Olen todella onnekas, sillä minulla on monta hyvää ystävää. Toisten kanssa ollaan tekemisissä lähes päivittäin, toisten viikoittain, joidenkin kanssa nähdään vain harvoin mutta juttu jatkuu silti just siitä mihin viimeksi jäätiin. Elämässäni on monta sellaista ihmistä, joiden voin luottaa seisovan rinnallani aina, tuli vastaan ihan mitä tahansa. En edes tajua olla heistä niin kiitollinen kuin pitäisi olla, sillä sellaiset ystävät eivät todellakaan ole itsestäänselvyys.
Osan läheisimmistä ystävistäni olen tavannut jo yli kymmenen vuotta sitten ja vaikka kaikki ollaankin tosi erilaisia kuin silloin, ystävyys ei ole siitä kärsinyt. Meitä yhdistää samanlainen huumori, yhtenevät kiinnostuksenkohteet ja elämänarvot sekä suht samankaltainen elämäntilanne. Tai no, aikaisemmin tuo jälkimmäinen kohta ei ihan pitänyt paikkaansa, sillä olin pitkään läheisten ystävieni keskuudessa ainoa sinkku. Onneksi ystäväni eivät ole sellaisia jotka hautautuisivat parisuhdekuplaan pää edellä unohtaen kaiken muun, vaan ystävyytemme säilyi rakkaushuumassakin korkealla prioriteettilistassa. Ja niin on säilynyt minullakin vaikka nyt parisuhteessa olenkin, ystäväni ovat minulle tärkeitä edelleen vaikka poikaystävä onkin jossain mielessä se "ykkönen".
En kuitenkaan rupea väittämään ettenkö olisi joskus ollut ystävilleni hiukan kateellinen heidän parisuhteistaan tai milloin mistäkin: upeasta vartalosta, kauniista asunnosta, eksoottisesta ulkomaanmatkasta tai siitä, että toinen pääsi aina balettiesityksissä eturiviin ja minä en. Mutta en ole silti koskaan toivonut heille epäonnea tai vastoinkäymisiä tai varsinkaan yrittänyt aiheuttaa heille sellaista tahallani. Sitä sanotaan, että nainen on naiselle susi, mutta en itse kyllä koe olevani yhtään sellainen. En osaa toivoa kenellekään mitään pahaa, en sellaisillekaan ihmisille joista en henkilökohtaisesti pidä, saatikka sitten rakkaille ystävilleni.
Kuvat ystäväni uudesta kodista. Myönnän olevani pikkuisen kateellinen tästä kämpästä ja varsinkin sen sijainnista..
Muistan kyllä hyvin millaista draamaa ystävyyssuhteisiin liittyi joskus ala- ja yläasteella. Teinitytöt ovat ihan järkyttävän julmia toisilleen, ei vaadita kummoistakaan syytä siihen että joku yhtäkkiä potkitaan pois porukasta ja muut kääntyvät häntä vastaan. Minulla on siitä omakohtaista kokemusta, kun seiskaluokalla yksi niin sanottu kaverini alkoi yhtäkkiä levitellä minusta perättömiä juttuja, joiden vuoksi muut kaverini suuttuivat minulle ja laittoivat kanssani välit poikki. Haukkumiseeni liittyi hetkeksi mukaan lähes koko luokkani sekä useat rinnakkaisluokkalaisetkin, ja jonkin aikaa mietin jo koulunvaihtoakin, mutta tilanne helpotti onneksi aika nopeasti ja sain luokaltani uusia ystäviä. Kaikenlainen selän takana juoruaminen ja toisten haukkuminen oli kuitenkin arkipäivää koko yläasteen ajan ja vielä lukiossakin, ja siitä saivat osansa kaikki. Tytöt jostain syystä tapaavat liittoutua toisiaan vastaan, jotakuta vihataan ihan periaatteesta vaikka ei olisikaan mitään henkilökohtaisesti tätä vastaan. Sellainen käsite, kuin kaikkien kanssa toimeen tuleminen ei todellakaan ollut meillä tiedossa, vaan useimmiten joko oltiin kavereita tai sitten ei käytännössä edes tiedostettu toisen olemassaoloa. Onneksi nykyään ei ole samanlaista, vaikka kyllä sitä selän takana puhumista harrastavat ihan aikuisetkin naiset. Varsinkin jossain naisvaltaisissa työyhteisöissä, kuten vaikka päiväkodeissa se paskan puhumisen määrä on ihan järkyttävä. Itselläni on nykyään periaate etten puhu kenestäkään mitään aiheetonta pahaa tai levittele juoruja. Jotain mehukkaita juttuja tulee kyllä välillä puitua parhaiden ystävien kanssa, mutta ei ilkeästi, vaan enemmänkin maailman menoa hämmästellen.
Koska haluan ystävilleni vain hyvää, on tietty vaikeaa katsoa vierestä jos jollakulla menee huonosti tai on tekemässä (minun mielestäni) huonoja valintoja. Joidenkin ystävieni kanssa ollaan kyllä saavutettu sellainen yhteisymmärrys, että voidaan ihan suoraan sanoa mielipiteemme toistemme tekemisistä ilman, että kukaan siitä suuttuu tai ystävyys menee pilalle. Toisten kanssa saa taas olla enemmän kieli keskellä suuta ettei rupea neuvomaan liikaa. Me naiset (tai ainakin minun lähipiirini naiset) harrastamme aika paljon sitä, että valitamme kavereillemme kaikki isot ja pienet murheet ja saamme tosi paljon voimaa siitä, kun toiset myötäilevät ja ovat kanssamme samaa mieltä. Mutta välillä on vaikeaa myötäillä, jos sen toisen tekemisiä ei voi millään lailla allekirjoittaa, mutta sitä ei uskalla sanoa suoraan ettei toinen suutu. Ystävän tehtävä kuitenkin on olla tukena eikä jaella omia mielipiteitään joka asiasta. Toisaalta silloin, jos tilanteessa on ystävän tai jonkun toisen henki tai hyvinvointi selkeästi uhattuna, niin pitää ehdottomasti sanoa se oma mielipide ja puuttua asiaan. Ajattelen usein vastaavani ystävieni ongelmiin samoin kuin vastaisin seksuaalineuvojana asiakkaille, eli niin, että tarjoan ratkaisuvaihtoehtoja mutta en tuputa omia ajatuksiani liikaa. Sillä lailla voin tuoda ilmi olevani huolissani ystävästäni, mutta kunnioittavani kuitenkin hänen oikeuttaan päättää itse omista asioistaan.
Tässä vielä muutama vinkki, miten saa ylläpidettyä yhtä hyviä ystävyyssuhteita kuin minulla on:
1. Hyväksy ystäväsi sellaisena kuin he ovat
2. Muista vastavuoroisuus: kuuntele ystävääsi ja hänen puheitaan, mutta älä ryhdy kenenkään ilmaiseksi terapeutiksi
3. Jaa mielipiteitäsi harkiten varsinkin isoissa kysymyksissä, kuten "pitäisikö erota parisuhteesta"
4. Älä pane kaverin eksää tai varsinkaan nykyistä kumppania
5. Jos joku asia ystävyydessä ei tunnu hyvältä, sano se ääneen, koska parhaimmatkaan ystävät eivät ole ajatustenlukijoita
+1. Elämä on liian lyhyt vietettäväksi raskaiden ja myrkyllisten ihmisten kanssa jotka vievät sinusta kaikki mehut, joten kaveeraa vaan huipputyyppien kanssa kuten minä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti