengata toisen seurassa. Mies sai siis valita, pelaako vai onko kanssani ne muutamat tunnit illasta. Kun lähdin hänen luotaan, en koskaan asiasta loukkaantunut, koska itsehän hänelle annoin valinnanmahdollisuuden. Yleensä mies heräsi itse tajuamaan minun lähtiessäni, että aina ei voi saada molempia: peliä ja minun seuraani. Tämä kait opetti, että pelit eivät häviä maailmasta, mutta seura voi hävitä, jos sitä ei tajua vaalia."

Luulenkin, että monissa suhteissa ongelmien alkulähde ei ole miehen pelaaminen ja siihen käytetyn ajan määrä, vaan naisen negatiivinen asenne pelaamiseen. On aika inhottavaa sanoa toiselle tämän harrastuksen olevan tyhmä ja huono, ja on vaikea kuvitella että sellaisten kommenttien laukominen varsinaisesti lisäisi miehen intoa käyttää enemmän aikaa parisuhteeseen. Pelaaminen ei sitä paitsi ole yhtään huono harrastus, siinä voi päästä kehittämään monia muussakin elämässä hyödyllisiä taitoja, kuten organisointikykyä, tiimityötä ja johtamista, ja monille pelaaminen on vahvasti yhteisöllistä toimintaa. Vaikka ulkopuolisen silmään näyttäisikin että mies vaan istuisi yksinään koneella luurit päässä, hän saattaa tosiasiassa olla yhteydessä moniin ystäviinsä ja pelata heidän kanssaan yhdessä. Viimeksi kun tarkistin, oli parisuhteessa olevillakin vielä oikeus viettää aikaa kavereidensa kanssa ilman puolisoitaan, eikä siihen oikeuteen pitäisi vaikuttaa se vietetäänkö aikaa fyysisesti samassa tilassa vai pelimaailmassa. Moni nainen saisikin katsoa peiliin ja miettiä, voisiko se ärsytys miehen pelaamista kohtaan johtua ehkä pikkiriikkisen siitä omasta huonosta asenteesta ja ennakkoluuloista.

"Itse en jaksa katsoa tai ede ymmärtää kuin aikuinen mies pelaa typeriä tappopelejä uppoutuen täysin pelien maailmaan usean tunnin ajaksi. Parhaimmassa tapauksessa tappelun mäiske raikaa koko asunnossa, koska volumet on kaakossa. Asiasta on keskusteltu ilman pitkäaikaista tulosta. Pelaaminen aiheuttaa sen, että mies laiminlyö kotityöt ja mikä lisää minun kireyttäni entisestään."

Tietty siinä vaiheessa saa ja pitääkin huolestua, jos miehen kaikki aika menee pelkästään pelaamiseen. Jos pelaaminen aiheuttaa valvomisen takia jatkuvaa univelkaa, muu elämä jää täysin taka-alalle tai pelaaminen vie kaikki rahat, voi kyseessä olla peliriippuvuus, joka on alkoholismiin verratava vakava sairaus. Riippuvuudesta saattaa kieliä myös se, jos peleistä ei halua irrottautua edes seksin takia. Siinä vaiheessa, kun kaikki keinot on jo käytetty eikä miestä siltikään kiinnosta mikään muu kuin pelit, on parempi lähteä suhteesta kokonaan.

"Kilpailin tietokoneen kanssa miehen huomiosta kokoajan. Kun olin kotona telkkari ei saanut olla liian kovalla, en saanut käyttää nettiä (hidasti peliä kun sitä pelattiin netissä) ja jos koskinkaan miehen kuulokkeisiin tai pelihiireen esim. pölyä pyyhkiessä sain huudot naamaan. Kuulemma rikoin niitä."

"Entinen miesystäväni istui aina AINA kotona ollessaan tietokoneella. Jos yhteys meni poikki jostain syystä(maksamaton lasku tms) tuli kauhee hepuli, hyvä ettei seiniä pitkin mennyt. Kone auki kun tuli töistä, kaiken ajan koneella. 

Aikuinen yli 40v mies ! Ihan hermoheikko oli jos joutui olemaan jossain niin ettei ollut konetta lähellä. Miehellä oli kyllä muitakin ongelmia jotka myöhemmin selvisi minulle mm. peliriippuvuus yms. Joten..enää ikinä en ottaisi miestä joka istuu koneella. Kyllä yhdessäolossa täytyy muutakin olla. Mutta sairaus sekin. Minä ulkoistin ukon, enkä ole päivääkään katunut."

Paljon pelaava ei kuitenkaan automaattisesti ole riippuvainen. Sinkkumiehillä pelaamiseen saattaa kuitenkin mennä ihan muuten vaan paljon aikaa, kun elämässä ei ehkä ole sen lisäksi muuta kuin työ tai opiskelu. Jos elämään sitten tuleekin kumppani, joiltain miehiltä saattaa jäädä huomaamatta se, että kaikkea aikaa ei voikaan enää käyttää pelkästään omiin juttuihin vaan myös parisuhteelle ja myöhemmin ehkä myös lapsille on varattava aikaa. Aikuisen elämä nyt vaan on siitä tylsää, että toisinaan muut asiat, kuten perhe ja työ, on laitettava niiden omien harrastusten edelle. Oli se harrastus sitten mikä tahansa. Mielestäni on siis oikeutettua huomauttaa jos kumppanin harrastus menee jatkuvasti kaiken muun edelle. Oma aika on tärkeää, mutta sitä pitää olla kummallakin tasapuolisesti, perhe ja kotityöt hoidetaan yhdessä, eikä toinen voi sysätä kaikkea vastuuta toisen harteille ja vaan sulkeutua omien juttujensa pariin. Pelaamisen suhteen monella vaan on jo valmiiksi niin ennakkoluuloinen asenne, että siitä huomautellaan paljon herkemmin kuin monesta muusta harrastuksesta, ja se on tietty epäreilua, joten ennen kuin ryhtyy valittamaan, on pieni itsetutkiskelu ehkä paikallaan.

Mitä sitten voisi tehdä, jotta pelaaminen ei häiritsisi parisuhdetta? Tässä pari vinkkiä pelaajien puolisoille kiperiin tilanteisiin, joilla ei ehkä ratkota tekstin sitaateissa kuvailtuja tilanteita, mutta saattaa ehkä estää suhteen tilan pahenemisen niiden kaltaiseen kuntoon:

1. Jos et jaksa katsella vierestä toisen pelaamista, älä katsele vaan tee jotain muuta. Lue kirjaa, selaa Instagramia, opettele uusi kieli, vain taivas on rajana.

2. Mene mukaan pelaamaan tai edes selvitä, missä pelissä on kysymys. On helpompi tajuta toisen innostus jos pääsee hommaan vähän itsekin sisälle.

3. Jos haluat houkutella toisen koneen äärestä tekemään jotain muuta, keksi jotain hauskaa tekemistä. Jos on hyvä peli menossa kavereiden kanssa, pelkkä sohvalla makoilu ja telkkarin tuijottaminen ei ehkä houkuttele.

4. Ota muna suuhun. Jos ei toimi, jokin on todellakin pielessä. T. Pelaava mies.

+ bonusvinkki pelaajille: Joskus voi kokeilla sellaista, että jos tietää kumppanin olevan tulossa käymään johonkin tiettyyn aikaan, sen pelin voi yrittää lopettaa samoihin aikoihin. Vaikkapa niin, että ei aloita tunnin kestävää matsia silloin, kun toinen soittaa olevansa alaovella.

ps. Tässä vielä pelaamiseen ja parisuhteen laiminlyöntiin liittyvä City-lehden Suhdeklinikka-palstalle lähetetty kysymys vastauksineen, josta käy ilmi myös ammattilaisen näkemys kyseiseen tilanteeseen.

Nälkäiset naiset baareissa

#MeToon vastareaktiona kuului monelta taholta älähdyksiä että entäs miehet. Niin, se onkin varsin hyvä pointti, sillä vaikka seksuaalista häirintää toteuttavat useimmiten miehet, kyllä naisetkin osaavat.

Idea tähän tekstiin syntyi erään kaverini kokemusten pohjalta. Kuulemma varsinkin baareissa ja ihan erityisesti opiskelijabileissä on liikkeellä niin nälkäisiä naisia että heikompaa hirvittää, ja minua alkoi toden totta kauhistuttaa kuunnellessani hänen kokemuksiaan. Kyselin hieman ympäriinsä ja selvisi, että varsin monella miehellä on samanlaisia kokemuksia. Olen varsin hämmentynyt siitä, kuinka joku oikeasti kehtaa käyttäytyä siten kuin nämä naiset kuulemissani tarinoissa ovat käyttäytyneet. Siis huhhuh, melkein menetin hetkeksi uskoni naissukupuoleen..

Naisten tekemää häirintää tapahtuu todennäköisesti paljon myös esimerkiksi työpaikoilla, mutta kaikki kuulemani tarinat tapahtuivat baariolosuhteissa tai muuten alkoholin vaikutuksen alaisena, joten keskityn tässä nyt erityisesti siihen baarihäiriköintiin. Kuulemani mukaan naiset häiriköivät miehiä baareissa muun muassa näin:

- Kouritaan tai puristellaan pepusta tai munista, tungetaan kättä housuihin, istutaan syliin väkisin

"Muutaman kerran joku tullut puristamaan suoraan perseestä ja myös muutaman kerran joku vierestä vaan kourinut munia samantien."

- Suorat ehdotukset, kuten "sä tuut meille tänään yöks" ilman mitään edeltävää keskustelua

"Sillon kun tein poken hommia, varsinkin vanhemmat naiset tuli hieromaan rintalihaksia jne, ja ehdottelemaan kaikennäköistä."

- Käsketään ostamaan juotavaa

"Pari kertaa myös randomisti on tullut vaatimaan et ostan juoman, niille tosin oon nauranu päin naamaa."

"Kukaan ei koskaan ollut kerjännyt pienemmillä paikkakunnilla juomista, mutta helsingissä tulee aina muutama neitokainen ilmaisten juomien perässä.."

- Vedetään herneet nenään jos mies ei lämpene lähestymisyritykselle, ruvetaan raivoamaan tai valehdellaan portsarille että kyseinen mies on ahdistellut kyseistä naista

"On ollut lääppimistä, aggressiivisuutta siitä jos en ole ollut kiinnostunut, homottelua jos en ole huomioinut ja sit et kaveri on hyökännyt mun kimppuun sanallisesti kun en ole ollut kiinnostunut sen kaverista."

"On (häiritty/ahdisteltu) ja sitten kun tähän ei kiinnitä huomiota, niin suuttuneet vallan hitosti."

(Sitaatit Jodelin Kysy miehiltä-kanavalla aloittamastani keskustelusta, jossa tiedustelin miesten kokemuksia baareissa tapahtuvasta häirinnästä.)

kuva täältä

En käsitä, kuinka mikään noista yllämainituista on kenenkään mielestä järkevää toimintaa. Siis kenelle tulee edes mieleen työntää käsi jonkun tuntemattoman housuihin? Tai miten joku kehtaa mennä sanomaan täysin tuntemattomalle ihmiselle että sä ostat mulle nyt juoman tai että sä tuut meille tänään yöksi, ja sitten vielä suuttua jos toinen ei suostu? Ovatko nämä naiset kerta kaikkiaan vaan niin kännissä, että järki katoaa päästä, vai mistä näitä ideoita oikein tulee?

Okei, voin ehkä jollain tasolla ymmärtää että tarpeeksi vahvassa humalatilassa voi tuntua mahdottomalta pitää näppejä erossa jostain upeasta uroksesta, mutta kuten moni meistä naisista varsin hyvin tietää, lantion alueelle suuntautuvat puristelut ja lääppimiset eivät ole varsinaisesti se juttu joka saisi kiinnostuksen heräämään. Toisaalta olen myös kuullut joidenkin miesten sanovan, ettei heitä haittaisi ollenkaan jos joku nainen tulisi puristelemaan heidän persettään tai vehkeitään, kunhan vain lämmittäisi kätensä kunnolla ennen kuin työntää ne housujen sisään. Ehkäpä nämä lääppijänaiset ovat sitten siinä uskossa että kaikki miehet tykkäävät puristeluista, kun ovat kuulleet jonkun yksittäistapauksen näin sanovan. Minusta kuitenkin näissä jutuissa pitäisi olla samat säännöt kaikille sukupuolesta riippumatta, kehollinen itsemääräämisoikeus kuuluu myös miehille baareissa, halusivat he sitä tai eivät: joten jos me vaadimme miehiä olemaan lääppimättä ja puristelematta naisia, täytyy naistenkin olla tekemättä niin miehille. (Oikeastaan tämä koskee taas ihan kaikkia ihmisiä sukupuoleen katsomatta. Hitto vie kun näistä teksteistäni tulee jatkuvasti niin cisnormatiivisia, täytyy oikeasti petrata sen suhteen jatkossa.)

Syy, miksi jotkut miehet suorastaan toivoisivat joutuvansa häirinnän kohteeksi, on varmaankin se että naisten tekemä häirintä on kuitenkin suhteellisen harvinaista. Näin yleisesti ottaen baareissa vallitsee pitkälti naisten markkinat, eli ei tarvitse nähdä juurikaan vaivaa saadakseen miehen kiinnostumaan itsestään. Ilmeisesti jotkut ajattelevat, että siihen riittää kun vaan kävelee miehen luo ja ilmoittaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jotkut varmaan ovatkin ihan myytyä miestä kun nainen sillä lailla kertoo mitä haluaa, mutta toiset toivoisivat ainakin jonkunlaista keskustelua ennen sitä. Koska vastoin yleistä oletusta ihan kaikki miehet eivät halua panna kaikkea mikä liikkuu, vaan toiset haluavat jonkinlaista taustatietoa, esimerkiksi nimen, ennen panohommiin ryhtymistä.
Ei siis ole ollenkaan huono idea naiseltakaan mennä yksinkertaisesti esittäytymään ja muuten vaan juttelemaan ennen niihin suoriin ehdotuksiin siirtymistä, koska sillä pääsee todennäköisemmin haluttuun lopputulokseen, vaikka vaatiikin ehkä inan verran enemmän vaivaa.

kuva täältä

Juoman tarjoaminen on aika perinteinen miesten peliliike, mutta ei oikein aja asiaansa päinvastoin käännettynä. Ilmaisen juoman kärttäminen ei ole hurmaavaa tai seksikästä, ei vaikka sen tekisi tissit tyrkyllä ja huulet viettelevästi mutrulla. Sehän on käytännössä sama kun menisi pyytämään että heitäpä mulle kymppi rahaa. Eihän se ilmaise kiinnostusta kyseiseen henkilöön mitenkään, vaan pelkästään halua hyötyä tästä taloudellisesti. Jos mieleen ei kerta kaikkiaan juolahda mitään muuta keskustelunavausta kuin juomatarjous, voi itse tarjoutua ostamaan miehelle juotavaa. Sillä saattaa nimittäin tehdä oikeasti vaikutuksen.

#MeToon yhteydessä oli paljon puhetta siitä, missä menee flirttailun ja ahdistelun ero ja uskaltaako tässä nyt enää lähestyä ketään ettei vahingossa ahdistele. Minusta olennainen pointti sen eron tekemisessä on siinä, miten käyttäytyy siinä vaiheessa kun toinen ilmaisee, että oma käytös on epätoivottua. Jos ihminen menee pokaamaan toista ja toinen antaa pakit, tilanne ei ole ahdistelua jos toinen pakit saatuaan hyväksyy tappionsa ja häipyy. Ahdistelua siitä tulee silloin, jos ei lopeta toimintaansa silloin kun toinen sitä pyytää. Miehille on oman kokemukseni mukaan aika tyypillistä jäädä vonkaamaan ja inttämään, yrittämään jollain väsytystaktiikalla saada nainen antamaan periksi. Naiset taas ilmeisesti ottavat rukkaset pahasti itseensä ja sen sijaan, että perääntyisivät tilanteesta viileästi, järjestävät hirveän kohtauksen. Siinä on baari-ilta aika äkkiä pilalla kun joutuu selvittelemään jotain turhaa draamaa täysin tuntemattoman ihmisen kanssa, joka on liian keskenkasvuinen hyväksymään, ettei kaikkea voi aina saada. Vielä varmemmin se on pilalla siinä vaiheessa, jos nainen uskottelee portsarille että mies onkin se ahdistelija ja väärintekijä, ja tulee heitetyksi ulos sen takia, ettei lämmennyt jonkun humalaisen random pimun lähestymisyrityksille. Tällaisten tilanteiden takia onkin olennaista puhua naisten tekemästä häirinnästä, jotta emme vierittäisi syyllisyyttä miesten ylle tapauksissa, joissa mies ei ole tehnyt mitään väärää. Ja kyllä, minusta on ihan selvää häirintää pilata toisen baari-ilta esittämällä tästä valheellisia syytöksiä. Todella syvältä ripuloivasta perseestä että joku tekee noin.

Meidän naisten olisi hyvä tunnustaa, että tässä asiassa olemme varsin etuoikeutettuja: meitä ehkä häiritään enemmän, mutta me myös voimme häiritä ja ahdistella miehiä ilman että kukaan silmiä räpäyttää. Mutta on erittäin kaksinaismoralistista vaatia miehiä olemaan ahdistelematta jos naiset saavat tehdä sitä rauhassa. Niin voitaisiinko vaan sopia, ettei kukaan ahdistele ketään, niin ei tarvitsisi tästä asiasta enää paasata.

Tässä kuukauden takaiset postaukseni #MeToo-kampanjasta ja seksuaalisesta häirinnästä sekä argumenteista, joita esitettiin #MeToo-kampanjaa vastaan.

Tällä viikolla: Miesten puolella

Miehet on ihania. Siispä tällä viikolla blogi on täynnä miesnäkökulmaa ainaisten naisten juttujen sijaan.

En voi vielä paljastaa mitä kaikkea aion kirjoittaa, koska en itsekään tiedä sitä vielä. Joten luvassa on suuria yllätyksiä, pysykää housuissanne ;)

Tässä iltalukemiseksi vielä vanhat tekstini miesten upeasta sisustusmausta sekä arvovaltaisen miespaneelin suihinottimielipiteistä.

via GIPHY

Saanko panna sua?

Seksi on sellaista toimintaa, jonka pitäisi aina perustua kaikkien siihen osallisina olevien suostumukseen. Mainitsin suostumuksen (consent) ohimennen pari viikkoa takaperin tässä seksuaalista häirintää käsittelevässä postauksessani, josta löytyy käsitettä hauskalla selkeällä tavalla teen avulla avaava video. Teekutsut, kuten seksi, ovat asioita, joihin ryhtyessä pitäisi ensin olla varma myös siitä, että kaikki osapuolet ovat halukkaita, eikä teetä tai vaikkapa munaa saa työntää kenenkään kurkkuun jos toinen ei sitä halua. Tässä toinen erittäin hyvä video suostumuksesta, jossa demonstroidaan hyvin sitä miltä suostumus tai sen puute näyttää ja kuulostaa tositilanteessa.

Videosta käy hyvin ilmi se, että suostumus on varsin helppo varmistaa niin, että yksinkertaisesti kysyy toiselta haluaako hän seksiä vai ei. Toimivaa, ja varsinkin ekoilla kerroilla jonkun kanssa on erittäin hyvä idea kysyä ensin, että saako suudella tai muuten koskettaa. Ehkä siinä seksitilanteessa tarvitse kysyä sanallista suostumusta jokaiseen asiaan (esim. saanko koskea tähän, entä tähän, entä näin, tykkäätkö tästä; ei sellaista jaksa kukaan), mutta on hyvä tarkkailla toisen kehonkieltä ja kysyä onko kaikki ok jos näyttää siltä ettei toinen ihan hirveästi nauti. Jostain syystä sen ein sanominen joskus ei nimittäin ole ihan helppoa, ei kehtaa tai halua tuottaa toiselle pettymystä tai mitä ikinä, mutta ei se halukkaampi osapuolikaan välttämättä saa seksistä kauheasti irti jos toinen näyttää koko ajan siltä että on juuri purskahtamaisillaan itkuun. Mutta jos toinen ensin kysyy onko kaikki ok, voi olla helpompaa sanoa, että tuo ei tunnu hyvältä tai ei juuri nyt huvita.

Videossa tuotiin hyvin esiin myös sitä, että ei todellakin tarkoittaa ei, ja jos toinen sanoo ei, on epäreilua yrittää vongata ja painostaa toista muuttamaan mieltään. Kyllähän se harmittaa, kun itsellä on jäätävä panetus päällä ja toinen kieltäytyy, mutta se täytyy vaan kestää, toista ei voi pakottaa. Kenellekään ei ole mitään velvollisuutta harrastaa seksiä kenenkään kanssa, ei vaikka olisi luvannut niin aikaisemmin päivällä tai vaikka minuutti sitten, mieltään saa muuttaa. Joidenkin on vaikea ymmärtää sitä, että ei tarkoittaa ei myös siinä vaiheessa, kun on lähdetty vaikka treffeiltä tai baarista siinä yhteisymmärryksessä että kohta pannaan. Sellaisessa tilanteessa sen ein sanominen muuten onkin tosi vaikeaa, kun tulee just se fiilis ettei oikein kehtaa enää kieltäytyä vaikka ei haluttaisikaan. Oman humalatilansa keskeltä olisi hyvä vähän tarkkailla sitä toista ja koittaa kehonkielestä päätellä onko toinen vielä messissä siinä seksi-ideassa vai ei, niin ei vahingossa aiheuta toiselle jotain elinikäistä traumaa panemalla tätä vahingossa väkisin.

kuva täältä

Suostumusta on siis aina hyvä tiedustella, mutta mitäs jos se kysely ja varmistaminen menee ihan överiksi? Haluthan siinä lähtee, jos toinen kysyy viisitoista kertaa että onko nyt hyvä ja haluatko varmasti. Olen aikaisemminkin maininnut täällä blogissakin siitä, etten kestä yhtään miehiä jotka kohtelevat naista sängyssä kuin Englannin kuningatarta, eli ovat liian varovaisia, kysyvät luvan ihan kaikkeen ja ehdottavat asennonvaihtoakin kohteliaan herrasmiesmäisesti. Tykkään enemmän sellaisesta rajummasta ja intohimoisemmasta meiningistä, että mies vaan tulee ja ottaa eikä turhia kysele, enkä tietääkseni ole yksin mielipiteeni kanssa. Tämänkin asian voi siis vetää överiksi, mutta tässä, niin kuin monessa muussakin jutussa, kultainen keskitie toimii parhaiten. Ehkä yksi tiedustelukerta toisen halukkuudesta riittää, ei tarvitse joka välissä kysyä uudestaan, vaan tarkkailla vaan sitä kehonkieltä. Mitä tulee niihin rajumpiin juttuihin, sellaisista mieltymyksistä on ihan hyvä keskustella etukäteen. Ei tosin ole ihan helppoa esittää kohteliaasti pyyntöä siitä, että haluaisi toisen kiskovan hiuksista ja läpsivän perseelle..

Kunnon BDSM-sessioissa suostumus-keskustelut käydään usein etukäteen niin, että kaikki osalliset tietävät mitä tuleman pitää ja voivat antaa suostumuksensa siihen. Varsinkin kaikenlaisissa dom/sub-asetelmissa (toinen dominoi, toinen alistuu) alistuvan osapuolen täytyy antaa suostumuksensa etukäteen, koska koko juttu menee hieman pilalle jos dom alkaa kysellä kesken piiskaamisen, että onko nyt hyvä. Tai no, voi kysellä, mutta se pitää sitten tehdä siihen rooliin ja tilanteeseen sopivalla tavalla. BDSM-leikeissä on kuitenkin yleensä käytössä turvasana, jonka avulla voi helposti pyytää toista hidastamaan tai lopettamaan. Turvasanan sanomisen jälkeen tilanteen täytyy loppua välittömästi siihen. Tällaiset sopimukset ovat juuri se juttu mikä erottaa BDSM:n pahoinpitelystä: ihmisen sitominen tai ruoskiminen voi olla hauska seksileikki kun kumpikin sitä haluaa, mutta heti kun suostumusta ei ole, se muuttuu pelkäksi väkivallaksi. Siksi siinä on todella tärkeää, että aina on olemassa pakotien mahdollisuus turvasanan muodossa.

Turvasana pitäisi olla käytössä myös ihan tavallisessa seksissä. Tai no, onhan meillä turvasana, ei. Sen pitäisi tarkoittaa sitä, että nyt tilanne loppuu, kun toinen ei sitä halua. Valitettavasti monelta on mennyt ohi tämän universaalin turvasanan merkitys, ja sen ajatellaan tarkoittavan ehkä, luultavasti tai oikeasti haluan mutta esitän vaikeasti tavoiteltavaa. Ei tarkoita, ei on ei, se tarkoittaa ei. Paitsi BDSM-leikeissä ei välttämättä, sellaisessa eitä voi tarkoittaa esimerkiksi kääpiödinosaurus tai ilmalämpöpumppu. Keksin nuo päästäni, saa vapaasti käyttää turvasanoina.

Tässä vielä lista tilanteista, joissa seksiä ei pidä mennä harrastamaan, oli suostumus annettu tai ei:

- toinen on niin kännissä, ettei pysy omilla jaloillaan tai oksentaa sisuksiaan pellolle

- toinen on sammunut tai nukkuu (paitsi jos ihminen nimenomaan sanoo, että haluaa tulla herätetyksi esimerkiksi suihinotolla, mutta silloinkin pitää lopettaa, jos toinen heti herättyään sanoo ei)

- olet auktoriteettiasemassa toiseen nähden, esimerkiksi opettaja, valmentaja, työnantaja, esimies tai muu vastaava, ja on olemassa riski, että ihminen suostuu seksiin kanssasi vain siksi, että pelkää työpaikan menettämistä/arvosanojen putoamista tms.

- toinen on alle 16-vuotias: vaikka olisi kuinka kypsän näköinen ja himokas 14-vuotias, niin ei kannata panna, rikos se on silti.

Kiitos, olen puhunut. Muistakaa, että ei on ei, ja toisinaan myös liikennevalotolppa voi olla ei. (Kääntykää vaan puoleeni, jos oma luovuutenne turvasanojen keksimisessä tyrehtyy.)

Tässä vielä vanhat postaukseni seksialoitteen tekemisestä, seksistä ja alkoholista sekä epäonnistuneesta tunnelmanvirityksestä ensimmäiseen suudelmaan.

Kaikki, mitä tarvitsee tietää ehkäisystä

Erilaisia vaihtoehtoja raskauden ehkäisyyn on pilvin pimein, mutta kaikissa tuntuu olevan jotain vikaa. Osa sivuvaikutuksista on sellaisia, mitä viralliset ehkäisystä kertovat ja sitä tarjoavat lähteet eivät kerro. Ihmiset ovat tietty yksilöllisiä, joku sopii yhdelle ja toinen toiselle, joten pelkkien sivuvaikutuksiin liittyvien kauhutarinoiden perusteella ei kannata ehkäisymenetelmää valita. On kuitenkin tärkeää, että tietää mitä kehoonsa laittaa ja mitä riskejä voi olla, ja erityisen tärkeänä pidän sitä, että ehkäisyn käyttäjien kumppanit ovat perillä mahdollisista haittavaikutuksista. Esittelen nyt siis kaikki Suomessa tarjottavat ehkäisyvaihtoehdot, niiden ominaisuudet sekä sivuvaikutukset, joista joko minulla tai jollain tuntemallani ihmisellä on omakohtaisia kokemuksia.

E-pillerit

Yhdistelmäehkäisypillerit ovat varsin tavallinen ehkäisymuoto, ja itsellenikin se ensimmäinen. Niiden parhaana puolena on hyvän ehkäisytehon lisäksi kuukautisten säännöllistyminen ja se, että kuukautisia voi halutessaan siirtää, jos jättää taukoviikon pitämättä ja syö pillereitä kaksi laattaa putkeen. Usein myös vuodon määrä vähenee ja kivut helpottavat. E-pillerit auttavat usein myös iho-ongelmiin, kuten akneen ja saattavat helpottaa PMS-oireita. Sivuvaikutuksiksi mainitaan virallisissa lähteissä päänsärky, mielialanvaihtelut, painonnousu ja iho-ongelmat. Vakavana haittavaikutuksena yhdistelmäehkäisypillereissä on kasvanut riski laskimoveritulppaan erityisesti käytön alkuvaiheessa. Yhdistelmäehkäisypillerit eivät sovi ihmisille, joilla on muuten kohonnut riski laskimoveritulppaan, eikä myöskään aurallisesta migreenistä kärsiville.

Aloitin e-pillerit 16-vuotiaana ja söin niitä tunnollisesti viisi vuotta. Sivuvaikutukset alkoivat pikku hiljaa: ensin sain iho-ongelmia, sen jälkeen alkoivat toistuvat päänsäryt joista kehittyi lopulta aurallinen migreeni, josta en ollut ennen pillereiden aloittamista koskaan kärsinyt. Kuukautiset säännöllistyivät lähes kellontarkoiksi, mutta kivut eivät kyllä helpottaneet ollenkaan. Pillerit aiheuttivat myös haluttomuutta, jota en edes huomannut aluksi, koska aloitin pillerit käytännössä samaan aikaan kuin seksielämänkin, ajattelin ettei seksi nyt vaan niin hirveästi kiinnosta minua. Kärsin myös limakalvojen kuivuudesta ja usein oli tilanteita, joissa mieleni halusi seksiä, mutta kroppani ei reagoinut mitenkään. Yhdessä vaiheessa vaihdoin pillerimerkin toiseen, koska toivoin sen helpottavan päänsärkyjäni, mutta sen sijaan sainkin finnisen naaman ja aivan järkyttäviä mielialanvaihteluita ja suoranaisia itkupotkuraivareita. Viikon päästä pillereiden lopettamisesta tuntui, kuin harteiltani olisi nostettu iso taakka pois, koin suorastaan pakahduttavaa iloa. Seksihalutkin antoivat kuulua itsestään: muistan kun pari viikkoa pillereiden lopettamisesta istuin koulun ruokalassa ja katselin erään luokallani olevan jätkän käsivarsia kiimaisena, ja jotenkin hätkähdin siihen kuinka vieras sellainen tunne minulle oli. Nyt sellaisesta on tullut ihan arkipäiväistä.

Yhdistelmäehkäisyä en edes voisi enää käyttää aurallisen migreenini takia, mutta jätän pillerit popsimatta jatkossa ihan senkin takia, että tykkään enemmän itsestäni kiimaisena enkä halua sabotoida halujani. Enkä ole fiilikseni kanssa yksin, olen kuullut samanlaisia kokemuksia niin monelta, että alan kohta epäilemään pillereiden ehkäisytehon perustuvan ainakin puoliksi ihan vaan siihen, kun niiden käyttäjiä ei kerta kaikkiaan kiinnosta seksi pätkän vertaa.

Ehkäisyrengas ja ehkäisylaastari

Myös rengas ja laastari ovat yhdistelmäehkäisyvalmisteita, ja niissä on samanlaiset haittavaikutukset kuin e-pillereissä. Pillereihin verrattuna niissä on se hyvä puoli, että muistamista on vähemmän: pilleri pitää ottaa joka päivä, kun taas laastari vaihdetaan uuteen viikon välein ja rengasta pidetään kolme viikkoa putkeen. Laastarin käyttäjiä en tunne ollenkaan, mutta renkaan käyttäjiltä olen kuullut vähemmän huonoa palautetta kuin pillereiden popsijoilta. Ehkä pillussa majailevasta renkaasta hormonit imeytyvät jotenkin tasaisemmin ja mitään hormonipiikeistä johtuvia mielialan heittelyitä ei pääse tulemaan, mene ja tiedä. Olen kuitenkin kuullut myös sellaista, että rengas aiheuttaisi valkovuodon määrän lisääntymistä ja joillain myös kuivuutta, hiivatulehduksia ja kaikenlaista muuta pientä hauskaa. Tehokas ehkäisijä siis sekin, koska kuiva ja hiivainen pimppi ei tosiaankaan ole mikään nautinnon lähde yhtään kenellekään.

Minipillerit

Minipillerit sisältävät pelkkää keltarauhashormonia, eli niitä voivat käyttää myös ne, joille yhdistelmäehkäisy ei migreenin tai veritulppariskin takia sovi. Käyttö on muuten samanlaista kuin e-pillereiden lukuunottamatta kuukautisten siirtomahdollisuutta, koska minipillereiden kanssa ei pidetä taukoviikkoja. Sivuvaikutuksi mainitaan virallisilla tahoilla samat kuin yhdistelmäehkäisyssä laskimoveritulppariskiä lukuunottamatta, ja lisäksi kuukautisten epäsäännöllistyminen.

Näin äkkiseltään ei tule mieleen ketään tuttua, joka olisi syönyt minipillereitä. Ainakaan en ole kenenkään kanssa muistaakseni niistä jutellut. Nopealla googlailulla selviää kuitenkin, että monet kärsivät e-pillereiden syöjien tapaan haluttomuudesta ja iho-ongelmista sekä turvotuksesta, hiustenlähdöstä ja vuotohäiriöistä. Kuulostaa hauskalta.

Ehkäisykapseli

Kapseli on keltarauhashormonia sisältävä pikkuinen tikku, joka laitetaan ihon alle olkavarteen. Kapselin vaikutusaika on kolmesta viiteen vuotta ja se sopii myös niille, jotka eivät voi yhdistelmäehkäisyä käyttää. Kuukautiset voivat niukentua kapselin käyttäjillä huomattavasti tai jäädä kokonaan poiskin, ja myös kuukautiskivut voivat helpottua suuresti. Samat haittavaikutukset iho-ongelmineen, painonnousuineen ja päänsärkyineen voivat kiusata myös kapselin käyttäjiä, ja myös kuukautisten epäsäännöllistyminen on yleistä.

Muutamalla tutullani on kapseli ja he ovat kuulemani mukaan olleet vekottimeensa varsin tyytyväisiä. Yhdellä kuukautiset jäivät kokonaan pois, toisella kierto taas epäsäännöllistyi kovasti, mutta vuodon määrä väheni kuitenkin. Joitain iho-ongelmia heillä on ollut, mutta mitään pillereiden käyttäjien raportoimia haluttomuusongelmia tai mielialanvaihteluita en ole heiltä kuullut. Jos minun olisi siis aivan pakko valita joku hormonaalinen ehkäisymenetelmä, ottaisin luultavasti kapselin.

Olin yhden ystäväni mukana lääkärissä kun hänelle laitettiin kapseli käteen. Eipä se kai kummoinen toimenpide ole, vaikka vähän häijyltä kuulostaakin. Laiton jälkeen tikkua ei kuulemma edes juuri huomaa, kai sen varta vasten kokeilemalla tuntee ihon alla, mutta ei muuten. Itse tunnustelisin kyllä suht usein onko tikku vielä paikallaan, sillä yhdellä tutullani tikku "katosi" paikaltaan ja se piti varta vasten kaivaa käsivarresta ulos. Kaiken huipuksi kukaan ei muistanut kummassa kädessä tikun piti olla, joten sitä jouduttiin etsimään molemmista käsistä.

Hormonikierukka

Hormonikierukka on kohtuun asennettava muovinen pikku härpäke, josta vapautuu keltarauhashormonia. Se vaikuttaa 3-5 vuotta ja muiden keltarauhashormonia sisältävien valmisteiden tapaan sopii yhdistelmäehkäisyä karttaville. Sekä positiiviset että vähemmän positiiviset sivuvaikutukset ovat samoja kuin ehkäisykapselissa.

Hormonikierukka voidaan laittaa myös synnyttämättömälle naiselle, vaikka kierukka usein mielletäänkin synnyttäneiden naisten ehkäisymenetelmäksi. Laittaminen voi tuntua ikävältä, olen kuullut kokemuksia jopa todella kovista kivuista, ja laiton jälkeen kivut voivat jatkua päiviä tai viikkoja. Yhden tutun kanssa käytiin kerran kahvilla kun hänelle oli juuri laitettu kierukka, ja aikamoista kärvistelyä se hänen olemisensa oli. Muuten olen kuullut kierukasta melkein pelkkää hyvää, paitsi että joillekin se on aiheuttanut kystia munasarjoihin ja tietty migreenejä, iho-ongelmia sun muita perus hormonaaliseen ehkäisyyn liittyviä hauskuuksia. Mutta ei ilmeisesti se kaikista pahin hormonaalinen vaihtoehto.

Kuparikierukka

Kuparinen versio kierukasta ei sisällä hormoneja ollenkaan, vaan sen ehkäisyteho perustuu kuparin siittiöitä heikentävälle vaikutukselle. Sen paras puoli on siis se, ettei se laita koko kroppaa sekaisin eikä aiheuta mitään niistä nihkeistä sivuvaikutuksista, jotka saa kaupanpäällisenä lähes kaikista muista ehkäisymenetelmistä. Kuparikierukan ehkäisyteho kestää viisi vuotta.

Kuparikierukan huono puoli onkin sitten se, että se voi runsastaa menkkoja ja pahentaa kipuja aika roimallakin kädellä. Siis niin, että siihen vereen meinaa hukkua ja paksuimmatkaan yösiteet eivät meinaa riittää. Ja kaikenlaista muutakin pientä siitä voi riesakseen saada, kuten selkäkipuja, epämääräistä karvankasvua tai haluttomuutta. Lisäksi kierukat (myös hormoniversiot) voivat aiheuttaa hiivoja ja muita tulehduksia tai pahimmillaan repeytyä irti ja tehdä pahaa jälkeä. Joten hormonia tai ei, ihan ongelmaton vaihtoehto ei kuparikierukkakaan ole.

Kondomi

Kondomin paras puoli on se, että se suojaa myös seksitaudeilta. Tai oikeastaan paras puoli on se, ettei se aiheuta naiselle mitään muita sivuvaikutuksia kuin sen, että seksiin tulee se puolen minuutin paussi kun kortsu laitetaan päälle. Ei kauhean paha verrattuna raivokohtauksiin tai migreeniin. Tietty joillain miehillä on vaikeuksia esimerkiksi laueta kondomin kanssa, mutta toisille se taas on vaan hyvä kun kestää kauemmin. Sisäinen feministini alkaa kyllä puhallella savua sieraimistaan aina kun joku mies kehtaa valittaa kortsuista, on niin epäreilua että esimerkiksi minulla on ollut monta vuotta joku hemmetin migreeni riesanani sen takia, että ensimmäinen poikaystäväni ei tykännyt kondomeista.

Kortsuissa on tietty se huono myös, että ne voivat mennä rikki, ja let's face it, välillä unohtuvat kiiman tiimellyksessä kokonaan. Sitten joutuu turvautumaan jälkiehkäisyyn, jossa on hormoneita moninkertainen annos verrattuna mihin tahansa hormonaaliseen ehkäisyvalmisteeseen, joten siinä menee vähän idea siitä "en halua kehooni mitään ylimääräistä"-ajatuksesta jolla monet perustelevat kondomien käyttöä. Pysyn silti itse ainakin toistaiseksi kortsujen käyttäjänä, koska hormonit eivät innosta, ja kortsuissa on myös yksi erittäin hyvä puoli josta pidän: niiden kanssa säästyy mällisotkujen siivoamiselta, märiltä länteiltä lakanoissa ja siltä ärsyttävältä tunteelta, kun spermaa ryöpsähtelee pillusta ulos vielä tunteja yhdynnän jälkeen. Ihan parasta.

Niin, että vaikka valinnanvaraa on paljon, kaikki vaihtoehdot ovat enemmän tai vähemmän kompromisseja. Eikä tässä edes huomioitu hintaa ollenkaan, sekin on yksi ihan merkittävä valintakriteeri. Hintalappua enemmän kannattaa silti miettiä sitä mikä sopii omiin tarpeisiin parhaiten ja ennen kaikkea sitä mikä sopii omalle kropalle parhaiten. Ja nyt erityisesti teille hyvät miehet: miettikää vähän myös omaa napaa (ja munaa) pidemmälle ja tajutkaa oikeasti mitä pyydätte, kun sanotte kumppaneillenne että "hankkisit vaikka pillerit kun kortsulla on nihkeetä panna". Sitten se vasta nihkeää onkin, kun toisella naama kukkii, pillu on kuiva kuin Sahara, halut kadonneet ja elämä on pelkkää huutoa ja itkua. Ja maksatte oman osuutenne siitä ehkäisystä myös.

En ole lääkäri enkä millään lailla ehkäisyn asiantuntija, ja korostan sitä, että vaikka minulla tai tutullani olisi ollut huonoja kokemuksia jostain ehkäisystä, se ei tarkoita etteikö kyseinen menetelmä sopisi jollekulle muulle tai varsinkaan minä seksuaalineuvojan asemassa pitäisin huonona ideana käyttää kyseistä ehkäisyä. Lähteinä tässä tekstissä käytin oman ja kavereideni mutu-tuntuman lisäksi myös Ehkäisynettiä ja Väestöliiton sivuja.

Vähän seksitaudeista ja niihin liittyvistä asenteista

No niin, siis seksitaudit. Nihkeitä pirulaisia, joilta kannattaa suojautua, mutta ei onneksi maailmaa kaatavia asioita. Kukaan ei niistä juuri tykkää, toiset suhtautuvat niihin melko välinpitämättömästi ja toiset taas ylihysteerisesti. Aika vähän niitä joutuu kuitenkin loppupeleissä miettimään, jos pitää faktat mielessä ja järjen päässä.

Seksitaudit (tai sukupuolitaudit, käytän itse seksitauti-sanaa mieluummin koska se on mielestäni kuvaavampi) ovat bakteerien tai virusten aiheuttamia tauteja, jotka tarttuvat suojaamattomassa seksissä. Seksitauteja ovat klamydia, tippuri, kondylooma (HPV), herpes, kuppa, HIV sekä B- ja C-hepatiitit. Ainoa tapa suojautua seksitaudeilta on kondomin käyttö. Lue lisää seksitaudeista, niiden oireista ja hoidosta täältä.

Seksitaudit eivät aiheuta näkyviä tai tuntuvia oireita läheskään aina, mutta ne pitää silti hoitaa, koska hoitamattomana ne voivat aiheuttaa kaikenlaisia tulehduksia ja muuta ikävää. Seksitautitesteihin voi mennä omalle terveysasemalle tai Helsingissä esimerkiksi Sukupuolitautien poliklinikalle Meilahteen, jonne pääsee ilman ajanvarausta tai lähetettä. Testeissä kannattaa käydä vaikka ei olisikaan varsinaista syytä epäillä tautitartuntaa, ja erityisesti silloin jos on paljon vaihtuvia kumppaneita.

Tässä tietoa seksitaudeista ja testeissä käymisestä videon muodossa. Kannattaa katsoa muitakin Seksiklupin videoita, katselin näitä itse toissapäivänä monta tuntia keskellä yötä, huippuja!

Mitä seksitautitesteissä tapahtuu?

Olen itse käynyt testattavana useamman kerran Meilahdessa Sukupuolitautien poliklinikalla. Periaatteessa oireettomien ensisijainen testauspaikka on oma terveysasema, mutta terveysasemilla testit ovat kuulemma suppeammat jos oireita tai tartuntaepäilyjä ei ole, joten olen halunnut pelata varman päälle ja mennä mielummin Meilahteen, jossa testataan aina kaikki taudit. Meilahden klinikalle pääsee ilman ajanvarausta, mutta siellä kannattaa varautua jonottamaan ja mennä paikan päälle mieluiten heti aamusta. Paikka aukeaa kahdeksalta, kerran menin paikalle varttia yli ja edelläni oli jo 40 ihmistä, joten suosittelen varaamaan aamupäivän vapaaksi ja ottamaan vaikka kirjan mukaan, jotta saa ajan kulutettua odotushuoneessa.

Homma toimii Meilahdessa siis niin, että sisään kävellessä otetaan vuoronumero ja omaa vuoroa odotellessa täytetään esitietolomake. Sitten oman vuoron tullessa viedään esitietolomake hoitajalle, joka laittaa potilaat kiireellisyysjärjestykseen lomakkeeseen kirjattujen tietojen perusteella. Sen jälkeen palataan odotushuoneeseen, josta jonkin ajan kuluttua kutsutaan omalla nimellä tutkimushuoneeseen.

Itse testaus tapahtuu varsin nopeasti. Osa taudeista testataan virtsanäytteellä, eli ei tarvitse tehdä muuta kuin käydä vessassa pissaamassa purkkiin, ja homma on sillä selvä. Kuppa ja HIV testataan verikokeella, ja joskus minulta on otettu joku näyte kohdunnapukasta pumpulipuikolla. Se on vähän nihkeän tuntuista, mutta ei satu ja kestää ehkä puoli sekuntia, eli siitä selviää. Näytteitä voidaan ottaa myös nielusta tai peräaukosta, jos sellaiselle on tarvetta.

Testien tulokset ovat valmiit noin viikon päästä testauksesta. Negatiivisesta tuloksesta ei soiteta perään, eli jos viikon kuluttua testauksesta ei kuulu mitään, voi huokaista helpotuksesta. Positiivisesta testituloksesta ilmoitetaan puhelimitse ja kerrotaan ohjeet jatkotoimenpiteisiin.

Muistan kun kävin ensimmäisen kerran testeissä: jännitin tilannetta tosi paljon, mutta onneksi eräs ystäväni tuli kanssani klinikalle ja aikaisemmin siellä käyneenä osasi kertoa mitä tuleman pitää. Odotteluaika tuntui miljoonalta vuodelta, mutta itse testaus oli ohi nopeasti ja lääkärit ja hoitajat olivat tosi mukavia, kuten jokaisella muullakin kerralla kun olen Meilahdessa käynyt. Viikko testien jälkeen oli kuumottava, säikähdin joka kerta kun puhelin soi ja erityisesti sen yhden kerran, kun puhelimen näytössä komeili joku tuntematon lankapuhelinnumero. Selvisin onneksi säikähdyksellä, siitä tuli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun olen ilahtunut puhelinmyyjän soitosta. :D

kuva täältä

Ihmettelen suuresti sitä välinpitämättömyyttä, joilla jotkut suhtautuvat seksitauteihin. Tai ehkä välinpitämättömyys on väärä sana, enemmänkin nämä tyypit kuvittelevat etteivät taudit voi tarttua heihin eikä heidän tarvitse välittää suojautumisesta. Ajatellaan, että taudeilta välttyy, jos valitsee seksikumppaneikseen vaan sellaisia joilla ei ole tauteja: toimiva logiikka, mutta mistä sitä tietää onko jollakulla tauteja vai ei? Ei sitä päällepäin nää, eikä ihminen itsekään välttämättä tiedä onko taudinkantaja vai ei, jos ei ole vastikään käynyt testeissä. Mutta testeissähän ei käydä, koska ajatellaan, että oireettomuus tarkoittaa ettei tarvetta testaukseen ole.

Seksitauteihin liittyy ikävä stigma, niitä hävetään ja ajatellaan, että niihin sairastuneet ihmiset ovat jotenkin "saastuneita". Asenteet ovat erityisen jyrkkiä erityisesti HIViä kohtaan, vaikka tartuntariski on käytännössä olematon jos HIV-positiivinen on lääkityksellä. Myös kondylooma ja herpes ovat näkyvien oireidensa takia monen mielestä iso turn-off. En itsekään pistäisi syyläistä munaa suuhuni, mutta olen silti sitä mieltä, ettei seksitauteja pitäisi joutua häpeämään ja niistä pitäisi keskustella avoimesti, jotta niihin liittyvä stigma hälvenisi. Nykyinen tilanne saattaa jopa aiheuttaa uusia tartuntoja ihan vaan sillä, etteivät ihmiset uskalla kertoa kumppaneilleen tartunnoistaan tuomitsemisen pelossa.

Seksitauti voi tulla kenelle vaan. Sen voi saada vaikka heti ekalla kerralla, tai todella huonolla tuurilla heti syntymässä, jos äidillä sattuu tartunta olemaan. Se ei tee kenestäkään likaista huoraa tai huonoa ihmistä. Testeissä käyminen ei tarkoita, että olisi saanut tartunnan, se tarkoittaa vaan että on fiksu ja pitää huolta itsestään. Joillekin seksitautitestien mainitseminenkin on turn-off, minulle isompaa vastenmielisyyttä aiheuttavat ihmiset, jotka eivät mene testeihin koska naiivisti uskovat, ettei heidän tarvitse. Hehän niitä riskitekijöitä ovat, kun saattavat tietämättään välinpitämättömästi levittää vaikka mitä.

kuva täältä

Hätävarjelun liioittelukin on toisaalta huono juttu myös seksitautien suhteen. Seksistä menee kaikki hauskuus jos keskittyy miettimään vaan tauteja ja niiltä suojautumista koko ajan. Tyhmä ei saa olla, muttei myöskään tarvitse pukeutua luodinkestävään kumipukuun tai kylpeä käsidesissä seksin harrastamisen jälkeen. Urpointa minusta on kuitenkin pelätä tartuntoja seksitilanteiden ulkopuolella: seksitaudit eivät nimittäin voi mitenkään tarttua saunan lauteilta, vessan istuimesta tai siitä, että juo vahingossa jonkun kanssa samasta lasista. Ja vaikka sen taudin jostain saisikin, niin olisiko se maailmanloppu? Jos käy testeissä säännöllisin väliajoin, joku klamydia on helpompi hoitaa kuin tavallinen flunssa. En sano, että pitäisi ryhtyä holtittomaksi ja tieten tahtoen asettaa itseään alttiiksi riskeille, mutta minusta on parempi nauttia elämästä ja seksistä kuin kyyristellä bakteerikammoisena uskaltamatta poistua kotoa mihinkään tautitartunnan pelossa.

kuva täältä

Kuten totesin jo aikaisemmin, kondomi on ainoa tapa suojautua seksitaudeilta. Jos siis ei voi olla täysin varma seksikumppaninsa tautitilanteesta, kondomia kannattaa käyttää aina silloin, jos ollaan jonkinlaisessa kosketuksissa sukuelinten limakalvoihin, spermaan, emätineritteeseen tai vereen. Seksitaudit voivat siis tarttua myös sukuelimistä suuhun tai vaikka silmään, jos sinne sattuu jotain ruiskahtamaan. Siksi kondomin käyttö on fiksua myös suuseksissä. Tiesittehän, että kondomin voi leikata puoliksi ja käyttää sitä suojana pimppiä tai peppureikää nuoleskellessa? Allaolevassa videossa näytetään, miten se tehdään. Hauskempaa touhu on tietysti ilman suojakerroksia, joten kannattaa mennä sinne testeihin, niin voi sitten hurjastella ilmankin.

Loppukevennyksenä vielä hauska HIViin liittyvä video, jossa seikkailee postauksen ekassa kuvassa näkyvä sympaattinen Angry Aids-hahmo. Käytetään niitä kortsuja ja pidetään muutkin pöpöt vihaisina!

Tällä viikolla: Turvaseksi

Seksi on kivaa, mutta siihen liittyy myös riskejä. Jotkut tietty tykkäävät elää vaarallista elämää, mutta suurin osa ihmisistä tuskin toivoo esimerkiksi sukupuolitautia elämänsä rikastuttamiseksi, joten niiden ja ei-toivotun raskauden ehkäisyn pitäisi aina kuulua seksiin yhtä olennaisesti kuin luistimet luisteluun ja vessapaperi pyllyn pyyhintään. Ehkäisyn lisäksi turvaseksi voi tarkoittaa muutakin, kuten esimerkiksi sitä, että seksi perustuu aina kummankin osapuolen suostumukseen eikä siihen kuulu väkivaltaa tai pakottamista. Tai jos kuuluu, niin on sovittuna joku turvasana, jolla se tilanne loppuu.

Eli aiheina tällä viikolla siis ehkäisy, sukupuolitaudit ja turvallisuus seksissä, ja tavoitteina kirjoittaa niistä hauskasti, kiinnostavasti ja ilman tylsiä peruskoulun seksivalistus-viboja. Alla aiheeseen liittyvä video, jossa viime vuoden kesäkumibiisin tekijät vastailevat seksikysymyksiin ja pukevat kesäkumeja kurkkujen päälle.





Tässä vielä vanha tekstini ehkäisystä sekä toinen kaikista pienistä nihkeistä jutuista, joista joutuu joskus seksin vuoksi kärsimään.

Mitä asioita ottaisin ystävyyssuhteista parisuhteeseen ja toisinpäin

Jännää, miten eri tavoin käyttäydymme ja toimimme parisuhteissa verrattuna siihen, miten olemme ystäviemme kanssa. Jotkut asiat jotenkin ajatellaan kuuluviksi enemmän parisuhteeseen kuin ystävyyssuhteeseen ja toisinpäin, jotkut ihan perustellusti, toiset vähän niinkuin tottumuksesta. Toisinaan ei tekisi yhtään pahaa sotkea pakkaa vähän ja ottaa niitä parisuhteessa tyypillisiä juttuja ystävyyssuhteisiin ja päinvastoin. Tässä teille kuusi sellaista juttua:

Nämä lainaisin parisuhteesta ystävyyssuhteisiin:

1. Treffeillä käyminen. Olen kuullut monen pariskunnan käyvän esimerkiksi kerran kuussa jollain spessummilla treffeillä joita kumpikin suunnittelee vuorotellen. Miksei samaa voisi tehdä ystävän kanssa tai isommassa kaveriporukassakin! Lähtisin mielelläni ystävieni kanssa esimerkiksi ravintolaillalliselle, keilaamaan, kylpylään tai vaikka katsomaan romanttista auringonlaskua, ei sellaiseen poikaystäviä tarvita.

2. Riitely ja häiritsevien asioiden puheeksi ottaminen. Ystävien kanssa riidellään usein paljon vähemmän kuin parisuhteessa, enkä kyllä varsinaisesti toivo riitelyn lisääntyvän, mutta jotenkin kynnys siihen mieltä painavien asioiden sanomiseen on ystävien kanssa korkeampi kuin kumppanin kanssa. Puhun usein siitä, että harmitukset ja ärsytykset kannattaa sanoa heti ääneen etteivät ne jää vaivaamaan ja kasva kohtuuttoman isoiksi, ja kyllä se sääntö koskee ihan samalla tavalla ystävyyssuhteita kuin parisuhdetta.

3. Fyysinen läheisyys. Läheisyys ja kosketus jotenkin niputetaan aina seksin kanssa yhteen, vaikkei kaikki parisuhteenkaan läheisyys ole seksuaalista. Halaileminen tai silittäminen tuntuvat muuten vaan kivoilta, enkä nää mitään syytä miksei sellaista voisi kavereidenkin kanssa tehdä. Hassua tavallaan kuinka voikin olla niin lähellä jotakuta henkisesti mutta pitää silti isoakin fyysistä etäisyyttä. Se menee kyllä ehkä vähän #vainsuomijutut-kategoriaan, meillä on niin iso henkilökohtaisen tilan tarve eikä sellaista halailu- ja poskipusukulttuuria mitä muualla, että ajatus lähellä olemisesta ja koskettamisesta tuntuu oudolta. Nykyään se on kyllä vähän muuttumassa, minäkin halaan melkein kaikkia kavereitani aina kun nähdään, niin ehkä muukin läheisyys muuttuu normaalimmaksi jossain vaiheessa.

Nämä lainaisin ystävyyssuhteista parisuhteeseen:

1. Kohteliaisuus ja ystävällisyys. Puhumme ystävillemme pääsääntöisesti varsin kauniisti, mutta kumppanille saatetaan vaan tiuskia. Miksi ihmeessä puhuisimme rumasti ihmiselle, jota rakastamme kaikista eniten? 

2. Ei laiteta toista vastuuseen omasta onnellisuudesta. Parisuhteessa saatetaan ajatella sen kumppanin jotenkin "eheyttävän" ja tekevän onnelliseksi, ja vaaditaan toiselta sen vuoksi mahdottomuuksia. Ystäviin ei kohdistu samanlaisia vaatimuksia. Kaikki me olemme kuitenkin loppupeleissä itse vastuussa omasta onnellisuudestamme, ketään toista ei voi vaatia siitä vastuuseen, oli kyseessä sitten ystävä tai kumppani.

3. Pidetään hauskaa myös yhdessä. Eli ei anneta parisuhteen muuttua pelkäksi tylsäksi arjeksi, josta haetaan irtiottoa kavereiden kanssa. Myös oman kumppanin kanssa on hyvä joskus vaihtaa vapaalle, irrotella ja pitää hauskaa.

Tuli muuten hirveä ikävä kesää näitä kuvia katsellessa. Noh, enää puoli vuotta.. :D

Kivaa sunnuntaita kaikille!