torstai 10. marraskuuta 2016

Miksi sitoutuminen ahdistaa?

Kirjoitin edellisessä postauksessani sitoutumiskammosta ja siitä, että parisuhteen määrittely vakavaksi seurusteluksi voi olla joillekin iso ja ahdistava asia. Mutta mikä siinä sitten ahdistaa? Jos tapailee kivaa ihmistä josta tykkää ja kaikki on periaatteessa hyvin, mistä se ahdistus ja pelko sitoutumista kohtaan oikein kumpuaa? Tässä muutamia näkökulmia:

Kuvahaun tulos haulle fear of commitment meme

Yksi aika konkreettinen tekijä on ainakin se, että kun on ollut sinkku pitkähkön ajan, siitä omasta sinkkuelämästä tulee tuttua ja turvallista eikä sitä välttämättä haluaisi kauheasti muuttaa. (Hyvä esimerkki tästä on Ensitreffit alttarilla-ohjelman Tiina, joka on kyllä niin kaavoihinsa kangistunut että heikompaa hirvittää). Elämä pyörii tasaisesti koulun tai töiden, harrastusten ja ystävien ympärillä, ei ylimääräistä draamaa tai muita hankaluuksia. Iltaisin saa nukahtaa ylhäiseen yksinäisyyteensä omaan sänkyyn, jossa kukaan ei varasta peittoa eikä kuorsaa eikä laita herätyskelloa soimaan kuudelta kun itsellä on vapaapäivä. Kuulostaa ehkä vähän pikkumaiselta, mutta tällaiset mukavuustekijät voivat olla oikeasti merkittävä syy olla aloittamatta seurustelusuhdetta. Minusta on välillä ollut tosi ärsyttävää olla yötä jonkun jätkän luona ja raahata vaihtovaatteita, kosmetiikka-arsenaalia ja seuraavana päivänä töissä tarvittavia varusteita mukana pitkin ja poikin, vaikka olisikin tosi ihanaa viettää aikaa toisen kanssa. Tai vaikka olisikin hauskaa, kun toinen tulee yöksi ja katsellaan yhdessä myöhään leffaa ja makoillaan sängyssä ja paneskellaan, niin silti pikkuisen aina harmittaa kun yöunet jäävät vähiin ja meikitkin tuli puhdistettua vähän huolimattomasti kun ei enää silloin puoli kolmelta niin jaksanut.

Noita tilanteita toki tulee silloinkin, kun tapailee jotakuta sillälailla vähemmänkin vakavassa mielessä. Mutta koska niillä vähemmän vakavilla suhteilla on ainakin omalla kohdallani tapana kestää vain muutamia kuukausia jos sitäkään, sen kaiken valvomisen ja tavaroiden raahaamisen ja omien rutiinien rikkoutumisen kestää kun voi sitten taas palata takaisin siihen normaaliin sinkkuelämään. Jos se vähemmän vakava suhde taas muuttuisi vakavaksi, olisi edessä viikoittaista myöhään valvomista ja toisen luona ravaamista ja kaikenlaista hankalaa, joka vaikeuttaa omaa elämää huomattavasti. Tai niin se menisi aikakin parisuhteen alkuvaiheessa, kun alkuhuumailu menee vielä kaikenlaisten käytännön asioiden edelle, myöhemminhän se ehkä tasaantuisi kun vaikka muutettaisiin yhteen ja sen sellaista. 

Vakavaan suhteeseen ryhtyminen toisi myös kaikenlaisia velvollisuuksia elämään. Tai eihän se välttämättömyys ole, mutta suurimmalla osalla tapaamistani ihmisistä on aika vahvasti sellainen samanlainen käsitys siitä millä lailla "varatun ihmisen" kuuluu käyttäytyä. Aika yleinen oletus on, että varattu ihminen ei harrasta seksiä muiden kuin oman kumppaninsa kanssa. Toiset ajattelevat myös, ettei varattu saisi pahemmin jutella tai tekstailla muiden naisten/miesten kanssa, ainakaan kahdestaan. Monen mielestä varatun pitäisi aina ottaa kumppaninsa mukaan bileisiin tai vähintäänkin noudattaa tämän asettamia kotiintuloaikoja, juoda hillitysti ja istua koko ilta tekstaamassa kumppanille että miten menee. Ja kyllä, tiedostan että tässä kappaleessa kuuluu vahvasti omat huonot kokemuksini miehistä, jotka ovat tulkinneet seurustelun tarkoittavan sitä että he omistavat minut. Niinhän se ei mene, mutta tällaiset kokemukseni ovat traumatisoineet minua sen verran että boostaavat sitoutumiskammoani entisestään.


Kuvahaun tulos haulle fear of commitment meme

Pahinta, mitä voi tehdä sitoutumiskammoiselle kumppanilleen, on ripustautua häneen tiukasti kuin superliimalla varustettu takiainen. Tilannetta kuvaa mielestäni hyvin jostain joskus lukemani kuminauhavertaus. Parisuhde on kuin pikkuisen venytetty kuminauha, siinä on sellainen sopiva jännite joka vähän paukahtelee silloin tällöin kokeiltaessa. Jos toinen tarvitsee etäisyyttä, on hyvä antaa omasta kuminauhan päästään hieman löysää, jotta jännite pysyy sopivana. Kuitenkin, jos toinen alkaa kiskoa kuminauhaa vimmatusti poispäin ja toinen paniikissa vetää kahta kauheammin itseensä päin, tuloksena on melko varmasti katkennut kuminauha. Toisin sanoen, sitoutumiskammo ei parane sillä että toinen pakotetaan sitoutumaan: se saa hänet aivan varmasti pötkimään pakoon minkä jaloistaan pääsee. Vaikka toinen tarkoittaisi vain hyvää, tuntuu ripustautuminen sitoutumiskammoisesta (tai melkein kestä vain, luulisin) painostavalta ja ahdistavalta ja sellaiset kokemukset voivat olla jopa alkusysäys sitoutumiskammon syntymiselle.

Miten sitten sitoutumiskammosta pääsee eroon? No en minä vaan tiedä, en osaa suositella muuta kuin edellisessä postauksessakin peräänkuuluttamaani ajan antoa ja hitaasti etenemistä. Sitä kuminauhan tarvittavaa löysäämistä, koska kyllä se toinen sitten vuorostaan kiristää sieltä omasta päästään kun tahtoo taas lähemmäs, ja jos ei kiristä, niin ei semmoiseen kannata aikaansa tuhlata. Oma henkilökohtainen toiveeni on myös löytää sellainen mies, joka ei vaatisi täydellistä omistautumista jokaisena hetkenä ja joka ymmärtäisi tarpeeni omalle tilalle ja ajalle. Sellaisen miehen kanssa ei edes harmittaisi niin paljoa kantaa mukana sitä kymmenen kilon vaihtovaatesäkkiä tai herätä töihin kolmen tunnin yöunien jälkeen ripsarit poskilla.

Ei kommentteja: