Joskus kun on sinkku, eikä välttämättä haluaisi olla sinkku, tule mieleen sellainen ajatus että olisipa kiva tavata joku uusi ihminen. Se tuntuu kuitenkin olevan helpommin sanottu kuin tehty, sillä vaikka joka päivä näkisi ja tapaisi lukemattoman määrän ihmisiä, ei tule oikein kohdattua ketään oikeasti.
Tiedättekö, kun romanttisissa leffoissa ihmiset tutustuvat toisiinsa tyyliin jossain kahvilan jonossa tai törmäävät toisiinsa kadulla? Sitä vaan osutaan jonnekin samaan aikaan ja hups, siitä lähtee vuosisadan rakkaustarina. Elävässä elämässä kuitenkin tuntuu olevan tasan kaksi ympäristöä joissa suhteita syntyy, ja ne ovat baarit ja netti. Eipä sillä ensikohtaamisen paikalla kai sinänsä ole niin hirveästi merkitystä, mutta jotenkin varsinkin baariympäristöissä kohdatut ihmiset tuppaavat päätyvän useammin merkityksetön yhden illan juttu- kuin merkittävä ja elämää muuttava rakkaussuhde-osastolle. Nettideittailua taas painaa vieläkin sellainen pienen pieni nolouden häivähdys, ja jotenkin sitä aina kertoo vähän anteeksipyytävällä sävyllä että juu Tinderissä tavattiin. Minua viehättäisi ajatus siitä, että tapaisi jonkun ihmisen oikeassa elämässä ja vielä selvinpäin, mutta sellaisia tilanteita kovin harvoin sattuu eteen. Tuolla kaduilla, junissa ja busseissa ja kahviloissa ja kaupoissa näkee joka päivä mielenkiintoisia ihmisiä, mutta ei niitä romanttisten komedioiden kohtaamisia vaan tuosta noin vaan tapahtu harva se päivä. Mikä siis neuvoksi?
Ratkaisevaa tässä on omasta mielestäni se, kuinka itse suhtautuu ympäristöönsä ja vastaantuleviin ihmisiin. Baareissa kohtaamisia syntyy, koska moni lähtee sinne ensisijaisesti etsimään uusia tuttavuuksia. Nettideittailu taas perustuu pelkästään siihen, että ihmiset haluavat tavata toisiaan. Harvemmin tuolla kaduilla tulee kuitenkaan kuljettua sellainen parinmuodostustutka päällä, vaan sitä keskittyy enemmän siirtymään paikasta toiseen tai hoitamaan asioita, mitä ne sitten ovatkaan. Julkisissa ihmiset näpyttävät keskittyneesti puhelimiaan tai tuijottelevat lasittuneesti ikkunoista ulos kuulokkeet korvissaan. Harvemmin kukaan edes katsoo ketään silmiin, saati tervehtii. Ei varsinaisesti siis kovinkaan otollinen tilanne uusille kohtaamisille.
Olen itsekin varmaan aika hankalasti lähestyttävän oloinen tuolla kaduilla porhaltaessani. Korvissani on aina kuulokkeet, kädessäni puhelin tai vähintäänkin kävelen niin nopeasti, etten varmaan olemuksellani kannusta ketään pysäyttämään ja juttelemaan. Välillä olen yrittänyt katsella kiinnostavan oloisia miehiä silmiin tai vähän hymyillä, mutta joku sisäänrakennettu suomalainen hiljaisuus on estänyt hommaa etenemästä siitä pidemmälle. Ja sekin on harvinaista, että edes onnistun tavoittamaan kenenkään katsetta. Itse kukin voisi ehkä koettaa joskus haastaa itseään ja kulkea kerrankin silmät ja korvat auki, katsella ympärilleen ja yrittää oikeasti kohdata ihmisiä. Eihän se välttämättä tarkoita, että heti samantien elämäsi rakkaus tulisi vastaan siellä kaupan kalatiskillä, mutta vaikkapa pienen pieni hymy tuntemattomalle voi piristää jonkun päivää mielettömän paljon. Hyvällä tuurilla siitä lähtee positiivinen hymyjen kierre, joka palaa takaisin niin että jonakin pimeänä aamuna raahaat kilon painoiset silmäpussisi junaan ja elämäsi rakkaus hymyilee vastakkaiselta penkiltä.
ps. vinkkejä siihen, missä potentiaalisia kumppaniehdokkaita voisi tavata, löytyy tästä vanhasta postauksestani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti