Kaikkien kannattaisi joskus asua yksin

Kuten täällä blogissakin olen kertonut, muutin viime syksynä pikkuveljeni kanssa saman katon alle. Moni on ihmetellyt järjestelyämme, mutta se toimii oikestaan varsin mallikkaasti. Kaipailen silti toisinaan kuitenkin yksin asumista ja vanhaa asuntoani, josta jouduin opintojeni loppumisen vuoksi luopumaan. Yksin asumisessa oli valtavasti hyviä puolia, ja mielestäni se on sellainen kokemus, jonka soisin jokaisen ihmisen joskus hankkivan. 

Siivosin juuri kämpän lattiasta kattoon, niin nyt kelpaa esitellä miltä meidän sisaruskommuunissa oikein näyttää!

Yksin asuminen tuottaa aivan valtavan vapaudentunteen. Se fiilis, kun kannoin kamani sisään pikkuiseen yksiööni ja tajusin, että saan laittaa ne ihan mihin järjestykseen tahansa, oli huumaava. Kukaan ei tule sanomaan, että musta tuo olisi kivempi tuossa ja et kyllä laita tommoista juttua tuohon, vaan kaiken saa laittaa ihan oman mielensä mukaan. Myös jääkaapin sisällön saa päättää itse ja mikä parasta, kukaan ei syö niitä jätskinjämiä pakastimesta työpäivän aikana tai ahmi karkkihimoissaan sitä suklaapatukkaa, jota olet säästänyt pahan päivän varalle. Ei tarvitse herätä aamulla jonkun herätyskelloon tai siihen, kun joku rämpii pikkutunneilla baarista kotiin. Kotona voi kuljeskella alasti, pitää niin paljon meteliä kuin haluaa ja, jos sellainen mahdollisuus tulee eteen, harrastaa seksiä vaikka kodin jokaisen huonekalun päällä, eikä tarvitse välittää kämppiksistä. Eikä myöskään tarvitse kuunnella/yrittää olla kuuntelematta, kun kämppis panee jotain Tinder-hoitoa seinän toisella puolella.

Mielestäni sellainen tilanne, jossa minä ja poikaystäväni elämme nyt, eli olemme parisuhteessa mutta asumme eri osoitteissa, on erityisen ihanteellinen. Kun ei asuta saman katon alla, siitä yhdessä vietetystä ajasta tulee spesiaalimpaa ja silloin keskitytään siihen yhteiseen ajanviettoon, ei arkiseen puuhasteluun. Uskon myös, että suhteen alkuhuuma ja uutuudenviehätys pysyy pidempään yllä, kun koko ajan ei luuhata yhdessä vaan toista saa joskus vähän ikävöidäkin. On myös mukavaa, että kummallakin on riittävästi aikaa omille jutuille ja harrastuksille. Minulla on tämä blogi ja muut omat juttuni, ja poikaystäväni taas pelailee kaiken maailman random pelejä joista en tajua yhtään mitään, joten suon mielelläni hänelle aikaa pelailla niitä omassa kodissaan ihan rauhassa. Ehkä se yhteenmuuton aika tulee joskus, en tiedä, mutta nyt aion ottaa kaiken irti tästä ajasta kun vielä asumme erillämme.

Vapauden lisäksi yksin asumiseen liittyy toki myös paljon vastuuta. Kaikki kotityöt pitää tehdä yksin ja kaikki asunnon kulut täytyy maksaa omasta pussista. Rahanmeno onkin ehkä se ainoa oikeasti huono puoli. Kotitöistäkin yksinasuva selviää oikeastaan joskus jopa vähemmällä kuin kumppanin tai kämppisten kanssa asuva, sillä yksi ihminen sotkee vähemmän kuin useampi ja jotenkin niitä omia sotkuja on paljon vähemmän ärsyttävää siivota kuin muiden tekemiä. Toki useamman ihmisen talouksissa voisi kuvitella olevan vähemmän tekemistä yhdelle, jos kaikki tekisivät yhtä paljon, mutta meillä se ei ainakaan ihan mene niin. Siksi meillä on ylläolevassa kuvassa näkyvä tiskivuorotaulu, vaikka ei se kyllä kovin hyvin toimi, mutta aina voi yrittää.

(Veli rakas jos luet tätä niin voisitko tiskata ens viikolla!)

Lukuunottamatta veljeni vähäistä siivousintoa yhteisasumisemme sujuu varsin hyvin ilman sen suurempia ongelmia. Kyllähän se tiettyjä rajoituksia elämiselle kuitenkin asettaa. Case in point: eilen minulle tuli siivotessa tosi kuuma, ja teki mieli heittäytyä vähän kevyempään vaatetukseen. Yksin asuessani imuroin aina alusvaatteisillani ja muutenkin juoksentelin kämpässä milloin missäkin epämääräisessä asustuksessa, joten en olisi epäröinyt hetkeäkään heittää vaatteita päältäni pois. Tällä kertaa kuitenkin päätin pysyä täysissä pukeissa ja se oli hyvä päätös, sillä eipä aikaakaan kun veljeni rymisteli ovesta sisään kaveri vanavedessään. Olisihan siinä voinut hieman kiusallinen tilanne syntyä, jos olisin heidän saapuessaan ollut imuri kädessä puolialasti. Ihan tarpeeksi noloa olla lähes aina verkkareissa ja ilman meikkiä kun joku veljeni kavereista tulee kylään.

Syy, miksi jokaisen pitäisi mielestäni asua joskus yksin, ei kuitenkaan ole se, että saisi hillua rauhassa alasti kotona. Tai onhan sekin tosi suuri plussa, mutta se varsinainen syy on se, että yksin asuminen pakottaa itsenäistymään, pärjäämään ja seisomaan oikeasti omilla jaloilla. Minusta on tosi tärkeää osata selviytyä arjen haasteista suht itsenäisesti ja niin, ettei joka pikkuasiaan tarvitse pyytää apua. Sellaiset asiat, kuten sähkösopimuksen tekeminen, lampunvaihto ja tukkeutuneen viemärin tyhjennys ovat suorastaan yleissivistystä, jotka kaikkien tulisi osata. Omillaan pärjääminen vaikuttaa tosi paljon muuhunkin elämään: elämässä uskaltaa tehdä paljon enemmän asioita ja mennä omalta mukavuusalueelta pois, kun ei tarvitse miettiä pärjääkö vai ei. Se näkyy niin ihmissuhteissa kuin vaikkapa työpaikan valinnassakin. Kun ihminen seisoo omilla jaloillaan, hän ei ole riippuvainen muista, hän uskaltaa tavoitella unelmiaan ja hän pystyy oikeasti kunnioittamaan muita tasavertaisina. Siinä on minusta ihan hyvä syy yksin asumiselle.

Ja sitten on vielä se, että aamulla ei koskaan tarvitse odottaa kylpyhuoneen vapautumista.