Sinkkuus ei ole poikkeustila ennen parisuhdetta

Tervehdys täältä koronaluolasta! Täällä on asiat mukavasti, sillä kannoimme poikaystäväni kanssa omaisuutemme saman katon alle juuri sopivasti ennen vallitsevan poikkeustilan alkamista. Vaikka uusi elämä kahdestaan neljän seinän sisällä on tuntunut välillä haasteelliselta, on mukavaa, kun saa olla yhdessä.

Ennen tätä olin kuitenkin pitkään sinkkuna ja olenkin viime aikoina ajatellut jonkin verran entistä elämääni. En kaihoisasti vaan enemmänkin siltä kannalta, miltä tuntuisi olla sinkkuna juuri nyt. Sinkkuuden kun ajatellaan olevan jonkinlainen välitila, josta tulee pyrkiä pois kohti kumppanin löytämistä ja parisuhdetta. Mikä neuvoksi, kun omaa yksinäisyyttä ei voikaan paeta Tinder-treffeille tai baarisäädön lakanoiden väliin, vaan kotona jumittaminen pakottaa kohtaamaan kaikki sinkkuuden vaikeat tunteet? Onko sinkkuna oleminen tässä maailman tilassa poikkeustila poikkeustilan päällä?

Sinkkuus määrittyy suhteessa pyrkimykseen parisuhteesta

Toivottavasti huomasitte edellisten kappaleiden viimeisistä virkkeistä välittyvän ironian. Sinkkuus tai yksinolo eivät minusta ole mitenkään itsestään selvästi tai pelkästään negatiivisia asioita, vaikka en haluakaan vähätellä yksin olemisen ajoittaista vaikeutta. Parisuhde ei tee autuaaksi, eikä ilman kumppania eläminen ole jatkuvaa kärvistelyä tai tyhjyyden tunnetta toisen puoliskon puuttumisesta.

Kulttuurimme kuitenkin ajattelee toisin. Sinkkuus on synonyymi parisuhteen puuttumiselle ja kaikki sinkkuuden määritelmät kiertyvät tavalla tai toisella sen asian ympärille, että sinkulta puuttuu jotain. Toinen vahvasti sinkkuutta määrittelevä piirre on väliaikaisuus, joka synnyttää mielikuvan, että sinkun elämä olisi jatkuvaa pyristelyä pois tästä väliaikaisuudesta kohti vakaata ja norminmukaista parisuhde-elämää. Jopa sinkkuutta ihannoiva mielikuva villistä ja vapaasta rellestäjästä, joka panee kaikkea mikä liikkuu ja elää hohdokasta elämää täynnä bileitä ja glitterin kimallusta sisältää oletuksen, että tällainen elämäntyyli on väliaikainen ja päättyy, kun bilettäjä viimein ymmärtää elämän todellisen tarkoituksen ja asettuu aloilleen.

Bilettäjän vastakohta on sarjadeittailija, jolla on aina haku päällä ja joka jokaisen heilan kohdalla toivoo, että tässä olisi nyt Se. Bilettäjän nauttiessa vapaudestaan sarjadeittailijalla on kova halu ja kiire löytää parisuhde ja päästä irti sinkkuuden kirouksesta. Kulttuurissamme näihin sinkkuihin suhtaudutaan hiukan säälien, vaikka samaan aikaan sinkuille aina sanotaankin, että parisuhteen löytämistä edesauttaa oma aktiivisuus ja ettei kukaan kotoa tule hakemaan. Kenties näiden ristipaineiden ansiosta sarjadeittailijan rakkauselämä on usein pettymyksiä toisensa perään, koska deittisovellusten merestä tulee kiireessä napattua kaloja, joista tulee ihan vääränlaista soppaa.

Sitten on vielä ne sinkut, jotka eivät juokse treffeillä tai panemassa ja viuhuta Tinderiä sormet kipeinä, vaan elelevät yksikseen. Toiset ovat tilanteeseen tyytyväisempiä kuin toiset, mutta kulttuurimme näkee siinä surkeimman kohtalon, joka ihmisen osaksi voi elämässä tulla. Aikaisemmin – välillä vieläkin – yksin eläviä kutsuttiin vanhoiksipiioiksi ja -pojiksi, nykyään puhutaan crazy cat ladyista ja syrjäytyneistä luuserimiehistä. Kaikilla nimityksillä viitataan ihmiseen, joka vasten tahtoaan on jäänyt ilman parisuhdetta (ja joissain tapauksissa kompensoi tilannetta esimerkiksi kissalaumalla). Kulttuurissa, jossa parisuhde on normi, voi olla vaikeaa kuvitella, että ihminen voisi olla tyytyväinen yksin ja olla kaipaamatta kumppania elämäänsä. Toki meillä on positiivisiakin mielleyhtymiä yksin elävistä uraohjuksista ja strong independent bossladyista, mutta heidänkin kohdallaan ajatellaan, ettei se menestyksekäs ura tai muu vastaava millään tee yhtä onnelliseksi kuin parisuhde voisi tehdä.

Yksinolo voi olla mahdollisuus

Koronakriisi voi tuoda uudenlaista perspektiiviä myös sinkkuuteen. Erityisesti yksin asuvat sinkut joutuvat väkisinkin olemaan nyt paljon itsekseen, eikä sille voi mitään, halusi tai ei. Vaikka kotiin lukittautuminen voi tuntua vaikealta ajatukselta – itsestäni ainakin tuntuisi – yksinolo kannattaa yrittää ottaa mahdollisuutena.

Olin itse sinkkuna pahimman luokan sarjadeittailija ja koin painetta etsiä kumppania aktiivisesti silloinkin, kun ei olisi huvittanut. Deittailuunkin voi nimittäin uupua ja jatkuvat pettymykset ja uusiin ihmisiin tutustuminen ovat toden totta pidemmän päälle raskas yhdistelmä. Nykyinen poikkeustila voi kuitenkin auttaa poistamaan painetta kumppanin löytämisestä ja sitä kautta pitämään taukoa deittailusta. Voimavarojen keskittäminen kumppanin hakemisen sijaan itseensä voi myös johtaa ahaa-elämyksiin siitä, mitä todella haluaa ja tarvitsee ja minkälaiset ominaisuudet tulevassa kumppanissa ovat tärkeitä. En tarkoita tiukkaa vaatimuslistaa vaan enemmänkin sitä, että oppii tapailemaan ihmisiä, jotka tuovat energiaa ja hyvää oloa eivätkä kuluta sitä.

(Itse tosin paukuttaisin varmaan sormet verillä Tinderiä ja päätyisin harrastamaan kiusallista seksiä Zoomiin jonkun fuckboyn kanssa, mutta yrittäkää te hoitaa homma paremmin.)

Haluaisin myös painottaa, että vaikka sinkuilla onkin nyt ehkä vaikeaa, ei ole helppoa muillakaan: ja tämän sanon nyt siksi, että oppisimme suhtautumaan sinkkuuteen yhtä hyvänä elämäntapana kuin parisuhdekin. Sinkkuus ei ole automaattisesti minkään puutetta, eikä ihminen tarvitse parisuhdetta voidakseen elää täysipainoista ja onnellista elämää. Silti jostain syystä tuppaamme ajattelemaan, että on parempi pitää koko ajan ovet auki kumppanin löytymiselle vaikka väkisin kuin rakentaa hyvää ja omannäköistä elämää ilman parisuhdetta. Ehkä nyt siis olisi itse kunkin hyvä aika päivittää käsityksiään sinkkuudesta ja lakata pitämästä sitä parisuhdetta edeltävänä väliaikaisena poikkeustilana.

Aiheeseen liittyvää:

Kun Tinder pilasi deittailun

Jokainen suhteeni epäonnistuu – miksi edes yrittää enää?

Täytyykö suhde määritellä?

Kevytkään deittailu ei tarkoita, että olisi ok käyttäytyä huonosti

Moderni deittailukulttuuri mahdollistaa kaikenlaista kivaa: seksistä, läheisyydestä ja toisen ihmisen seurasta on mahdollista nauttia ilman parisuhdetta ja sitoumuksia. Helpolta ja vaivattomalta kuulostava kevyt heilastelu on kuitenkin välillä kaikkea muuta kuin simppeliä, koska monelle on epäselvää, miten uudenlaisissa suhteissa pitäisi toimia. Monelle keveä ”no strings attached” -deittailu tuntuu tarkoittavan sitä, että toista osapuolta voi kohdella miten haluaa välittämättä tämän tunteista pätkääkään.

Oli ihmissuhde millainen tahansa, käyttäytymissäännöt voi tiivistää yhteen ohjeeseen: älä ole kusipää. Deittailu tuntuu kuitenkin olevan tässä jonkinlaista harmaata aluetta, johon sääntö ei monen mielestä päde. Sekä omissa kokemuksissani että tuttujeni ja muualta kuulemissani deittailukertomuksissa tuntuu toistuvan muutamassa eri muodossa tilanne, jossa toinen osapuoli kokee oikeudekseen käyttäytyä miten huvittaa ja perustelee käytöstään sillä, että koska kyseessä ei ole ”vakava” suhde, ei osapuolilla ole toisiaan kohtaan mitään velvollisuuksia.

Panokaverikin ansaitsee kunnioitusta

Seksisuhteista on tullut aiempaa yleisempiä (tai ainakin yleisesti hyväksytympiä), ja deittisovelluksissa törmää usein tyyppeihin, jotka etsivät nimenomaan seuraa kasuaaliin seksiin eli esimerkiksi panokaveria tai jonkinlaista friends with benefits -järjestelyä.

Tuntuu kuitenkin hassulta, kun joku täysin tuntematon lähestyy vaikka Tinderissä ehdottaen friends with benefits -suhdetta. Termiä käytetään ikään kuin kiertoilmaisuna sille, ettei olla kiinnostuneita mistään muusta kuin seksistä, vaikka sen todellinen merkitys on ystävyyssuhde, jossa seksi tulee bonuksena. Ensin pitäisi siis olla se ystävyys, johon lähtökohtaisesti kuuluu se, että tehdään muutakin kuin pannaan ja pidetään toisesta myös vaatteet päällä.

FWB on muutakin kuin papaijan maistelua.

Fuckbuddy eli panokaveri viittaa puolestaan enemmän ihmiseen, jonka kanssa seksi on suhteen fokuksena. Panokaveruuden ehdottaminen suht tuntemattomallekin tyypille tuntuu luontevammalta kuin fwb-suhde, koska panokaverista ei tarvitse välttämättä pitää ihmisenä sen kummemmin. Siinä riittää, että seksi toimii.

Kuitenkin ajattelen, että pelkkään seksiinkin perustuva suhde on kuitenkin ihmissuhde, jossa toista tulee arvostaa ja kunnioittaa. Vaikka toisessa kiinnostaisi lähinnä vartalon muodot ja onkalot, hän on silti kokonainen ihminen, jolla on oma elämä ja menot ja tunteet, eikä niitä voi sivuuttaa. Panokaverillakin on oikeus siihen, että pidetään esimerkiksi sovituista asioista kiinni ja puhutaan rehellisesti mieltä askarruttavista asioista. Jos haluaa pelkän helpon panon, joka ei pyydä tai vaadi mitään ja on aina sopivasti saatavilla, ei kannata ehdotella ihmisille Tinderissä fwb-suhdetta vaan painua seksikauppaan ja ostaa puhallettava seksinukke.

Toiselle voi olla kiva, vaikka ei olisikaan umpirakastunut

Perinteisen parisuhteen ja pelkkään seksiin perustuvan suhteen väliin on tullut uuden deittailukulttuurin myötä tapailun käsite. Olen joskus itse nimittänyt tapailua melkein mutta ei ihan -seurusteluksi, koska se on käytännössä parisuhde kanssa olematta sitä kuitenkaan. Joskus tapailusuhteet muuttuvat seurusteluksi, mutta tapailla voi myös kevyemmin. Se on monen mielestä mainio vaihtoehto, koska siinä saa parisuhteen edut ilman velvollisuuksia ja sitoumuksia.

Kuten seksisuhteidenkin kanssa, moni elättelee kevyestä tapailusta utopistista kuvaa, jossa asiat vaan soljuvat eteenpäin helposti ja yksinkertaisesti minkäänlaisia ristiriitoja. Jotkut ajattelevat, että kun tapailun alussa vaan ilmoittaa ettei halua mitään vakavaa, ei ole missään vastuussa toisen tunteista, käyttäytyi häntä kohtaan miten tahansa. Voi esimerkiksi lakata yhtäkkiä pitämästä mitään yhteyttä useaan viikkoon, ja kun toinen ihmettelee asiaa, selitetään vaan, että ”kun en mä halua mitään vakavaa”. Hyväksymällä sen, että suhde ei tule koskaan etenemään mihinkään vakavaan, toisen osapuolen oletetaan käytännössä siis hyväksyvän kaikki mahdolliset oikut mukisematta, koska hän on ”tiennyt mihin ryhtyy”. Ristiriitatilanteiden selvittämisestä yksinkertaisesti kieltäydytään, koska näin tekemällä suhde ilmeisesti etenisi liian vakavaksi.

En tajua, millä logiikalla aikuisten ihmisten asiallinen keskustelu tarkoittaa samaa kuin molemminpuolinen rakkaus ja kiintymys, mutta näin jotkut vaan tuntuvat ajattelevan. On kuitenkin ihan mahdollista kohdella toista ihmistä ystävällisesti ja reilusti, vaikka ei tuntisikaan tätä kohtaan mitään roihuavaa rakkautta. Luulisi, että kevyessäkin tapailusuhteessa sitä kumppania kohtaan löytyisi sen verran kunnioitusta.

Toisen tunteiden huomioonottaminen ei ole synonyymi sitoutumiselle.

Sanomattakin on myös selvää, että kaikenlaiset ghostailut, kuolleista nousemiset (= ”moi mitä kuuluu” -tyyppinen viesti useampi viikko ghostauksen jälkeen) ynnä muut ovat ihan vihoviimeistä paskaa ja menevät todellakin kusipäisyyden laariin. Jos tapailua ei halua jatkaa, se pitää pystyä sanomaan toiselle suoraan. Ymmärrän ja tiedän kokemuksesta, että jonkun vähemmän mieluisan heilan kohdalla tekisi vaan mieli päästää itsensä helpolla ja jättää vastaamatta viesteihin, mutta sitten kun sama sattuu omalle kohdalle, ymmärtää, kuinka paljon se ärsyttää. Tiedän myös, että joskus jotakin heilaa tekee mieli vähän pitää ”varalla” yksinäisiä hetkiä varten, ja sen takia roikotetaan toista mukana laittamalla satunnaisesti viestiä. Kukan tuskin toivoo tätäkään omalle kohdalleen, joten on kaikin puolin reilumpaa vaan päästää nämäkin heilat vapauteen etsimään parempaa onnea muualta.

Miksi ihastumista pitäisi pelätä?

Tapailun ja parisuhteen suurin ero lienee siinä, että parisuhde syntyy osapuolten tunteista toisiaan kohtaan, ja tapailussa tunteiden kehittymistä saatetaan varoa kaikin keinoin. Kuten edellisessä kappaleessa totesin, tapailun aloittaminen ”en halua mitään vakavaa” -lausahduksella siirtää kivasti vastuun toiselle osapuolelle: sillä toisin sanoen halutaan sanoa, että on oma vikasi, jos ihastut ja sydämesi särkyy. Kummallista kyllä, toiseen ei kuitenkaan luoteta sen vertaa, että uskottaisiin hänen olevan kykenevä pitämään omista tunteistaan ja sydämestään huolta, vaan koko ajan pyritään varmistelemaan, ettei tunteita synny.

Tietysti on typerää elätellä toivoa elämänmittaisesta rakkaudesta ihmisen kanssa, joka heti alussa ilmoittaa ettei sellaista halua, mutta ihan yhtä typerää on heilastella ihastumista peläten. Ihastuminen on ihana tunne ja monelle varmasti kevyenkin tapailun suola. Miksi suhteessa pitäisi jotenkin jarrutella siksi, ettei ”lietsoisi” toisen tunteita kasvamaan? Eikö voisi vaan nauttia ihastumisesta ja luottaa siihen, että toinen osaa huolehtia itsestään?

Monilla tuntuu olevan sellainen käsitys, että ihastuminen tarkoittaa automaattisesti halua parisuhteeseen ja että parisuhde tarkoittaa automaattisesti tiukkaa sitoutumista, avioliittoa, lapsia, farmariautoa, omakotitaloa ynnä muuta vastaavaa. Kuten tapailukin, ihastuminenkin voi kuitenkin olla vain kevyttä, ja on mahdollista vain nauttia ihastumisen tunteesta ilman, että tilannetta haluaa viedä eteenpäin. Ei ihastuminen tarkoita sitä, että ihminen jotenkin unohtaisi sen alussa ilmaistun halun pitää suhde kevyenä, tai ihastuneen osapuolen tunteisiin ja hellyydenosoituksiin vastaaminen sitä, että olisi muuttanut mieltään ja näyttäisikin nyt vihreää valoa vakavammalle suhteelle. Kyllä jokainen järkevä ihminen varmasti tiedostaa, että jos toinen sanoo, ettei halua mitään vakavaa, sitä ei välttämättä mikään maailmassa muuta. Asiasta ei tarvitse muistuttaa jokaisen viestin, tapaamisen tai kosketuksen yhteydessä.

Tuntuu aika uskomattomalta, että näitä asioita pitää edes sanoa ääneen, mutta tällainen se meidän deittailukulttuuri nykyään tuntuu olevan. Tulevaisuudessa suosittelen deittailijoita pitämään mielessään, että kun ei ole kusipää, homma toimii paremmin. Kusipäisesti käyttäytyvien heiloille sen sijaan suosittelen tämän postauksen näyttämistä ja pientä puhuttelua, ja, jos sekään ei auta, heilan vaihtamista.

Aiheeseen liittyvää:

Miksi irtoseksi ei kiinnosta heteronaisia?

Kun Tinder pilasi deittailun

Ikuisen rakkauden harha

Seuraa blogiani myös Instagramissa ja Facebookissa.

Korkeasti koulutettu haluaa korkeasti koulutetun kumppanin

Vuosien saatossa deittailemillani miehillä on keskenään paljon yhteistä. Yksi näistä yhdistävistä tekijöistä on ammattikorkeakoulu- tai yliopistokoulutus. Lähes kaikki miehet, joita olen tapaillut muutamia treffejä pidempään, ovat opiskelleet jossain korkeakoulussa. Tämä ei ole sattumaa, sillä yhtenevä koulutustausta tuntuu tuovan mukanaan paljon suhteen kannalta merkittäviä ominaisuuksia, jonka vuoksi olen tarkoituksella valinnut korkeakoulutettuja miehiä.

En ole ajatusteni kanssa yksin. Suuri osa tuttavapiiristäni on korkeakoulutettua tai opiskelevaa porukkaa, ja yleinen konsensus tuntuu olevan, että kumppanilla toivotaan olevan suht saman tasoinen koulutus. Tätä perustellaan muun muassa sillä, että koulutusvalinta kertoo paljon ihmisen arvomaailmasta, jonka toivotaan olevan samanlainen kuin itsellä. Sen sijaan ne tuttuni, jotka eivät ole korkeakoulussa opiskelleet, tuntuvat ajattelevan, ettei kumppanin koulutustaustalla ole niin väliä. He näkevät toisen koulutusvalinnat ja työn varsin triviaaleina asioina parisuhteen toimivuuden kannalta. Tiedän myös ihmisiä, jotka pitävät korkeakoulutusta turhana hienosteluna, eivätkä arvosta akateemisuutta ollenkaan. Sellaiset tyypit todennäköisesti haluavat kumppanikseen mieluummin jonkun, jolla ei korkeakoulutaustaa ole.

Akateemikkomuija matkalla luennolle.

Teen tässä nyt hyvin rankkoja yleistyksiä, sillä on selvää, että korkeakoulutetut ja ei-korkeakoulutetut ovat ryhminä kaikkea muuta kuin homogeenisia. Sisäistä hajontaa on, eikä mikään koulutustausta tee kenestäkään automaattisesti parempaa kumppania. Sitä ei kuitenkaan voi sivuuttaa, että ero koulutuksessa johtaa helposti myös erilaisiin elämänpiireihin, mikä voi olla kohtalokasta parisuhteelle.

Koulutus kertoo arvoista

Tärkein syy siihen, miksi minä ja niin moni muu korkeakoulutettu haluaa saman tasoisen koulutuksen käyneen kumppanin, on yhtenevä maailmankatsomus ja arvomaailma. Koulutus- ja uravalinnat kertovat paljon siitä, mitä ihminen arvostaa ja mistä hän on kiinnostunut. Korkeakoulussa opiskeleminen opettaa myös kriittistä ajattelua, mikä on ensiarvoisen tärkeää, kun muodostetaan mielipiteitä asioista. Korkeakoulutettu osaa yleisesti ottaen perustella mielipiteensä ja näkemyksensä paremmin ja nähdä asiat paremmin useista eri näkökulmista kuin kouluttamaton. Korkeakoulututkinto kertoo myös lukeneisuudesta, mikä ainakin itselleni on tärkeää, sillä lukeminen kehittää ajattelua ja sanavarastoa. Sytyn ihmisistä, jotka osaavat käyttää kieltä kiinnostavalla tavalla (monessakin mielessä, heh), eivät tee alkeellisia kielivirheitä (kuten enään, erinlainen tai kuullostaa, hrrr) ja pystyvät muodostamaan lauseita ilman, että joka toinen sana on vittu.

Toisin sanoen, moni älykäs ja tiedostava ihminen haluaa kumppaninsakin olevan sellainen. Vaikka korkeakoulutausta kertookin vain tietynlaisesta älykkyydestä ja joku kouluttamaton voi olla huomattavasti älykkäämpi esimerkiksi sosiaalisesti, on se koulutus kuitenkin osoitus jonkinlaisesta fiksuudesta. Kyse on myös kunnianhimosta: korkealle tähtäävä ja työstään nauttiva haluaa ehkä kumppanin, joka on myös kiinnostunut työstään, eikä pidä sitä pelkkänä pakkopullana ja ikuisena perjantain odottamisena.

Samanlainen elämäntilanne on tärkeä

Korkeakoulutus ei kuitenkaan ole mikään itseisarvo: väliä ei ole niinkään sillä itse koulutuksella, vaan kaikilla edellä mainituilla ominaisuuksilla, jotka todennäköisimmin löytyvät korkeakoulutetulta ihmiseltä. Tutkinnon aste ja opiskeluala ovat aika itselleni triviaaleja asioita, ellei kyseessä ole vaikkapa papiksi tähtäävä teologi, jolloin arvomaailman kanssa voisi tulla yhteentörmäys. Tohtoriksi väitellyt ei myöskään ole automaattisesti houkuttelevampi kumppaniehdokas kuin ammattikorkeakoulusta valmistunut, ehkä melkein päinvastoin. Voi kuitenkin olla, että jos itse tekisin väitöskirjan, saattaisin haluta miehen, jolta myös löytyy tohtorin tai vähintään maisterin paperit. Ehkä vaatimukset kumppanin koulutustason suhteen kasvavat sitä mukaa, mitä korkeammalle itse kouluttautuu.

Merkityksellistä on olevan yhtenevän arvomaailman lisäksi samanlainen elämäntilanne. On varsin yleistä, että nuoret pariskunnat eroavat toisen aloittaessa korkeakouluopinnot: opiskelijaelämä vie mennessään, elämänpiirit eriytyvät, eikä yhteisiä tekijöitä enää löydy entiseen malliin. Sama tilanne on myös silloin, jos itse vaikkapa ottaa vastavalmistuneena ensiaskeliaan työelämässä, kun toinen on painanut duunia viimeiset 10 vuotta. Käytännön ongelmia suhteeseen voi tuoda myös vuorotyö, joka tosin on enemmän tiettyihin ammatteihin kuin koulutustasoon liittyvä asia.

Koulutustausta ei kuitenkaan kerro ihmisestä kaikkea, jonka vuoksi en ole mitenkään tyrmännyt ajatusta parisuhteesta jonkun ei-korkeakoulutetun kanssa. Tuntuu vain, että useammin se yhteinen sävel löytyy niiden vähän koulutetumpien tyyppien kanssa. Oli syy sitten siinä arvomaailmassa, taitavassa kielenkäytössä, yleisessä kiinnostuksessa itsensä kehittämiseen, näissä kaikissa tai jossain aivan muussa, korkeakoulutausta on kyllä kiinnostusta lisäävä tekijä. Minä ja akateemiset ystäväni jatkamme siis koulutettujen kumppanien etsintää.

Aiheeseen liittyvää:

Mitä oikeasti haluan mieheltä

Tällaista kumppania en haluaisi

Kielimuuri parisuhteessa

Näin markkinoit itsesi Tinderissä oikein

Miten erottua joukosta Tinderissä? Lukemattomien profiilien suohon hukkuu helposti, ellei näytä mallilta tai onnistu sanailemaan erityisen nohevasti esittelytekstissä. Profiilit laaditaan usein miellyttämään suurta yleisöä, josta seuraa usein kilometrin mittaisia emojirivejä, joissa on kaikissa samat hymiöt. Niistä moni löytää yhteisiä nimittäjiä, mutta kun näitä profiileja on kolmetoista tusinassa, ne eivät juuri jää mieleen. Jos matcheja ei siis tunnu kertyvän, voi olla paikallaan kokeilla toisenlaista lähestymistapaa. Sen sijaan että yrittäisi profiilillaan tarjota kaikille kaikkea, kannattaakin laatia se jollekin spesifimmälle kohderyhmälle. Tämä voi myös tuoda lisää sellaisia matcheja, joiden kanssa yhteistä löytyy myös tosielämässä.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että profiili rakennetaan jonkin teeman tai aiheen ympärille, jolla yritetään vedota tiettyyn kohderyhmään. Hyvä teema on esimerkiksi joku oma harrastus tai kiinnostuksenkohde, jonka ehkä toivoo kiinnostavan myös niitä matcheja. Teeman tulisi näkyä sekä kuvissa että biossa – bion jättäminen tyhjäksi on typerintä, mitä voi tehdä, jos tavoitteena on erottua joukosta. Ripaus huumoria sopii joukkoon aina, mutta yli ei silti kannata vetää. Muuten profiili vaikuttaa siltä, ettei sen haltija ole hommassa tosissaan, ja matchit jäävät saamatta.

Miksi näin kannattaa tehdä? Selkein etu on se, että todennäköisesti saat sitä, mitä tilaat. Jos profiilissa korostetaan vaikkapa kiinnostusta matkustamiseen, se houkuttelee ihmisiä, jotka ovat itsekin kiinnostuneita reissaamisesta. Jos taas profiili keskittyy tietokonepeliharrastukseen, se vetoaa todennäköisesti pelaamisesta kiinnostuneihin tyyppeihin. Ja jos tekee profiilissaan hyvin selväksi, että etsii Tinderistä pelkkää seksiseuraa, saa matcheikseen melko varmasti ihmisiä, joilla on samanlaiset intressit. Viimeisen esimerkin kaltaiset profiilit ovatkin jo vakiokalusteita Tinderissä, joten mikään uusi juttu tämä kohdentamisasia ei ole.

Persoonallinen ja massasta edukseen erottuva profiili on ehdottomasti omiaan kasvattamaan matchien määrää. Riippuu kuitenkin hyvin paljon valitusta teemasta, kuinka suurta kiinnostusta profiili herättää. En siis voi luvata, että kun esittelet postimerkkikokoelmasi Tinderissä, matchiesi määrä pomppaa pilviin. Joissain tapauksissa voi käydä niinkin, että matchien määrä tippuu. Täytyy kuitenkin muistaa, että tässä asiassa laatu on määrää tärkeämpi. Vaikka profiili ei miellyttäisi suurinta osaa ihmisistä, parisuhteen etsijälle riittää, että se yksi täydellinen match tykkää siitä. Tämä täydellinen yksilö pyyhkäisee kuitenkin varsin todennäköisesti vasemmalle, jos profiili on sitä samaa geneeristä massaa kuin kaikki muut.

Eräs tuttuni, joka opiskelee markkinointia, teki jokin aika sitten opintojaan varten kokeen, jossa hän testasi eri aiheiden ympärille laadittuja profiileja. Yksi oli rempseä Maajussille morsian -tyyppinen, toinen tietokonepeliharrastaja ja kolmas jääkiekkoilija. Ensimmäinen sai paljon huomiota, ja matchit tykkäsivät humoristisesta lähestymistavasta. Toinen ei herättänyt massojen kiinnostusta, mutta poiki samanhenkistä keskusteluseuraa. Kolmas taas keräsi huimat määrät tykkäyksiä kauniilta naisilta, jotka eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneet tutustumaan tosielämässä, vaan olivat Tinderissä vain keräilemässä matcheja. Kaikki profiilit toimivat kuitenkin paremmin kuin miehen oma entinen profiili, joka oli juuri sellainen tylsä ja geneerinen, joka ei jää kenellekään mieleen. Kokeen perusteella tätä taktiikkaa kannattaa siis ehdottomasti harkita!

Aiheeseen liittyvää:

Miten Tinder-keskustelu aloitetaan?

Riko oma Tinder-kaavasi

Diagnoosi: deittailu-uupumus

55 tunnin treffit

Tapasin loppukesästä mukavan oloisen miehen. Ensimmäiset treffit sujuivat mainiosti, ja pian niiden jälkeen tyyppi ehdotti uutta tapaamista. Olin lähdössä viikonlopuksi kesätyöhöni liittyvälle reissulle, joten totesin, että treffejä pitäisi odottaa seuraavaan viikkoon. Ellet halua lähteä mukaan, heitin vitsillä perään, koska kuka nyt lähtisi vasta tapaamansa ihmisen kanssa viikonlopuksi toiselle puolelle Suomea. Yllätyksekseni deittini vastasi, että lähtee mielellään. Ei siinä mitään, pientä säätöä junalippujen sun muun kanssa ja olimme valmiita lähtöön.

Oli muuten ensimmäinen kerta, kun sovin treffien alkamisajankohdaksi 6.30 aamulla. Siinä me seisoimme sateisena aamuna rautatieasemalla matkalaukkujemme kanssa unisen hämmentyneinä. Äkkiseltään ei tule mieleen omituisempaa skenaariota treffeille.

Viikonlopun ohjelma sisälsi muun muassa erilaisia keskustelutilaisuuksia ja työpajoja, opastetun retken sekä gaalaillallisen. Tapahtuma oli kaikille avoin, mutta suunnattu tietylle kohderyhmälle, johon minä ja deittini emme varsinaisesti kuuluneet: olimme paikan päällä ainoat pääkaupunkiseutulaiset alle 30-vuotiaat ihmiset. Deittini kuitenkin osti liput jokaiseen tapahtumaan, jotta voisi olla kanssani, vaikka itse tapahtumat eivät hänessä suurta kiinnostusta herättäneetkään. Tämä oli minusta varsin suuri ele ihmistä kohtaan, jonka on tavannut kerran. Se asetti myös jonkin verran paineita, sillä tunsin olevani jollain tapaa velvollinen järjestämään hänen rahoilleen vastinetta. Toivoin kovasti juttumme lähtevän toimimaan, sillä muuten tyypin rahat olisivat valuneet hukkaan, enkä halunnut ottaa sitä omalletunnolleni.

Onneksi deittini sattui olemaan aivan liian harvinaista avointa ja suoraan puhuvaa sorttia, joten pystyin ottamaan asian hänen kanssaan helposti puheeksi. Kerroin, että vaikka olen iloinen hänen mukanaolostaan, minua inhottaa tunne, että olen hänelle jotain velkaa. Sitten keskustelimme asiasta kuin aikuiset, ja hän kertoi oman näkökulmansa. Hänelle reissu ei näyttäytynyt rahantuhlauksena, vaan enemminkin ajan säästämisenä: viikonlopun intensiivinen yhdessäolo olisi paljon tavallista deittailua tehokkaampi tapa selvittää, voisiko välillemme kehkeytyä jotain. Jos siis kävisikin niin, ettei jutustamme tulisi mitään, olisimme sentään käyttäneet asian selvittämiseen kolmen viikon sijasta kolme päivää. Pelkästään mahdollisuus tehdä näin oli hänelle siis tarpeeksi hyvä vastine rahalle.

Kun asia oli käyty läpi ja taputeltu pakettiin, sujui loppureissu erinomaisesti. Pääasialliset työtehtäväni reissulla olivat valokuvaaminen ja somettaminen, joiden lomassa pystyin mainiosti keskittymään myös deittiini tutustumiseen. Järjestetty ohjelma ei ehkä ollut sellaista, jonka olisimme itse valinneet treffitekemiseksi, mutta kertaakaan ei ainakaan ollut tilannetta, ettei olisi ollut tekemistä. Yhteinen hotellihuonekin oli omiaan edistämään tutustumista, vaikka se ei ollutkaan mikään lemmenluola, vaan entinen armeijan tupa. Deittini ansiosta työmatkasta, jota olin etukäteen jännittänyt kovasti, tulikin varsin hauska ja rento reissu. Tulimme hyvin toimeen, ja meillä oli hauskaa yhdessä.

Treffeistä jäi hyvä fiilis, ja vaikka kipinät eivät vielä sinkoilleetkaan, halusimme jatkaa toisiimme
tutustumista. Sitten kävi kuitenkin niin, että elämä yllätti ja heitti eteeni jotain sellaista, mikä pisti asiat uuteen perspektiiviin ja jutun jatkamisessa ei ollut enää järkeä. Tästä huolimatta en voi kuin suositella tällaisia deittailun intensiiviviikonloppuja. Tehokkuusajattelulla voi olla joskus aikansa ja paikkansa myös deittailussa, joten jos seikkailunhalua riittää ja tahtoo päästä toisesta jyvälle, ei muuta kuin kamat kasaan ja reissuun. Lopulta tähänkin pätee sama filosofia kuin deittailuun ylipäätään: jos ei muuta käteen jää, niin ainakin hyvä tarina!

Aiheeseen liittyvää:

Näin lopetat suhteen tyylikkäästi ja reilusti

Mies, joka säikähti blogiani

Vähän ahdistaa, jos mies tarjoaa treffit

Treffeille Jodelista?

Kaipaatko seuraa, mutta Tinderin meno kyllästyttää? Kenties keskustelualustaa, jossa saisit vertaistukea ja neuvoja sinkkuelämän tai parisuhteen ongelmiin? Tai sittenkin kiihottavaa luettavaa ja katseltavaa? Kaikki nämä löytyvät Jodelista!

Jodel on anonyymi keskustelualusta, vähän kuin digitaalinen vessanseinä, jonne kuka tahansa voi kirjoittaa. Sovelluksesta löytyy oma kanava monenlaisille aiheille, ja ihmissuhteisiin ja seksiin jollain lailla liittyvät ovat niistä suosituimpia. Sovellus toimii paikallisesti, ja eniten keskustelijoita on luonnollisesti pääkaupunkiseudun Jodelissa. Muualla asuville kuitenkin sellainen vinkki, että minkä tahansa paikan voi siellä ollessaan asettaa Jodelissa kotikaupungikseen, jonka jodlauksia pystyy selaamaan myös muualla ollessaan. Jos siis tulee käytyä Helsingissä, kannattaa se valita kotikaupungikseen, niin runsas kanavatarjonta on tarjolla muuallakin. Aktiivista porukkaa on myös muun muassa Tampereen ja Turun Jodelissa ja todennäköisesti myös muissa opiskelijakaupungeissa.

Jodel seuranhakusovelluksena

Vaikka Jodel onkin anonyymi sovellus, jossa käyttäjistä ei näy muille mitään tietoja, sitä voi mainiosti käyttää seuran etsimiseen. Sitä varten löytyy omat kanavansa, kuten @jodeltreffit ja @seksiseuraa. Jälkimmäisellä kysyntä ja tarjonta eivät aina tunnu kohtaavan, sillä miesten ilmoituksia on paljon eikä niihin välttämättä juuri vastata, mutta aina silloin tällöin voi lykästää. Kuulemani mukaan varsinkin vähän erikoisempia juttuja, kuten kimppasysteemejä ja sellaisia, voi sitä kautta löytää. Treffikanava taas vaikuttaa varsin toimivalta sukupuoleen katsomatta. Muillakin kanavilla voi tietty tulla vastaan kiinnostavia tyyppejä, joille voi mainiosti ehdottaa tapaamista. Kannattaa myös pitää silmät auki viikonloppuisin, kun Jodelissa etsitään etkoja, jatkoja tai bileseuraa.

Sateenkaariväelle löytyy omia kanavia, ja ainakin @homoseksiseuraa -kanavalla käy melkoinen kuhina. Kivoja kanavia ovat myös oppilaitosten ihastuskanavat, kuten Helsingin yliopiston @hyihastus, joissa käyttäjät kertovat opiskelupiireistä löytyneistä ihastuksistaan. Hyvällä tuurilla sitä voi vaikka tunnistaa itsensä jonkun kuvauksesta, ja siitä vasta ihana romanssi syntyisi!

Vertaistukea sinkkujen kanavilta

Jodelista löytyy useita kanavia, jotka tarjoavat käyttäjilleen vertaistukea monenlaisiin asioihin. Omia suosikkejani ovat mm. @sinkut ja @tinder. Kanavilla jaetaan deittailuun ja sinkkuelämään liittyvät ilot ja surut ja kysytään toisilta käyttäjiltä neuvoja ja mielipiteitä. Kanavilla on mielestäni sikäli hyvä henki, että muita käyttäjiä tsempataan ja kannustetaan eikä tarpeettomasti lytätä tai haukuta. Kun sinkkuelämä ja deittailu masentavat toden teolla, noilta kanavilta löytyy varmasti joku, joka ymmärtää.

Parisuhteessa oleville löytyy oma kanava, @parisuhteet, jossa puidaan suhdejuttuja. Lisäksi löytyy spesifimmin avoimia suhteita käsittelevä @avoinparisuhde, pitkissä parisuhteissa olevien @yli5vparisuhde sekä @paskatparisuhteet, jota voi sinkkuna käydä lukemassa silloin kun oma tilanne masentaa eniten.

Silmänruokaa ja fantasiointia

Moni rohkaistuu puhumaan anonyymillä alustalla varsin rohkeitakin juttuja. Seksiaiheet ovat tyypillisesti niitä, joista ei omalla naamalla haluta jakaa kovin intiimejä yksityiskohtia, mutta Jodelissa sanaiset arkut aukeavat eri tavalla. @seksi -kanavalla keskustellaan kaikesta seksiin liittyvästä ja jaetaan kokemuksia ja vinkkejä. Seksifantasioille on oma kanava @fantasiat, jonka sisältö on tosin varsin sekalaista ja liippaa toisinaan läheltä @seksiseuraa -kanavan meininkiä. Silloin tällöin vastaan tulee kuitenkin helmiäkin, taitavasti kirjoitettuja kuvauksia, joista lukijakin nauttii. Toisin sanoen Jodelista voi siis löytää myös erinomaista runkkumateriaalia.

Visuaalisten nautintojen ystävillekin löytyy Jodelista oma paikkansa. Henkilökohtainen suosikkini on @miesjumalat -kanava, jonne miehet postaavat kuvia itsestään. Moderaattorit toki poistavat rohkeimmat kuvat, mutta jos on paikalla oikeaan aikaan (keskellä yötä) ja sattuu vähän onnea matkaan, saattaa nähdä vilauksia myös sääntöjen vastaisesta sisällöstä. (Kyllä, munakuvatkin voivat sytyttää, jos niitä menee varta vasten itse katsomaan!) Myös ihan sallittu sisältö, kuvan kuvat vaikkapa vatsalihaksista tai muusta mukavasta kyllä lämmittävät sielua. Naisten vastaava kanava on @jumalattaret, jossa tosin tuntuu olevan hieman tarkempi sensuuri, eikä läpi mene kovinkaan vähäpukeista materiaalia. Vastaavia on kuitenkin vaikka millä mitalla, joten kuvamateriaalia kyllä löytyy, kun vaan jaksaa etsiä. (Itse en nyt jaksanut. :D)

Kun tähän lisätään myös kaikki muu Jodelin anti, kuten omat kanavat kasveista innostuneille (@viherpeukalot), Love Island -faneille (@loveisland) tai vaikkapa teknomusiikin ystäville (@teknojuorut), on pakko todeta, että kyseessä on varsin monikäyttöinen sovellus.

Lue lisää:

Voiko Jodelista löytää seuraa?

Kun Tinder pilasi deittailun

Nykyajan deittailukulttuuri on aivan vihoviimeistä paskaa. Koko touhu on ajautunut jotenkin niin kauas alkuperäisestä tarkoituksestaan, ettei tässä ole enää mitään järkeä. Tilanteen absurdiudesta kertonee hyvin se, että viimeisimmillä Tinder-treffeilläni kävin deittini kanssa pitkän keskustelun siitä, kuinka perseestä Tinder ja sen aiheuttamat lieveilmiöt ovat.

Tinder oli syntyessään loistava idea, ja tapasin sinkkuvuosieni alkuaikoina tosi paljon upeita miehiä sen kautta. Silloin vuonna 2014 meininki oli erilainen kuin nyt. Tuntui siltä, että ihmiset olivat aidompia, keskustelut syvempiä ja treffeistäkin jaksoi innostua. Silloin deittailussa pätivät vielä ne säännöt, jotka olivat olemassa ennen deittisovelluksia. Vuosien saatossa Tinderistä ja muista sovelluksista on tullut niin valtavirtaa, että niiden ympärille on kehittynyt oma kulttuuri. Eikä se ole mikään siisti alakulttuuri, vaan kyynisyyden ja pettymysten pelilauta. Ei Tinderissä ole enää kyse rakkauden etsimisestä, se on monelle pelkkää peliä; ja tositarkoituksellakin mukana olevat pelaavat samoilla säännöillä, tajusivat sitä tai eivät.

Tinder on raadollinen paikka, sillä siellä pelataan hyvin pitkälti ulkonäöllä – tai oikeastaan sillä, kuinka hyvältä näyttää kuvissa. Kaksiulotteinen kuva on kuitenkin vain yksi kulma ihmisestä, Tinder-profiili ei kerro koko totuutta, vaikka sinne laittaisi kuinka monipuolisen kuvavalikoiman itsestään. Ihmisen todellinen olemus voi olla ihan erilainen kuin se vaikutelma, mikä hänen kuvistaan välittyy. Huomasin tämän hiljattain, kun minun ja kavereideni seuraan lyöttäytyi viime viikonloppuna eräs mieskaksikko: hyviä tyyppejä molemmat, eivätkä hullumman näköisiäkään, mutta kumpaakaan olisin tuskin pyyhkäissyt Tinderissä oikealle. Olemus, ilmeet ja eleet ja kaikki sellainen vaikuttaa todella paljon. Sen takia niin moni kiinnostavan profiilin omaava ei olekaan tosielämässä ollenkaan omaan makuun, ja samaten moni tosielämässä ihana tyyppi on saattanut lentää roskakoriin epäedustavan Tinder-profiilin vuoksi.

Tältä kuvausreissulta saatiin kaksi kuvaa, jossa suunnaton Tinderiin ja deittailun vaikeuteen kohdistuva mielipahani ei näy ulospäin.

Deittiprofiili on vain heijastus ihmisestä, joku juliste tai kulissi. Antti Holmakin totesi Auta Antti! -podcastissaan, ettei Tinderissä tai netissä muutenkaan voi tavata ketään, vaan ihmisiä voi tavata pelkästään tosielämässä. Toki voi jutella ja tutustua ja solmia läheisiäkin suhteita, mutta tavata netissä ei voi. Holman mielestä kaikkea Tinderissä tapahtuvaa ei siis kannata päästää ihon alle, sillä siellä operoivat keskenään profiilit, eivät todelliset ihmiset. Omaa itsetuntoa ei kannata perustaa Tinder-suosioon, sillä profiili kertoo ihmisestä lopulta lähinnä sen, kuinka hyvä Tinder-profiilin rakentaja on, eikä juuri muuta.

Välillä toivoisin silti, että muistaisimme paremmin ne profiilien takana olevat todelliset, herkät ja tuntevat ihmiset. Kohtelemme toisiamme usein pelkkinä profiileina, ykkösinä ja nollina netissä, ja käyttäydymme siksi toisiamme kohtaan kamalan selkärangattomasti. Toisten tunteita ei ajatella, tai sitten niistä ei vaan välitetä. Tästä johtuvat kaikki nämä ihmeelliset nykydeittailun ilmiöt, kuten ghostaaminen. Katoaminen ilman mitään selitystä on varsin epäkohteliasta, mutta meidän ei muka tarvitse välittää käytöstavoista, kun kyseessä on ”vaan joku random Tinder-tyyppi”. Kasuaali deittailu on jo niin kasuaalia, että treffien jälkeen voidaan vaan kadota jälkiä jättämättä, tai parhaassa tapauksessa jo ennen niitä. Kun ennen suhteen lopettaminen tekstiviestillä oli raukkamaista, nykyään saa olla tyytyväinen, jos saa edes sen.

Ihmisistä on tullut Tinderin myötä myös kertakäyttöisiä. Kun käy tarpeeksi monen eri ihmisen kanssa treffeillä, ne alkavat väkisinkin toistaa itseään, ja hommasta alkaa tulla rutiinia. Ei enää jakseta tutustua toiseen kunnolla. Yhteen tyytyminen on vaikeaa, kun on koko ajan tarjolla niin paljon muita vaihtoehtoja. Seuraavalla pyyhkäisyllä voi aina löytyä joku parempi. Helposti käy niin, että potentiaalinen deitti hylätään jonkun asian X takia, ja aletaan tapailla uutta, jossa tämä asia X on paremmin. Tässä on kuitenkin vikana asia Y, ja otetaan taas seuraava, jossa Y toimii, mutta Z ei. Sitten löytyy joku, jossa Z on kunnossa, mutta vikana on X, Y, Å, Ä ja Ö. Tässä vaiheessa aletaan katua päätöstä hylätä se ensimmäinen deitti, joka todennäköisesti on tämän sekoilun aikana päätynyt onnelliseen parisuhteeseen jonkun muun kanssa.

Tinder on kuin tämä auringonkukkapelto: miten voi valita vain yhden, kun valinnanvaraa on niin paljon?

Tinder tuntuu vieneen myös ihmisten keskustelutaidot. Sanotaan moi, ja sen jälkeen oletetaan toisen ottavan täyden vastuun keskustelun etenemisestä, tai sitten keskustelu on kolmannesta viestistä eteenpäin pelkkää seksivihjailua. Keskustelunaloituksia tulee nykyään vähemmän, ja omiin aloituksiin ei saa vastauksia. Kun tähän lisätään vielä se, että sovellus on täynnä kaiken maailman vatsalihasten tai kullien esittelijöitä, tuntuu vaikealta löytää ketään, kenen kanssa voisi edes kuvitella minkäänlaista yhteistä tulevaisuutta. Kyllä, olen nähnyt useamman profiilin, jossa on ollut kuvana pelkkä dickpic.

Moni tuntuu olevan kanssani samoilla linjoilla, sillä yhä useammassa Tinder-profiilissa sanotaan suoraan, että tutustuu mieluummin tosielämässä kuin Tinderin chatissa. Itse tykkään kuitenkin tehdä jonkinlaista esikarsintaa ennen treffien sopimista, jotta tietää vähän, millaista tyyppiä on lähdössä tapaamaan. Sekin siis vähän latistaa fiilistä, jos joku aloittaa keskustelun ehdottamalla saman tien tapaamista – varsinkin, kun sieltä harvemmin tulee mitään kahvittelukutsuja, vaan lähinnä jotain Netflix & chill -osastoa. Tinder on muuttanut meininkiä tässäkin asiassa: harva menisi kysymään kadulla keneltäkään, että lähdetkö mun luokse panemaan nyt, mutta Tinderissä niin on ihan ok tehdä.

Tästä kaikesta huolimatta Tinder-urani jatkuu, kun ihmisiin tutustuminen on ilman sitä vieläkin vaikeampaa. Ehkä jostain löytyy vielä sellainen helmi, joka ei ole täysin uponnut Tinder-aikakauden matrix-todellisuuteen eikä haluaisi pelata tätä omituista peliä, jossa kukaan ei voita.

Lue lisää:

Tinder tekee ihastumisesta vaikeaa

Sinkkuna nyt ja neljä vuotta sitten

Diagnoosi: deittailu-uupumus

Apua, ihastuin varattuun!

Toisen omaan ei kosketa, se opitaan jo päiväkodissa. Sen vuoksi on kamalan raastavaa ihastua ihmiseen, joka on jo jonkun toisen oma. Järki kiljuu, kuinka huono idea varattuun sekaantuminen on, mutta sydän on joskus toista mieltä. Kannattaako sitä kuunnella, vai päättyykö se aina kyyneliin? Entä mikä on sinkun eettinen vastuu tilanteessa tällaisessa tilanteessa?

Lähtökohtaisesti on varmaan kaikkien kannalta parempi pitää nyrkkisääntönä sitä, että varatut jätetään rauhaan. Parisuhteissa on usein ihan tarpeeksi ongelmia ihan omasta takaa, ei siihen tarvita kolmatta osapuolta niitä aiheuttamaan. Varattuun ihastuminen myös päättyy hyvin usein pettymykseen. Ihastus voi olla molemminpuolistakin, mutta monelle kynnys lähteä turvallisesta suhteesta on niin suuri, ettei se koskaan johda mihinkään sen kummempaan. Korkeintaan johonkin epämääräiseen salasuhteeseen, josta nyt ei tule kenellekään hyvä mieli. Pettämiskuviot ovat aina huono idea. Näin ollen on järkevää jättää toisten parisuhteet rauhaan ja pysytellä sinkkuihmisissä.

Näin jokainen varmasti perustelee asian itselleen omassa päässään. Joskus kuitenkin tulee tilanteita, jolloin järkiperusteet hukkuvat sydämen huudon alle. Toisinaan kannattaakin seurata sydämen ääntä ja unohtaa riskit, sillä seuraukset saattavat olla sen arvoisia. Kolmannen osapuolen ilmaantuminen kuvioihin kun voi olla se tarvittava sysäys, joka saa lähtemään epätyydyttävästä parisuhteesta. Silloin täytyy vain heittäytyä ja antaa sydämen viedä.

Mutta mistä ihmeestä sitä tietää, milloin kannattaa kuunnella päätä ja milloin sydäntä? Sydämen ääntä on aina hyvä kuunnella, mutta tässä asiassa varovaisuus ei ole pahitteeksi. Riski siihen, että jotakuta sattuu, on niin suuri, ettei sitä kannata ottaa kevyin mielin. Ihastuneena voi helposti unohtaa, että toisella on myös se oma rakas kotona odottamassa, ja pettyä, kun tämä lopulta viekin voiton. On myös varsin kyseenalaista vehkeillä varatun kanssa tämän kumppanin selän takana. Haluaisitko itse kumppanin, joka tekee näin?

Sinkkuosapuolen vastuu pettämiskuvioissa on hyvin harmaata aluetta. Tavallaan voi ajatella, ettei tee mitään väärää, koska ei ole itse luvannut kenellekään mitään. Tiettyyn pisteeseen asti ei teekään: sinkku voi hyvin flirttailla varatulle ja kokeilla kepillä jäätä, siinä ei kukaan menetä mitään. Mutta siinä vaiheessa, kun varattu lähtee leikkiin mukaan ja tilanne alkaa eskaloitua, hommasta tulee kummankin puolelta melkoista tulella leikkimistä. Päävastuu on tietenkin sillä, joka rikkoo parisuhteensa sääntöjä, mutta ei sinkkukaan voi täysin pestä käsiään. Toisen kumppania voi yrittää olla miettimättä, mutta jos häntä ajattelee todellisena tuntevana ihmisenä, on vaikeaa olla kuulematta omatunnon soimausta. Omaa tekoa on vaikeaa oikeuttaa, kun miettii, miten paljon se satuttaisi toisen kumppania.

Vaikka sydäntä pitääkin kuunnella, ei kannata heittäytyä tunteiden vietäväksi niin, että tilanne ajautuu ainakaan fyysisen pettämisen puolelle. Siinä tekee karhunpalveluksen niin itselleen kuin muillekin asianosaisille. Jos kyseessä on tosirakkaus, pitäisi voida odottaa siihen asti, että toinen ensin eroaa. Joku epämääräinen hetken mielijohteesta tapahtunut säätö, jonka jälkeen toinen katuu ja palaa kumppaninsa luo, ei johda kuin mielipahaan ja morkkikseen. Tässä asiassa on siis fiksumpaa kuunnella järkeä. 

Järjen seuraaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sydämen äänen saisi vaimennettua. Sen takia varattuun ihastuminen onkin niin raastavaa. Itsekin tunnen erään miehen, joka on parisuhteessa, mutta välillämme on silti jokin selittämätön ja hämmentävän suuri vetovoima. Se on molemminpuolinen, mutta asialle ei voi tehdä mitään, koska hän seurustelee omien sanojensa mukaan onnellisesti. Tiesin sen koko ajan, mutta siltikään ei tuntunut kivalta, kun hän halusikin lopettaa yhteydenpidon. Jokin pieni liekki sisälläni oli ehtinyt syttyä, ja sen sammuttaminen oli ikävää. Olen kuitenkin tyytyväinen, ettei tilanne ehtinyt eskaloitua viestittelyä pidemmälle. Jos välillämme olisi tapahtunut jotain fyysistä, olisin todennäköisesti satuttanut itseni paljon pahemmin. Olen siis tyytyväinen, että kuuntelin tässä asiassa järkeäni, sillä vaikka tunnen välisemme vetovoiman edelleen, se on helpompi sysätä sivuun nyt kun en heittäytynyt tunteen vietäväksi täysillä.

Vaikka välillä tuntuukin, että kaikki hyvät on jo varattu, tätä houkutusta kannattaa ehkä silti yrittää vastustaa. Yönsä ainakin nukkuu paremmin, kun omallatunnolla ei ole yhtään pettämistä tai rikottua parisuhdetta.

Lue lisää:

Miksi vain varatut miehet kiinnostuvat minusta?

Pettäminen on väärin, mutta joskus ymmärrettävää

Mitä parisuhteessa saa rajoittaa?

Jokainen suhteeni epäonnistuu – miksi edes yrittää enää?

Olen sinkkuillut aikuisiälläni jo yli neljä vuotta, ja kaikista pettymyksistä huolimatta onnistunut ylläpitämään toiveikkuutta miesten ja deittailun suhteen. Nyt kuitenkin tuntuu, että viimeisimmät tapahtumat tällä saralla vetivät maton sen verran pahasti jalkojen alta, että toiveikkuuteni on pahasti koetuksella. Luotto siihen, että rakkaus osuu vielä minunkin kohdalleni, on tällä hetkellä todella heikoissa kantimissa.

Tapasin kesän alussa mukavan miehen, ja aloimme tapailla. Pitkästä aikaa oli joku, jonka kanssa olisin oikeasti voinut harkita yhteistä tulevaisuutta – siitäkin huolimatta, että muutama asia mietitytti minua paljonkin. Hän kuitenkin halusi olla kanssani jatkuvasti ja meillä oli hauskaa yhdessä, joten ajattelin, että ajan kanssa asiat lutviutuisivat.

Sitten hän lähti ystäviensä kanssa reissuun ja minulla oli viikko aikaa miettiä tilannettamme yksin. Totesin, että suhteemme epäkohdista tulisi pidemmän päälle suuria ongelmia, joten päätin ottaa asian puheeksi kun hän palaisi matkaltaan. Tiedostin, että tilanne ei välttämättä muuttuisi keskustelunkaan myötä miksikään, joten valmistauduin siihen, ettei juttumme tulisi jatkumaan. Se oli minulle ok, koska epätyydyttävä suhde on huomattavasti huonompi vaihtoehto kuin yksinolo. Halusin kuitenkin käydä asiasta kunnon keskustelun, kertoa hänelle mikä mielestäni mättää, ja antaa hänelle tilaisuuden kertoa oman näkemyksensä. Olisin tehnyt niin silloinkin, jos olisin aikonut suoralta kädeltä lopettaa suhteen. Pidän itsestään selvänä, että pidempään jatkuneiden suhteiden kohdalla toimitaan niin.

En kuitenkaan ikinä päässyt käymään tätä keskustelua, sillä kun hän palasi, hän ilmoitti haluavansa ”tehdä omia juttuja itsekseen” seuraavan viikon. Tämä yhdistettynä siihen, ettei hän ollut vastannut viesteihini moneen päivään, oli minusta aika pahaenteisen kuuloista. Niinpä pyysin häntä olemaan rehellinen ja kertomaan suoraan, jos hän tahtoo lopettaa juttumme.

Lähetin viestin viikko sitten, enkä ole vieläkään saanut vastausta. Mies lopetti kahden kuukauden tapailusuhteen ghostaamalla minut.

Tapaus sai minut jokseenkin pois tolaltani. En sinänsä sure suhteen loppumista, varsinkaan enää, kun tyyppi osoittautui näin epäkypsäksi, mutta tällainen kohtelu tuntuu pahalta. Enkö todellakaan ole kahdenkaan kuukauden jälkeen sen arvoinen, että minulle puhuttaisiin suoraan, varsinkin itse sitä pyytäessäni? Hän arvosti minua niin vähän, ettei viitsinyt vaivautua edes näpyttelemään yhtä viestiä? Olenko todellakin tehnyt hänelle jotain niin kamalaa, että hänen täytyy kostaa se minulle tekemällä näin ja jättämällä minut ihmettelemään, mitä ihmettä tapahtui? 

Jotenkin tämä koko juttu sai minut lannistumaan ihan totaalisesti miesten suhteen. Olen yrittänyt ottaa onneni omiin käsiini ja olla aloitteellinen, koska ei kukaan kotiovelta tule kuitenkaan hakemaan. Se ei kuitenkaan ole tuottanut kovinkaan hyvää tulosta, vaan enemmänkin tuntuu, että sitä säikähdetään. Tuntuu, että pilaan kaiken heti siinä vaiheessa, kun avaan suuni ensimmäisen kerran. Tunnen itseni noloksi, typeräksi ja säälittäväksi. Puhelimessani on iso kasa hyvännäköisiä Tinder-matcheja, mutta en halua jutella kenellekään, koska en vaan kestä taas uutta epäonnistumista. Miksi edes yrittää, kun tuloksena on jatkuvasti vain tätä samaa paskaa oloa?

Tiedän kyllä, ettei tämän viimeisimmän jutun loppumistapa ollut minun vikani. Se sai minut kuitenkin tuntemaan itseni epäonnistuneeksi ja epäkelvoksi, ja lisäksi soimaan itseäni siitä, että annan jonkun vaikuttaa itseeni näin. Mutta ehkä ihminen vaan kestää vain tietyn määrän vastoinkäymisiä ennen kuin tulee stoppi. Varmasti omakin uskoni rakkauteen ja siihen, että minäkin olen sen arvoinen, palaa ennen pitkää. Tällä hetkellä en kuitenkaan osaa nähdä valoa tunnelin päässä, pelkästään viisitoista kissaa, jotka juuri nyt vaikuttavat todennäköisimmältä tulevaisuudennäkymältäni.

ps. ei deittailu tosin ole helppoa muillakaan, kuten tästä Iidan matkassa -blogin tekstistä selviää.

Miehet ovat kummallisia 3

Olisiko nyt sopiva hetki jakaa pari miestarinaa? Taitaapi olla. Edellisistä osista poiketen luvassa ei kuitenkaan ole surkuhupaisan huonoa seksiä, sillä saagat päättyivät jo ennen kuin sinne asti edes päästiin.

Kadonneen deitin mysteeri

Tapasin viime vuonna festareilla ihanan miehen. Sinä viikonloppuna välillämme ei tapahtunut kuitenkaan vielä mitään, vaihdoimme vain numeroita ja muutamia viestejä. Mies oli töissä toisella paikkakunnalla, joten sovimme treffit festareista seuraavalle viikonlopulle. Viestittelimme koko viikon ja homma meni paikoin todella kuumaksikin. Odotin treffejä tosi paljon, koska viestien perusteella luvassa olisi pitkästä aikaa oikein todella hyvää kyytiä.

Noh, sitten tuli lauantai ja treffit lähestyivät. Miehen piti tulla luokseni, ja iltapäivällä hän laittoi viestin, että käyttää koiran ulkona ja lähtee. Sitten meni tunti, toinenkin, ja aloin ihmetellä. Laitoin viestin perään, ei vastausta. Lopulta ei auttanut kuin todeta, että tyyppi ei taida olla tulossa, ja juoda treffejä varten varaamani viini yksin. En yleensä juo alkoholia yksin kotona, mutta nyt oli tehtävä poikkeus sääntöön, niin paljon ärsytti.

En vieläkään tajua, mitä oikein tapahtui. Joutuiko deittini matkalla kidnappauksen uhriksi, vai jäikö kenties bussin alle? Lensikö hänen puhelimensa mereen vai nappasiko lokki sen pesäänsä? Vai saiko hän jotain sairasta nautintoa siitä, että valehteli olevansa tulossa, vaikka ei ollutkaan? Oliko hänen niin vaikeaa sanoa, ettei kiinnostakaan, että tuollainen valhe oli helpompi vaihtoehto?

Lue lisää tapauksen herättämistä tunteista täältä.

Ghostaaminen ei toimi näin

Homma alkoi tavallisesti: tuli Tinder-match, juteltiin, vaihdettiin numerot, sovittiin treffit. Käytiin kävelyllä, oli kivaa. Mies heitti minut autolla kotiin ja sanoi, että olisi kiva tavata uudestaan. Illalla vaihdettiin vielä pari viestiä.

Seuraavana päivänä viestejä tuli nihkeämmin. Yritin jutella entiseen malliin, mutta ei siitä pakottamalla mitään tule, joten luovutin. Ajattelin, että annan hänen ottaa yhteyttä sitten, kun siltä tuntuu. En halunnut vaikuttaa yli-innokkaalta.

Meni sitten kaksi viikkoa ja aloin ihmetellä, mistä mahtaa olla kyse. Laitoinpa sitten tyypille viestiä ja kysyin, mihin hän on kadonnut. Vastaus oli tällainen:

”Kiire töissä, töiden ulkopuolella ja oon päätyny tapailee yhtä mimmiä melko säännöllisesti nii muu aktiivisuus on ollu paussilla sillä saralla :)”

Juu, eli kiirettä pitelee ja jossain sivulauseessa heität, että tapailet toista? Jos syy radiohiljaisuuteen on toinen nainen, miksi ne työkiireet minua kiinnostaisivat? Vai viittasikohan hän sillä siihen, ettei ollut kiireiltään ehtinyt mainitsemaan, että muuten, niitä toisia treffejä ei ole tulossa?

Tajuan sen, että ghostaaminen on kamalan kiva ja houkuttelevan helppo tapa päästä jotain eroon, ja tavallaan se on jopa ihan ok yksien treffien jälkeen. Minusta siinä pitäisi kuitenkin muistaa kaksi asiaa:

1. Jos aiot ensimmäisten treffien jälkeen ghostata, älä oma-aloitteisesti ehdota uutta tapaamista.

2. Jos ghostaamasi ihminen laittaa viestiä ja kysyy minne katosit, kaiva ne ihmisen käytöstavat sieltä peräsuolen mutkasta esille ja vastaa nyt herranjumala suoraan ja rehellisesti, äläkä selitä mistään työkiireistä, jos niillä ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Toisaalta tämä ihminen ei tainnut edes ajatella ghostanneensa minut, koska hän painotti kovasti sitä, etten itsekään ollut viestitellyt hänelle. No en ollut joo, kun sen yhden päivän yrityksen tuloksena oli niin nihkeitä vastauksia. Ei huvita laittaa viestiä ihmiselle, josta huokuu kilometrin päähän, ettei paljoa kiinnosta vastailla. Hänestä tilanne oli kuitenkin kuulemma oma vikani, sillä tämä hänen uusi heilansa oli sinnikkäämmin jaksanut huudella hänen peräänsä, ja vetänyt siksi pidemmän korren. On siis ihan onni onnettomuudessa, ettei meistä tullut mitään, sillä tällaiset erot loogisessa ajattelussa olisivat varmasti koituneet suhteemme kohtaloksi ennemmin tai myöhemmin.

Halusin miehen, ja sain koko perheen

Tapailin keväällä hetken aikaa erästä kaveria, jolla oli suhteellisen erikoinen elämäntilanne. Hän oli eronnut pitkästä parisuhteesta syksyllä, ja asui sen vuoksi väliaikaisesti isänsä luona. Isä eli kuitenkin poikamieselämää itsekin, joten uskaltauduin pariin otteeseen viettämään iltaa miehen luo. Ensimmäinen yökyläreissu jäi kuitenkin myös viimeiseksi.

Menimme siis miehen kotiin ja linnoittauduimme olohuoneen sohvalle katselemaan telkkaria. Yhtäkkiä säikähdin kuoliaaksi, kun yläkerrasta kuului kolahdus. Ei hätää, se on vaan mun pikkuveli, mies sanoi. Aivan, miehen neljätoistavuotias pikkuveli, joka asui vielä kotona, oli tullut viikonlopunviettoon isänsä luo. No mikäpä siinä, poika oli tyypillinen teini: alakertaan tullessaan murahti jonkun epämääräisen tervehdyksen ja säikähti selkeästi minua enemmän kuin minä häntä, kun luikki äkkiä takaisin omaan huoneeseensa yläkertaan. Saimme siis jatkaa rauhassa Temppareiden katselua ja pientä kuhertelua sohvalla.

Sitten ovi kävi ja miehen isä tuli kotiin. Siinä sitä sitten paiskattiin kättä, Timo terve, hauska tavata. Tuli sama fiilis kuin teininä, kun kaikki kyläilemään tulleet pojat piti aina kiusallisesti esitellä vanhemmille, jotka jälkeenpäin esittivät vaivaannuttavia kysymyksiä. Nykyään vanhempien tapaaminen on erilaista, vähän virallisempi tilanne, joka yleensä tulee eteen vasta kun suhde on edennyt epämääräisestä tapailusta hieman vakaampaan suuntaan. Yleensä siihen tulee myös valmistauduttua etukäteen. Yllätykset ovat toki kivoja, mutta olisin arvostanut enemmän vaikka suklaapatukkaa kuin tätä.

Noh, paras oli vielä edessä. Kun olimme menossa nukkumaan, mies totesi kasuaalisti, että nukutaan muuten mun siskon huoneessa. Kun ei mulla ole omaa huonetta täällä.

Siis ööö, tyyppi on nukkunut viimeiset puoli vuotta vuorotellen sisarustensa huoneissa?

Siskon huoneessa oli kapea sänky, joku lipaston laatikko ja – no, siinä se. Moinen askeettisuus tuntui kovin kummalta, enkä oikein tykännyt siitäkään, että kapeassa sängyssä mahtui olemaan tasan yhdessä asennossa. Enkä nyt puhu seksistä, sillä sitä ei todellakaan sinä yönä harrastettu. Oven yläpuolella oli nimittäin kahdenkymmenen sentin rako, joka takasi erinomaisen kuuloyhteyden viereisiin makuuhuoneisiin. Ei varsinaisesti kovin tunnelmaa nostattavaa.

Juttumme päättyi lopulta muista syistä, mutta tuo asumisjärjestely toi ilmi kyllä aika perustavanlaatuisen eron luonteissamme. Itse kaipaan kyllä ympärilleni sen verran omaa tilaa ja rauhaa, että nukkuminen pikkuruisessa lastensängyssä, huoneessa jonka ovessa on reikä ja jonka vieressä vanhempani ja sisarukseni päivystäisivät, ei kyllä tulisi kuuloonkaan. Eikä kyllä tulisi mieleen viedä yhtäkään heilaa tuollaiseen ympäristöön.

Lue edelliset miestarinat tästä ja tästä.

Tällaista kumppania en haluaisi

Mitä enemmän karttuu kokemusta ihmissuhteista, sitä tarkemmaksi tulee sen suhteen, kenen kanssa haluaa suhteeseen ruveta. Itsellenikin on tässä neljän parisuhteen ja usean vuoden deittailun jälkeen alkanut pikku hiljaa hahmottua, millaisten tyyppien kanssa sovin parhaiten yhteen – ja millaisista kannattaisi pysyä mahdollisimman kaukana. Listaan alle viisi ihmistyyppiä, joiden kanssa en halua enkä pysty olemaan parisuhteessa.

Takertuja, joka ei pärjää yksin

Näitä takertujatyyppejä on monenlaisia. Yhteistä on kuitenkin se, että toinen liimautuu kiinni niin tiukasti, että henki salpautuu ja ahdistaa. Suhteessa oleminen on tosi intensiivistä, koko ajan täytyy olla varpaillaan, ettei tee jotain väärin. Takertuja pahoittaa nimittäin usein mielensä mitättömän tuntuisistakin asioista. Joskus tuntuu, että jopa keksimällä keksii draaman aiheita tyhjästä.

Kaikista raivostuttavin takertujatyyppi on sellainen, joka parisuhteessa ollessaan jotenkin heittää hornan kuuseen kaikki aikuisen ihmisen tunnesäätelytaidot ja alkaa käyttäytyä kuin uhmaikäinen taapero, jolta on jäänyt lounas ja päikkärit välistä. Tarvitaan vain katkennut kynsi, kolme vesipisaraa taivaalta tai vaikka myöhässä oleva bussi ja helvetti on irti – ja on tietysti kumppanin tehtävä ratkaista ongelma. Tällaista käytöstä näkee useammin naisilla (kiitos toksinen maskuliinisuus, teit sentään jotain hyvää), ja minun käy aina sääliksi niiden naisten kumppaneita, jotka uskomattoman kylmähermoisesti luotsaavat kiukuttelevia henkisesti kaksivuotiaitaan milloin minkäkin kriisin läpi. Itse en siihen pystyisi.

Marttyyrilapanen, joka ei saa suutaan auki

Parisuhteessa oleminen on usein kompromissien tekemistä. Toisilta se sujuu helpommin kuin toisilta, jopa niin helposti, että myönnytään aina kaikkeen, mitä kumppani sanoo. Tämä ihmistyyppi on lapanen, eikä kärsivällisyyteni riitä sellaisille ollenkaan. En jaksa olla mikään veturi, joka joutuu jatkuvasti vetämään perässään roikkuvaa vaunua eteenpäin – en, vaikka se vaunu tulisikin sieltä tyynesti ja sopuisasti. Haluan aivan ehdottomasti, että toisellakin on omia mielipiteitä ja ajatuksia, ja että hän sanoo ne ääneen.

Ihminen voi olla lapanen myös siksi, ettei uskalla sanoa toiveitaan ääneen. Jotkut pelkäävät konfliktia niin paljon, etteivät kerta kaikkiaan pysty sanomaan toiselle vastaan missään. Annetaan toisen tehdä kaikki päätökset, mutta oman pään sisällä ollaan katkeria kun toinen päätti ”väärin”, ja tunnustetaan asia joskus pitkän ajan päästä. Tällaisen ihmisen, marttyyrilapasen, kumppanin pitäisi olla joko ajatustenlukija tai joku ammattikuulustelija, muuten tulee ongelmia. Minä en ole kumpaakaan, joten haluaisin mieluummin sellaisen kumppanin, joka sanoo mielipiteensä suoraan eikä kolmen viikon päästä. On nimittäin todella raivostuttavaa kysyä joka välissä seitsemäntoista kertaa, että oletko nyt aivan varma että tämä sopii, vai aiotko taas mököttää viikon, koska olisit oikeasti halunnut jotain muuta.

Vain omasta nautinnostaan välittävä panomies

Vitsikäs sanonta kuuluu, että seksissä on tärkeää että kumpikin nauttii, sekä mies että muna. Aika moni mies väittää ettei ajattele näin, mutta siitä huolimatta naisen nautinto nähdään jotenkin vähempiarvoisena kuin miehen. Miehen orgasmi on itseisarvo, naisen joku onnekas sattuma, joka tapahtuu silloin tällöin. Pointtina seksissä on yhdyntä, ja kaikki sitä edeltävät jutut tehdään siksi, että saataisiin pimppi tarpeeksi märäksi penistä varten. Yritetään ehkä vähän räpeltää sormilla tai jotain, mutta luovutetaan, kun nainen ei kahdessa minuutissa saa eli on niin vaikea että on turha edes yrittää.

Olen kyllästynyt siihen, että joudun taistelemaan oikeudestani tasavertaiseen nautintoon. Välillä tuntuu myös, että olen tosi yksin tämän asian kanssa, koska moni mies on tosi yllättynyt ilmoittaessani, että haluaisin laueta. Ilmeisesti monia muita naisia ei sitten haittaa, vaikka jäisikin saamatta. Itse en kuitenkaan jaksa olla enää pelkkä seksin mahdollistaja, vaan tasavertainen nauttija.

Sitten on tietty myös niitä miehiä, joille naisen nautinto on oikea kunnia-asia, ja jotka todellakin tekevät kaikkensa sen eteen. Tämä on tietysti huomattavasti parempi lähtökohta, mutta ongelmallinen sekin, koska näiden tyyppien perimmäinen motiivi ei ole nautinnon tuottaminen toiselle vaan oman itsetunnon pönkittäminen. Kehitetään narratiivia itsestä kaupungin kovimpana panomiehenä, joka saa naisen kuin naisen tulemaan ilmiömäisillä taidoillaan. Tällaisen miehen kanssa nauttimisesta tulee suoritus, koska toisen itsetunto murenee palasiksi, jos ei pystykään tulemaan. Tai sitten saa kuulla olevansa jotenkin huono ja viallinen, kun kaikki muut ovat kyllä aina tulleet. Jos joku vielä mietti, miksi jotkut naiset feikkaavat orgasmeja, niin tässä on se syy.

Ylilautamies, joka vihaa feministejä

Ehkä kaikista tärkein asia kumppanissa olisi se, että hän pitäisi minua kanssaan tasavertaisena ihmisyksilönä. Toivoisin myös, että hän tiedostaisi yhteiskunnalliset tasa-arvoon liittyvät epäkohdat ja haluaisi tehdä jotain niiden poistamiseksi.

Monille feminismi on kirosana ja naisten oikeudet joku hauska läppä, josta väännetään meemejä Ylilaudalla. Ymmärrän sen, koska jos itsellä on kaikki hyvin, tuntuu feminismi ehkä turhalta nillitykseltä. Mutta minä en pystyisi olemaan suhteessa ihmisen kanssa, joka ei toivoisi minulle kaikkea sitä hyvää, mihin on itse oikeutettu, tai pitäisi minua jotenkin itseään huonompana sukupuoleni vuoksi. Tahdon miehen, joka kunnioittaa ja arvostaa minua. Minun logiikallani sen pitäisi tarkoittaa automaattisesti sitä, että toivoo minulle turhista rajoituksista vapaata elämää.

Eikä riitä, että kunnioittaa minua, täytyy kunnioittaa jokaista muutakin maailman naista ja muidenkin sukupuolten edustajia. Ainoat ihmiset, keitä ei tarvitse tai oikeastaan pidäkään kunnioittaa, ovat ne, jotka tahtovat pahaa toisille. Pitää nähdä mätien valtarakenteiden taakse ja osata kyseenalaistaa pyhinä totuuksina pidettyjä asioita, kuten perinteiset sukupuoliroolit. Tämän viikon miesvieras jo avasikin omassa tekstissään, mitä kaikkea haittaa niistä koituu.

Tein pohjakosketuksen tämän aiheen suhteen hiljattain, kun löysin itseni keskustelemasta Tinder-matchini kanssa, joka aloitti keskustelun kanssani kysymällä olenko feministi. Hänelle feministit edustavat kaikkea pahaa mitä maailmassa on, ja perusteluja kysyessäni sain vastaukseksi vain "jotain mielenterveyspotilaita ne on kaikki". Hän oli myös sitä mieltä, että on hyvä, että naisille ja miehille on jossain asioissa eri säännöt, ja että kyllä se on väärin että naiselle ei kelpaa pienimunainen mies mutta kukaan ei puhu naisten löysistä pilluista. Kun hän vaihtoi aihetta ja kysyi mielipidettäni maahanmuutosta, poistin matchin. Siihen keskusteluun lähteminen olisi ollut yhtä hyvä idea kuin letkajenkan tanssiminen miinakentällä.

Omistushaluinen ja kontrolloiva

Pitkän parisuhteen salaisuus on erillisyyden ja yhtenäisyyden tasapaino. Rakkaus on kuin tuli, se roihuaa, kun saa tilaa hengittää. Parisuhteessa on kaksi erillistä ihmisyksilöä, jotka jakavat elämänsä toistensa kanssa. Tykätään sanoa, että tuo toinen on minun omani, mutta todellisuudessa ei ole. Kukaan ei voi omistaa toista.

Joillain menee kuitenkin helposti puurot ja vellit sekaisin, ja ajatellaan, että parisuhde tuo valtaa määrätä toisen elämästä ja asioista. Minulla on ollut mies, joka halusi tietää sijaintini ja tekemiseni vuorokauden ympäri, vahtia kenen kanssa vietän aikaa ja pidän yhteyttä ja jopa rajoittaa pukeutumistani. Hänelle kaikki muut maailman miehet olivat vaaratekijöitä, jotka uhkasivat viedä häneltä hänen kallisarvoisen omaisuutensa, minut – ja minä olin hänen mielestään liian sinisilmäinen, kun juttelin miesten kanssa enkä huomannut näitä heidän aikeitaan. Tämä alistava suhde on selitetty tarkemmin tässä tekstissä.

Erityisen tärkeää on huomata, että toisen seksuaalisuuttakaan ei voi omistaa, vaikka seksielämä olisikin yhteinen. Ei voi määrätä, mitä toinen pukee päälle tai vaikka postaa Instagramiin (tai varsinkaan kieltää kokonaan tekemästä Instaa, kuten yhdelle ystävälleni kerran kävi). Joillain miehillä on kova hätä siitä, että muut miehet himoitsevat heidän naistaan, kun tämä kulkee kaupungilla niin kauniina. Jotenkin haluttaisiin, ettei kukaan muu näkisi omaa kumppania seksikkäänä ja seksuaalisena olentona, vaan se puoli pidettäisiin jonain parisuhteen yksityisasiana. Seksuaalisuutta ei kuitenkaan voi laittaa kaappiin ja ottaa ulos silloin kun siltä tuntuu, vaan se kulkee mukana koko ajan ja säteilee ulospäin. Jokainen voi toki tehdä omalla kohdallaan sen päätöksen, ettei ylenmääräisesti korosta seksuaalisuuttaan muiden kuin oman kumppaninsa edessä. Se on kuitenkin jokaisen oma päätös, ei kumppanin. Niinpä minun kohdallani kysymykseen tulee vain sellainen mies, joka on sinut sen kanssa, että puhun seksistä kovaan ääneen ja julkaisen silloin tällöin myös kuvia, jotka eivät jokaiseen perhealbumiin sovi.

Jotenkin luulisi maailmasta löytyvän muitakin kuin näiden ihmistyyppien edustajia, mutta kamalan vaikeaa on sellaista silti löytää. Ehkä jonakin päivänä vielä tärppää!