Miehet, puhukaa toisillenne

Olen saanut kunnian kuulla henkilökohtaisia salaisuuksia varsin monelta mieheltä. Minusta lähtee varmaan jotain avaudu minulle-viboja, kun olen varsin usein päätynyt juhlissa ja illanvietoissa tilanteisiin, jossa minulle entuudestaan tuntemattomat miehet alkavat varsin lyhyen keskustelun jälkeen kertoa itsestään asioita, joita he eivät ole paljastaneet aikaisemmin kenellekään. Olen toki ollut varsin otettu siitä, että minut on koettu luotettavaksi henkilöksi jolle voi puhua, mutta samaan aikaan vähän on huolettanut se, miksi nämä miehet ovat kertoneet asiansa minulle, tuntemattomalle ihmiselle, eivätkä esimerkiksi omille ystävilleen.

Miesten vaikeudet tunneilmaisussa ja vaikeista asioista puhumisessa tuntuvat olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Ainakin yksi syy siihen on vallitseva (ja virheellinen) käsitys siitä, että herkkyys ja tunteiden näyttäminen ovat feminiinisiä ominaisuuksia ja siksi miehille heikkouden osoituksia. Kavereiden keskenkään ei välttämättä juuri keskustella mistään kovin syvällisestä, vaan hyvienkin kavereiden välillä saattaa olla pientä kilpailua siitä kenellä menee parhaiten, kuka on kovin panomies ja kenellä on isoin muna auto. Tai vaikka ei olisikaan mitään kilpailua, niin siltikään ei oteta puheeksi mitään tunnepuolen asioita, koska ei tiedetä miten tai pelätään että kaverit pitävät sitä outona. Joillain on sen ison kaveriporukan sisällä sentään yksi tai muutama läheisempi ystävä, joiden kanssa voi syvällisistäkin asioista jutella, ja toisilla on naispuolisia kavereita sitä varten, mutta paljon on niitäkin, joilla ei kerta kaikkiaan ole ketään, jolle tuntuisi luontevalta puhua avautua. Niinpä niistä tunteista puhutaan sitten jollekin randomille bileissä, ja luonnollisesti kännissä, koska selvin päin ei uskalla.

Mikään pakko tunteista ei tietenkään ole puhua, eikä kaikilla ole siihen tarvettakaan. Moni mies vetoaakin siihen, ettei vaan koe mitään tarvetta märehtiä ja velloa tunteissa kun on parempaakin tekemistä, mutta uskallan veikata, että heistä suurin osa on todennäköisesti vaan tukahduttanut tunteitaan niin kauan ettei enää edes huomaa niiden olemassaoloa. Niinhän siinä nimittäin käy, tunteet on pakko tukahduttaa, kun niiden purkamiselle ei löydy sopivaa kanavaa. Se on kuitenkin hieman vaarallista, koska helposti käy niin, että kun tunteita pitää sisällään tarpeeksi kauan, ne räjähtävät jossain vaiheessa kovalla paineella ulos. Pahimmassa tapauksessa tuloksena on kouluampujia ja massamurhaajia, lievemmissä tapauksissa ihan vaan miehiä, joiden parisuhteet eivät ota toimiakseen. Tunneilmaisun vaikeudet, tunteiden tukahduttaminen ja myöhempi räjäyttäminen kumppanin päälle eivät nimittäin ole hyviä rakennuspalikoita avoimuuteen ja keskusteluun perustuvaan parisuhteeseen.

En minä väitä, että ainoa oikea tapa pärjätä elämässä on itkeä joka ilta ja jauhaa koko ajan jotain tunteellista liibalaabaa, mutta minusta omista tunteista ja tuntemuksista puhuminen on aika olennainen osa ihan perus sosiaalisia taitoja. Pitää osata sanoa, jos joku asia ärsyttää tai ei tunnu hyvältä, koska siitä kertominen on ainoa tapa saada asiaan muutos.  Jotkut asiat ovat toki sellaisia, ettei niille vaan voi tehdä mitään, mutta niidenkin aiheuttamista negatiivisista tunteista kannattaa puhua, koska – nyt seuraa suuri salaisuus, valmistautukaa – joskus pelkkä puhuminen helpottaa. Ihan oikeasti, uskokaa tai älkää, varsin usein huonot fiilikset muuttuvat vähemmän huonoiksi ihan vaan sillä, että vähän valittaa jollekulle. Sama toimii myös toisin päin, eli positiiviset tunteet tuntuvat entistäkin paremmilta silloin, kun ne jakaa jonkun toisen kanssa.

Minä ja ystäväni jaamme toisillemme kaikki elämän isommat ja pienemmät ilot ja surut. Puhumme päivittäin siitä, miltä asiat meistä tuntuvat, eikä se ole mitään syvällistä avautumista, ihan peruskuulumisia vain. Puhun myös poikaystäväni ja miespuolisten kavereideni kanssa samalla tavalla vaikkapa siitä, mikä on päivän aikana ollut kivaa ja mikä on ärsyttänyt tai harmittanut. Jostain syystä miehet keskenään eivät kuitenkaan välttämättä samalla tavalla puhu, vaan heidän päivittäinen kommunikaationsa on lähettää toisilleen meemikuvia. Ei ole mitenkään outoa miehille palata kaveriporukassa vietetyn illan jälkeen kotiin tietämättä toistensa viimeaikaisista kuulumisista yhtään sen enempää kuin ennen illanviettoa, koska koko ilta puhutaan vaan kaljasta ja pelaamisesta. Kärjistetty esimerkki, mutta tunnen miehiä, jotka oikeasti tekevät näin. Mikä ihme siinä siis on, että naisten kanssa miehet puhuvat kyllä, mutta toistensa seurassa sitä suuta ei saada auki?

Miesten tunneilmaisu on toki huomattavasti paremmalla tasolla kuin vaikkapa 50 vuotta sitten, eli suunta on todellakin oikea. Tyttöystäville, vaimoille tai muille naisille osataan jo puhua, joten voisikohan seuraava askel olla se, että pystyttäisiin puhumaan myös kavereiden kanssa. Sillä vaikka minusta onkin mukavaa olla niin monen silmissä niin luottamuksen arvoinen tyyppi, että minulle uskoudutaan täysillä heti ensitapaamisella, haluaisin kuitenkin käyttää bileiltani mieluummin bilettämiseen kuin siihen, että kuuntelen tuntikausia jonkun randomin avautumista naisongelmistaan. Niiden avautumisten kuunteleminen on ystävien tehtävä.

Pohdin tätä samaa asiaa reilut kaksi vuotta sitten tässä tekstissä, kun kahden miehen kyvyttömyys keskustella keskenään aiheutti sarjan kummallisia väärinymmärryksiä. Varsinkin tällaisissa tilanteissa ihmettelen suuresti, kuinka vaikeaa se puhuminen voi ihan oikeasti olla..