Uskalsin ihastua: kannattiko?

Kirjoitin alkuvuodesta pikku avautumisen siitä, kuinka ihastuminen on ollut minulle vaikeaa enkä ole uskaltanut antautua tuntemaan mitään, koska olen pelännyt satuttavani itseni. Juuri samoihin aikoihin tapasin nykyisen poikaystäväni ja päätin, että nyt jos koskaan on aika päästää pelosta irti ja uskaltautua kokeilemaan, jos avoimuus omista tunteista kenties johtaisi parempiin tuloksiin kuin niiden piilottelu. Ja kyllähän se johtikin.

kuva täältä

On tuntunut hyvältä olla suhteessa, jossa omista fiiliksistä voi puhua avoimesti eikä tarvitse esittää välinpitämätöntä. Olen vakaasti päättänyt yrittää olla peittelemättä tai esittämättä mitään vaan sanoa asiat rehdisti suoraan, sillä olen todella kyllästynyt kaikkiin niihin turhiin suhdepeleihin joita ennen harrastin ja joista ei ollut loppupeleissä muuta kuin pelkkää harmia. Olen iloinen siitä, että poikaystävänikään ei sellaisista peleistä perusta, joten siinä mielessä kommunikaatiomme pitäisi olla ainakin teoriassa aika helppoa. Vähän totuttelemista se kyllä vaatii että joku osaa oikeasti puhua tunteistaan ja ajatuksistaan aikuismaisesti ilman kiertelyä, ja välillä unohdan sen ja rupean tulkitsemaan poikaystäväni käytöstä ja vetämään siitä kaikenlaisia johtopäätöksiä. Hän on itse kuitenkin sanonut, että sanoo sitten suoraan jos joku asia häiritsee, harmittaa tai on huonosti, joten yritän muistutella itseäni siitä aina kun meinaa lipsahtaa ylianalysointivaihe päälle.

Olemme olleet yhdessä tänään tasan puoli vuotta. Se on sen verran pitkä aika, että luulisi jo pystyvän luottamaan siihen ettei toinen ole lähtemässä suhteesta mihinkään. Ja kyllä pystynkin luottamaan, useimmiten uskon ilman epäilyn häivää että poikaystäväni välittää minusta ja arvostaa ja kunnioittaa minua sellaisena kuin olen. Välillä kuitenkin jostain syystä päähän tulee sellaisia ajatuksia, ettei suhteemme voi kestää koska joku pikkuasia on varmasti poikaystävälleni niin suuri dealbreaker. Tyyliin että koko suhde on tuhoon tuomittu koska en tykkää pelata pleikkaa. Tai sitten vertailen itseäni muihin naisiin ja ajattelen, että tuollakin ohikulkijalla oli isommat tissit niin miksi se nyt mun kanssa viitsisi olla. Tosi typerää, koska oikeasti ne asiat eivät liity mitenkään meidän suhteeseemme vaan enemmänkin omiin epävarmuuksiini itsestäni, eikä ole kovin reilua syytellä poikaystävääni asioista jotka olen keksinyt oman pääni sisällä. Enkä varsinaisesti syyttelekään, mutta välillä pahoitan mieleni noita mietiskellessäni ja häntä ihan ymmärrettävästi ärsyttää kun kehitän jonkun itkukohtauksen jostain maailman turhimmasta asiasta.

On tuntunut hyvältä antaa tunteiden tulla vapaasti ja nauttia niistä, mutta kaiken ihanuuden vastapainona on pieni menetyksen melko. Koko ajatuskin siitä, että tämä parisuhde loppuisi, tuntuu musertavan kamalalta. En ajattele sitä usein, mutta silloin kun ajattelen, alkaa heti ahdistaa. Vaistomainen reaktioni olisi toimia niin kuin sinkkuaikoinani tein ja alkaa tarkoituksella ottaa etäisyyttä, jotta sattuisi sitten vähemmän kun juttu loppuu. Mutta en halua tehdä sitä nyt, koska sillä vain aiheuttaisin itse koko suhteen loppumisen. Uskon, että paras tapa varmistaa suhteen jatkuminen on luottaa siihen, että kaikki menee hyvin, ja jos ei menisikään, niin sekään ei olisi maailmanloppu. Tässä vaiheessa viimeistään on pakko lopettaa kaikenlainen omaan pussiin pelaaminen ja alkaa pelata yhdessä tiiminä samaan maaliin. Toivotaan, että niitä maaleja tulee.

Hyvää puolivuotispäivää meille <3

ps. tässä se tammikuinen postaus niistä ihastumisvaikeuksista, josta mainitsin alussa.