Sinkkuus ei ole poikkeustila ennen parisuhdetta

Tervehdys täältä koronaluolasta! Täällä on asiat mukavasti, sillä kannoimme poikaystäväni kanssa omaisuutemme saman katon alle juuri sopivasti ennen vallitsevan poikkeustilan alkamista. Vaikka uusi elämä kahdestaan neljän seinän sisällä on tuntunut välillä haasteelliselta, on mukavaa, kun saa olla yhdessä.

Ennen tätä olin kuitenkin pitkään sinkkuna ja olenkin viime aikoina ajatellut jonkin verran entistä elämääni. En kaihoisasti vaan enemmänkin siltä kannalta, miltä tuntuisi olla sinkkuna juuri nyt. Sinkkuuden kun ajatellaan olevan jonkinlainen välitila, josta tulee pyrkiä pois kohti kumppanin löytämistä ja parisuhdetta. Mikä neuvoksi, kun omaa yksinäisyyttä ei voikaan paeta Tinder-treffeille tai baarisäädön lakanoiden väliin, vaan kotona jumittaminen pakottaa kohtaamaan kaikki sinkkuuden vaikeat tunteet? Onko sinkkuna oleminen tässä maailman tilassa poikkeustila poikkeustilan päällä?

Sinkkuus määrittyy suhteessa pyrkimykseen parisuhteesta

Toivottavasti huomasitte edellisten kappaleiden viimeisistä virkkeistä välittyvän ironian. Sinkkuus tai yksinolo eivät minusta ole mitenkään itsestään selvästi tai pelkästään negatiivisia asioita, vaikka en haluakaan vähätellä yksin olemisen ajoittaista vaikeutta. Parisuhde ei tee autuaaksi, eikä ilman kumppania eläminen ole jatkuvaa kärvistelyä tai tyhjyyden tunnetta toisen puoliskon puuttumisesta.

Kulttuurimme kuitenkin ajattelee toisin. Sinkkuus on synonyymi parisuhteen puuttumiselle ja kaikki sinkkuuden määritelmät kiertyvät tavalla tai toisella sen asian ympärille, että sinkulta puuttuu jotain. Toinen vahvasti sinkkuutta määrittelevä piirre on väliaikaisuus, joka synnyttää mielikuvan, että sinkun elämä olisi jatkuvaa pyristelyä pois tästä väliaikaisuudesta kohti vakaata ja norminmukaista parisuhde-elämää. Jopa sinkkuutta ihannoiva mielikuva villistä ja vapaasta rellestäjästä, joka panee kaikkea mikä liikkuu ja elää hohdokasta elämää täynnä bileitä ja glitterin kimallusta sisältää oletuksen, että tällainen elämäntyyli on väliaikainen ja päättyy, kun bilettäjä viimein ymmärtää elämän todellisen tarkoituksen ja asettuu aloilleen.

Bilettäjän vastakohta on sarjadeittailija, jolla on aina haku päällä ja joka jokaisen heilan kohdalla toivoo, että tässä olisi nyt Se. Bilettäjän nauttiessa vapaudestaan sarjadeittailijalla on kova halu ja kiire löytää parisuhde ja päästä irti sinkkuuden kirouksesta. Kulttuurissamme näihin sinkkuihin suhtaudutaan hiukan säälien, vaikka samaan aikaan sinkuille aina sanotaankin, että parisuhteen löytämistä edesauttaa oma aktiivisuus ja ettei kukaan kotoa tule hakemaan. Kenties näiden ristipaineiden ansiosta sarjadeittailijan rakkauselämä on usein pettymyksiä toisensa perään, koska deittisovellusten merestä tulee kiireessä napattua kaloja, joista tulee ihan vääränlaista soppaa.

Sitten on vielä ne sinkut, jotka eivät juokse treffeillä tai panemassa ja viuhuta Tinderiä sormet kipeinä, vaan elelevät yksikseen. Toiset ovat tilanteeseen tyytyväisempiä kuin toiset, mutta kulttuurimme näkee siinä surkeimman kohtalon, joka ihmisen osaksi voi elämässä tulla. Aikaisemmin – välillä vieläkin – yksin eläviä kutsuttiin vanhoiksipiioiksi ja -pojiksi, nykyään puhutaan crazy cat ladyista ja syrjäytyneistä luuserimiehistä. Kaikilla nimityksillä viitataan ihmiseen, joka vasten tahtoaan on jäänyt ilman parisuhdetta (ja joissain tapauksissa kompensoi tilannetta esimerkiksi kissalaumalla). Kulttuurissa, jossa parisuhde on normi, voi olla vaikeaa kuvitella, että ihminen voisi olla tyytyväinen yksin ja olla kaipaamatta kumppania elämäänsä. Toki meillä on positiivisiakin mielleyhtymiä yksin elävistä uraohjuksista ja strong independent bossladyista, mutta heidänkin kohdallaan ajatellaan, ettei se menestyksekäs ura tai muu vastaava millään tee yhtä onnelliseksi kuin parisuhde voisi tehdä.

Yksinolo voi olla mahdollisuus

Koronakriisi voi tuoda uudenlaista perspektiiviä myös sinkkuuteen. Erityisesti yksin asuvat sinkut joutuvat väkisinkin olemaan nyt paljon itsekseen, eikä sille voi mitään, halusi tai ei. Vaikka kotiin lukittautuminen voi tuntua vaikealta ajatukselta – itsestäni ainakin tuntuisi – yksinolo kannattaa yrittää ottaa mahdollisuutena.

Olin itse sinkkuna pahimman luokan sarjadeittailija ja koin painetta etsiä kumppania aktiivisesti silloinkin, kun ei olisi huvittanut. Deittailuunkin voi nimittäin uupua ja jatkuvat pettymykset ja uusiin ihmisiin tutustuminen ovat toden totta pidemmän päälle raskas yhdistelmä. Nykyinen poikkeustila voi kuitenkin auttaa poistamaan painetta kumppanin löytämisestä ja sitä kautta pitämään taukoa deittailusta. Voimavarojen keskittäminen kumppanin hakemisen sijaan itseensä voi myös johtaa ahaa-elämyksiin siitä, mitä todella haluaa ja tarvitsee ja minkälaiset ominaisuudet tulevassa kumppanissa ovat tärkeitä. En tarkoita tiukkaa vaatimuslistaa vaan enemmänkin sitä, että oppii tapailemaan ihmisiä, jotka tuovat energiaa ja hyvää oloa eivätkä kuluta sitä.

(Itse tosin paukuttaisin varmaan sormet verillä Tinderiä ja päätyisin harrastamaan kiusallista seksiä Zoomiin jonkun fuckboyn kanssa, mutta yrittäkää te hoitaa homma paremmin.)

Haluaisin myös painottaa, että vaikka sinkuilla onkin nyt ehkä vaikeaa, ei ole helppoa muillakaan: ja tämän sanon nyt siksi, että oppisimme suhtautumaan sinkkuuteen yhtä hyvänä elämäntapana kuin parisuhdekin. Sinkkuus ei ole automaattisesti minkään puutetta, eikä ihminen tarvitse parisuhdetta voidakseen elää täysipainoista ja onnellista elämää. Silti jostain syystä tuppaamme ajattelemaan, että on parempi pitää koko ajan ovet auki kumppanin löytymiselle vaikka väkisin kuin rakentaa hyvää ja omannäköistä elämää ilman parisuhdetta. Ehkä nyt siis olisi itse kunkin hyvä aika päivittää käsityksiään sinkkuudesta ja lakata pitämästä sitä parisuhdetta edeltävänä väliaikaisena poikkeustilana.

Aiheeseen liittyvää:

Kun Tinder pilasi deittailun

Jokainen suhteeni epäonnistuu – miksi edes yrittää enää?

Täytyykö suhde määritellä?