Miten seksuaalinen häirintä voi olla niin normaalia?

Kävin tällä viikolla katsomassa Tottumiskysymys-elokuvan. Seitsemän ohjaajan yhteisteos käsittelee seksuaalista ahdistelua, häirintää ja väkivaltaa näyttämällä erilaisia hetkiä naisten ja naisoletettujen elämästä. Elokuva oli samastuttavuudessaan hätkähdyttävä. Monelle elokuvassa nähdylle tilanteelle on helppo löytää vastineita omasta elämästä; tai vähintään tuntee jonkun, jolle on sattunut vastaavaa. Pysäyttävintä elokuvassa oli kuitenkin tajuta se arkinen välinpitämättömyys, jolla moni itsekin häiritty häirintään suhtautuu. Olemme niin turtuneita sen arkipäiväisyyteen, ettemme tajua pitää sitä minään, vaikka ehkä tuntuisikin pahalta.

Kun #MeToo tuli, moni älähti, että häirinnästä on tehty liian iso numero. Sanottiin, ettei sellainen nyt niin yleistä sentään ole, vaikka samaan hengenvetoon oltaisiinkin osattu luetella pitkä lista tilanteita, jotka ilman muuta täyttäisivät häirinnän ja ahdistelun kriteerit. Myös elokuvassa on hyvin tätä kuvaava repliikki: eräs noin nelikymppinen nainen toteaa, ettei ainakaan ole koskaan häiritty, ”paitsi mitä nyt ne tavalliset”: huutelut, seksinostoyritykset, puristelut ja lääppimiset baareissa, kaduilla seuraamaan lähteneet miehet ja tietysti lapsena kohdatut itsensäpaljastajat ja namusedät. Tätä kaikkea ei jotenkin tajuta laskea häirinnäksi, koska sitä tapahtuu niin paljon. Vaikka tilanteista jää ehkä outo ja inhottava olo, ne kuitenkin ohitetaan olankohautuksella, koska niissä ei koeta olevan mitään ihmeellistä.

Muistan hyvin, kun äiti opetti nuorena välttämään yksin kävelemistä pimeällä ja suorastaan kielsi käyttämästä tiettyjä reittejä. Samalla hän kertoi myös ahdistelukokemuksista, joita hänelle oli nuorena tyttönä sattunut. Keskustelut olivat saman tyyppisiä kuin ne, mitä käytiin myös vaikkapa kuukautisista ja naiseksi kasvamisesta, ja ehkä siksi opin ajattelemaan tätä naiseuteen kuuluvana tosiasiana. Kun minulle huudeltiin ja töötättiin autosta ensimmäistä kertaa ollessani 13-vuotias, olin jopa vähän ylpeä siitä, että kelpasin ja sain huomiota – vaikka samalla se tuntuikin jollain selittämättömällä tavalla inhottavalta. En teininä tajunnut pitää sen kummempana sitäkään, että kaikenlaiset äijät lähettelivät ällöttäviä läähätysviestejä ja yksi jopa lähetti kuvia vehkeestään. Takaraivossa koko ajan tiesin, että tässä on jotain mätää, mutta pidin sitä ehkä vähän hammaslääkärin kaltaisena elämään kuuluvana pakollisena pahana, jota pitää oppia sietämään.

Kun näistä kokemuksista juttelee miespuolisten tuttujen kanssa, kaikki ovat enemmän tai vähemmän järkyttyneitä. Jostain syystä teinipoikien maailmassa ei ole normaalia saada itseä 15, 20 tai jopa 40 vuotta vanhemmilta viestejä ja kuvia, eikä heidän peräänsä vihelletä tai huudella rivouksia. Monelle tulee myös yllätyksenä se, miten normaalia meille naisille ja naisoletetuille on joutua pelkäämään oman turvallisuutensa puolesta ulkona liikkuessa. Poikia ei ilmeisesti samalla tavalla opeteta varomaan pimeitä kujia ja yksin liikkumista.

On aika ristiriitaista, että tytöt opetetaan varomaan ja pelkäämään ahdistelua, mutta kukaan ei kerro pojille, että ahdistelu on väärin. Tietenkään kukaan vanhempi ei halua ajatella omaa lastaan potentiaalisena ahdistelijana, ja ehkä tuntuu typerältä sanoa itsestään selviltä tuntuvia asioita, kuten ”älä pakota ketään harrastamaan seksiä”. Jostain näitä raiskaajia ja muita huutelijoita, lääppijöitä ja puskarunkkareita kuitenkin aina tulee, mutta ehkä häirintää olisi vähemmän, jos pojat olisivat asian suhteen valistuneempia. Aiheesta puhuminen auttaisi todennäköisesti miehiä myös puuttumaan kavereiden ja tuttujen tekemään häirintään, joka nyt tuntuu olevan vaikeaa. Yleensä vaan seurataan sivusta, jopa nauretaan mukana, vaikka tilanne ehkä tuntuukin väärältä.

Miesnäkökulmasta lienee myös jopa ärsyttävää, että naiset vaihtavat illalla vastaan tullessaan kadunpuolta tai muuten vaan pelkäävät. Elokuvassa oli myös absurdiudessaan erittäin huvittava kohta, kun joukko naisia päätti ottaa häirintäasiaan positiivisemman näkökulman ja alkaa palkita miehiä siitä, että he käyttäytyvät hyvin naisia kohtaan. Palkinnon saanut mies oli varsin oikeutetusti hämmästynyt siitä, että tosissaanko hänet nyt palkitaan siitä, ettei hän ahdistele ketään. Mutta tätä se todellisuus usein juuri on: häirintä ja ahdistelu ei ole se ikävä poikkeus, ja hyvä ja kohtelias ”normaali” käytös normin sijaan palkinnon arvoinen poikkeama.

Moni varsinkin vähän vanhempi nainen tuntuu todella ajattelevan, että häirintä ja ahdistelu ovat naisen elämään erottamattomasti kuuluvia asioita, jotka täytyy vain ottaa huumorilla ja opetella kestämään. Nämä ihmiset ovat myös niitä, jotka pitävät häirintää kohteen omana syynä: mitäs oli liian lyhyt hame, kännissä tai jotenkin muuten provosoiva. Häirinnän esiintuomista voidaan myös pitää huomion hakemisena tai jopa haluna tuottaa vaikeuksia ahdistelijan elämään. Yksi elokuvan tarinoistakin valotti hyvin tätä ilmiötä, kun itse ahdistelu lakaistaan maton alle ja aletaan syytellä kohdetta mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.

En jaksa käsittää, miksi jollain ihmisryhmällä pitäisi (oletetun) sukupuolensa vuoksi olla joku velvollisuus kestää enemmän paskaa kuin toisilla. Eikö jokaisella kuuluisi olla oikeus olla ja elää rauhassa? Miksi minun tai kenenkään muun pitäisi sietää jatkuvia oman koskemattomuuden, henkilökohtaisen tilan ja rajojen loukkauksia? Mikä siinä on niin saakelin vaikeaa?

Tottumiskysymys on elokuva, joka ihan jokaisen pitäisi nähdä. Se puhuttelee ja pysäyttää ikään ja sukupuoleen katsomassa. Alla esimakua trailerin muodossa.

Aiheeseen liittyvää:

Seksuaalinen häirintä ei lopu, ennen kuin miehetkin tuomitsevat sen