Hiljattain pohdimme ystävieni kanssa mielenkiintoista dilemmaa. Kyseessä oli itse asiassa minulle esitetty totuus vai tehtävä-pelin kysymys, joka kuului seuraavasti:
"Viettäisitkö loppuelämäsi mieluummin ilman rakkautta vai ilman seksiä?"
Meillä oli ystävieni kanssa hieman eriävät mielipiteet siitä, kumpi sitten olisi se parempi vaihtoehto. Heistä itsestäänselvä valinta oli rakkaus, mutta minusta valinta on äärettömän vaikea, koska koko kysymyksen asettelu on hiukan ongelmallinen. Sinänsä yksinkertainen kysymys muuttuu nimittäin aika moniulotteiseksi, kun sitä ryhtyy tarkastelemaan lähemmin. Voiko nimittäin edes olla rakkautta ilman seksiä? Miten se silloin eroaa tavallisesta ystävyyssuhteesta?
Mikäli päättäisin tässä ja nyt valita loppuelämäni kohtaloksi seksittömän mutta rakkaudentäyteisen elämän, se tarkoittaisi kai sitä, että jossakin vaiheessa päätyisin parisuhteeseen, jossa seksiä ei harrastettaisi. Minulla olisi siis kumppani, joka rakastaisi minua, mutta ei syystä tai toisesta voisi tai haluaisi harrastaa seksiä kanssani. Se, että suostuisin elämään sellaisessa parisuhteessa tai ylipäätään aloittaisin sellaisen, tuntuu kovin epätodennäköiseltä. Tietysti tilanne olisi eri silloin, jos vaikkapa pitkäaikainen kumppanini esimerkiksi sairastuisi eikä sen vuoksi pystyisi harrastamaan seksiä, mutta jos suhde olisi alusta lähtien seksitön.. No, en voi kuvitella tilannetta jossa tyytyisin sellaiseen. Mitä rakkautta se sellainen olisi, jossa ei olisi fyysistä puolta ollenkaan? Kuinka voisin edes uskoa kumppanini rakkauteen, jos hän kuitenkin ilmaisisi haluttomuutensa olla lähelläni, koskea minuun ja tuottaa minulle nautintoa? Ehkä sitten, jos tämä ihminen olisi vaikkapa neliraajahalvaantunut eikä yksinkertaisesti pystyisi koskemaan minuun, mutta se että päätyisin tällaisen ihmisen kanssa suhteeseen, vaikuttaa aika epätodennäköiseltä. En usko, että pystyisin sitoutumaan suhteeseen, jos se tarkoittaisi minulle seksitöntä loppuelämää, oli kyseessä kuinka spesiaali ihminen tahansa.
Jos taas valitsisin rakkauden sijaan seksin, voisin unohtaa kaikki romanttiset haavekuvat unelmahäistä, ydinperheestä ja jonkun vierellä vanhenemisesta. Tilalle saisin kuitenkin vapauden, josta niin kovasti nytkin nautin, sekä runsaasti nautintoa ja erilaisia kokemuksia. Minulla olisi ystäväni ja perheeni, joita rakastan ja jotka rakastavat minua, ja voisin hyvin saada lapsiakin, joten elämästäni ei tavallaan kuitenkaan puuttuisi rakkautta, vaikka jäisinkin paitsi siitä romanttisesta ihmissuhteesta. Toisaalta sitten, miten romanttinen suhde sitten eroaa tavallisesta ystävyyssuhteesta, muuten kuin seksin osalta? Miksi kaipaisin elämääni ihmistä, jolle olisin kuin kuka tahansa ystävä, mutta joka estäisi minua harrastamasta seksiä?
Tiivistettynä siis:
Jos valitsen rakkauden, saisin elämänmittaisen parisuhteen, rakastavan ja turvallisen kumppanin jonka vierellä vanheta, mahdollisesti adoptoituja lapsia, onnea ja iloa tuhat kiloa. Toisaalta massiivisen seksuaalisen turhautumisen, epäilyksiä kumppanin tunteista (tuskin pääsisin yli siitä, ettei rakastamani ihminen haluaisi minua) tai, kumppanin ollessa sairas tai vammautunut, elämän omaishoitajana. Ei tarvitsisi mennä sukujuhliin yksin ja olisi joku jonka kanssa katsoa telkkaria iltaisin, mutta suhteesta puuttuisi kipinä. Se voisi olla ok joskus 65-vuotiaana rakkauden suurimman roihun sammuttua, mutta se roihu tarvitaan ensin.
Jos taas valitsen seksin, valitsen elämän ilman vakituista kumppania, yksinelämisen, enkä pääse koskaan naimisiin. Toisaalta olisin vapaa, ja voisin harrastaa seksiä mielin määrin, kuten nytkin olen tehnyt. Voisin saada lapsia, joita rakastaisin ja rakkautta elämääni toisivat myös ystäväni ja muut perheenjäseneni. Toisin sanoen, elämäni voisi olla onnellista ja hyvää vaikka sormessani ei kimaltaisikaan nimetöntä.
Valitsisin siis mieluummin elämän ilman rakkautta kuin ilman seksiä, mikäli rakkauden oletetaan tarkoittavan romanttista rakkaussuhdetta. En kuitenkaan nää mitään väärää toisenlaisessakaan valinnassa, mutta itselleni sitoutuminen seksittömään elämään ja ihmiseen, joka ei haluaisi minua, tuntuu ainakin tällä hetkellä aika mahdottomalta ajatukselta. Ehkäpä tilanne muuttuu sitten, kun olen vaihdevuodet ylittänyt yksinäinen mummelinalku, joka vain toivoisi, ettei tarvitsisi juoda päiväkahveja yksin. Palataan asiaan sitten!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti