Tapasin jokin aika sitten erään jätkän, joka on minua aika paljon nuorempi. En jaksanut ottaa ikäerosta stressiä vaikka ei niin kauan aikaisemmin olin vannonut vetäväni rajan häntä vuoden vanhempiin. Kyseessä ei onneksi ollut kuitenkaan mikään ihan viaton vesseli, joten en tuntenut itseäni kehdonryöstäjäksi. Meillä oli ihan hauska yhteinen ilta ja yö ja olemme sen jälkeen laitelleet jonkun verran viestejä.
En tiedä johtuuko se jätkän iästä vai mistä, mutta hän on viestiensä kanssa jotenkin tosi piristävän avoin. Siis sillä tavalla, että ei jää yhtään epäselväksi mitä hän minusta ajattelee. Viestit ovat tyyppiä "oot ihana <3" tai "haluisin olla sun kaa just nyt". On jotenkin tosi ihanaa saada vaihteeksi tuollaisia viestejä joltakulta, kun on tottunut ihan toisenlaiseen. Siitä on aikaa kun joku jätkä on viimeksi kutsunut minua ihanaksi, saati että olisin itse sanonut niin jollekulle.
Jotenkin tuli sellainen fiilis, että ollappa itsekin noin nuori. Kun olin itse tuon kyseisen jätkän ikäinen, asiat olivat jotenkin tosi helppoja. Joko sitä tykkäsi jostakusta tai sitten ei, eikä ollut tälläistä ihmeellistä säätöä mitä kaikki ihmissuhteeni tuppaavat nykyään olemaan. Ihailen jätkän avoimuutta ja rohkeutta hirveästi enkä usko että hän itse edes tajuaa tekevänsä mitään ihmeellistä, mutta vaatii aikamoista selkärankaa sanoa ihan suoraan mitä haluaa tai ajattelee. Ihan oikeasti, sitä voisi joku pitää ihan itsestäänselvyytenäkin, mutta ei se sitä kyllä ole. En voi kuvitellakaan että lähettäisin jollekulle bileissä tapaamalleni jätkälle seuraavana päivänä kourallisen pusuhymiöitä tai kysyisin joka päivä koska nähdään, koska niin nyt ei kerta kaikkiaan voi enää tehdä. Ehkä nämä meitä erottavat neljä vuotta olivat sitten aika ratkaiseva ajanjakso, jonka aikana olen saanut siipeeni niin monta kertaa etten enää uskalla olla avoin tunteideni kanssa. Välillä tuntuu, että en edes itselleni.
Pitäisikö meidän kaikkien pysähtyä hetkeksi muistelemaan millaisia olimme vaikkapa neljä vuotta sitten, ja yrittää hakea vähän sitä samaa ajatusta elämäämme nykyään? Minä ainakin uskon, että pieni ripaus nuoruuden intoa ja avoimuutta tämän kaiken kyynisyyden keskellä ei haittaisi yhtään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti