Viime vuoden puolella oli yhdet sellaiset juhlat, joiden kutsulistalla olimme sekä minä että eräs vanha heilani. Eikä ihan kuka tahansa heila, vaan ainoa ihminen jonka vuoksi sydämeni on särkynyt. Sama tyyppi, josta olen kirjoittanut tänne blogiin monet monituiset kerrat, koska vaikka varsinainen suhteemme oli lyhyt, sen jälkipuinti oli pitkä ja kivulias prosessi, jonka vuoksi olin kauan hajalla. En siis ollut kovin innokas tapaamaan häntä, ja mietin juhlien skippaamistakin, mutta sitten kuulin ettei hän olisikaan tulossa. Olin siis lähes täysin valmistautumaton siihen tilanteeseen, kun ovikello yhtäkkiä soikin ja siinä samassa hän seisoi keskellä olohuonetta, uusi nainen käsipuolessaan.
Yritin olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta vaikeaa se oli. Varsinkin, kun lähes kaikki huoneessa olijat tiesivät historiamme ja pystyivät todennäköisesti arvaamaan, mitä päässäni liikkui, vaikka yritinkin pitää naamani suunnilleen peruslukemilla. Ensimmäinen päähäni pälkähtänyt ajatus oli lievä paniikki, ja sen jälkeen ajattelin vain, että tarvitsen huomattavan määrän lisää alkoholia. Kaadoin siis lasini täyteen ja päätin, etten anna tilanteen sekoittaa päätäni, vaan antaisin sen viinipulloni tehtäväksi.
Mutta sitten tilanne sai kiinnostavan käänteen: viinillä saattoi olla osuutta asiaan, mutta yhtäkkiä huomasinkin, etten oikeastaan välittänyt koko tilanteesta yhtään. Katsoin eksääni, joka joi kaljaa muiden poikien kanssa, eikä se hetkauttanut minua ollenkaan: kaikki vanhat tunteet, se välillämme aistimani vetovoima ja eräänlainen tietoisuus hänen läsnäolostaan, loistivat poissaolollaan. Henkeni ei enää salpautunut eikä sydämeni hakannut tuhatta ja sataa. Asian tajuaminen oli äärimmäisen vapauttavaa: olin aikaisemminkin kuvitellut päässeeni kyseisestä ihmisestä yli, mutta vasta nyt todella tiesin niin käyneen. Voitte vaan kuvitella helpotukseni: olin kiskonut epämääräisiä tunteitani ja sydänsurujani mukanani kuin kahletta jalassa, ja nyt huomasinkin olevani vapaa. Oikeasti kahleet olivat varmaan poistuneet jo aikaa sitten, mutta ilmeisestikään en tajunnut sitä ennen kuin tulin heitetyksi suoraan altaan syvään päähän ja yhtäkkiä pysyinkin pinnalla. Kyllä kuulkaa juhlafiilis nousi kattoon tällaisen havainnon myötä, ja ilta jatkui varsin vauhdikkaissa merkeissä. Juomapelin pyörteissä pullo viiniä hujahti parempiin suihin kuin itsestään, ja tunnelma oli sen jälkeen erittäin hilpeä.
Eksästä yli pääseenä on helppo hymyillä. Kukat ja popcornit auttaa myös.
Suhtautumiseni eksäni uutta tyttöystävää kohtaa oli (luonnollisesti) aluksi aika nihkeä, mutta tämän suuren oivallukseni jälkeen asenteeni muuttui ja jopa oikeasti juttelin hänen kanssaan. Ja hänhän paljastui oikein mukavaksi tytöksi, sellaiseksi rauhalliseksi, kiltiksi ja kaikin puolin hyväksi tyypiksi. En olisi voinut vihata häntä tai ajatella hänestä mitään pahaa, eikä sellaiselle ollut onneksi mitään syytäkään. Oli helpottavaa puhua hänen kanssaan tilanteesta, joka ei hänellekään ollut lähtökohtaisesti se kaikkein mukavin: ei nyksän eksään ole sen kivempi törmätä kuin eksän nyksään. Sanoin kuitenkin etten halua hänen pitävän minua minkäänlaisena uhkana, ja hän vakuutti ettei ajattele minusta niin. Ja varmasti tarkoitti sitä, tuskin olin viinipäissäni erityisen uhkaavalta vaikuttava ilmestys. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisin ehkä voinut juoda hieman vähemmän, niin olisin osannut pitää pääni kylmänä ja käyttäytyä coolisti sen sijaan, että höpötin naiselle ummet ja lammet muistamatta jälkeenpäin puoliakaan. Noh, coolius ei ole koskaan ollut vahvin puoleni.
Tarinan opetus on siis se, että aika todellakin parantaa haavat. Ja vaikka jonkun tyypin takia hajoaisi minimaalisen pieniksi pirstaleiksi ja niiden pirstaleiden keräämisessä kestäisi kauan, jonain päivänä sitä on tarpeeksi ehjä huomaamaan, että sitä pärjäileekin vallan mainiosti ilman kyseistä tyyppiä. Korvan taakse voisi pistää myös sen faktan, että jos tahtoo pysyä coolina, pullo viiniä saattaa olla liikaa.
Mainintoja tästä kyseisestä eksästä löytyy mm. näistä vanhoista teksteistäni:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti