Annettaisiinko vaan niiden kaikkien kukkien kukkia?

Tänään vietetään kansainvälistä homo-, trans- ja bifobian vastaista päivää. Se muistuttaa minua eräästä tapauksesta, kun minulle esitettiin seuraavanlainen väite: jokainen ihminen on sisimmässään biseksuaali, ja ne, jotka muuta väittävät, eivät ole sitä vain tajunneet. Tämän väitteen esittäjän mukaan heterous on pelkkää kulttuurimme ja kasvatuksemme aiheuttamaa harhaa, jonka vuoksi suurin osa ihmisistä tukahduttaa todellisen seksuaalisen luontonsa. Minusta väite oli jossain määrin hölmö, koska se jättää kokonaan huomioimatta homot: tuskin yksikään ihminen on homo siksi, että hän toteuttaisi jotain kulttuurin sanelemaa normia. Kirjoitin aiheeseen liittyen tämän postauksen, jonka luettuaan väitteen esittäjä totesi, ettei ollut ajatellut asiaansa ihan loppuun asti. Tästä huolimatta väite ei ehkä ole täysin älytön: osa heteroiksi idenfioituvista on sitä ihan oikeasti, mutta varmaan osan sisällä kytee myös pieni bi-uteliaisuus, joka odottaa sopivaa hetkeä päästä valloilleen.

Itse koen olevani hyvin pitkälti sitä umpihetero-osastoa, sillä vaikka kuinka olen yrittänyt löytää sisältäni jotain bi-kipinää, en vaan kerta kaikkiaan koe mitään seksuaalista tai romanttista kiinnostusta muita kuin miesoletettuja kohtaan. Ja uskokaa pois, olen ihan oikeasti yrittänyt, sillä olen saanut tosi paljon kyseenalaistusta siitä, miten en muka voi tykätä tytöistä. Tuntuu, että minulta seksibloggaajana odotetaan vapaampaa suhtautumista myös tällaiseen asiaan, mutta kun ei, niin ei. Ne muutamat kerrat, kun joku nainen on osoittanut kiinnostusta minua kohtaan, ovat olleet minusta tosi vaivaannuttavia ja epämukavia tilanteita, joista en ole yhtään osannut nauttia. Myös ajatus esimerkiksi kolmen kimpasta, jossa olisi mukana toinen nainen, on epämiellyttävä, sillä se toinen nainen näyttäytyisi minulle pelkkänä kilpailijana, johon vertailisin itseäni. Kun tapaan uusia ihmisiä, miesoletettujen kohdalla usein herää takaraivossa pieni ajatus seksistä kyseisen ihmisen kanssa, mutta muiden kohdalla ei, vaikka he olisivat miten kauniita ja mukavia. En siis usko, että minun sisälläni sitä pientä biseksuaalia majailee, vaikka kuinka haluaisin.

Siitä huolimatta, että itse identifioidun heteroksi, en voi tulla väittämään että minun seksuaalisuuteni olisi se ainoa oikea ja kaikki muut jotenkin vääriä. En kerta kaikkiaan jaksa ymmärtää niitä ihmisiä, jotka ottavat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt jotenkin henkilökohtaisena loukkauksena: miksi ihmeessä meidän kaikkien pitäisi olla samanlaisia ja elää jonkun yhden ja saman totuuden mukaan? Homot, lesbot, transihmiset, muunsukupuoliset tai muut LHBTIQ-ihmiset eivät yleisesti ottaen ole minkäänlainen uhka kenenkään hyvinvoinnille, joten minun on vaikea ymmärtää miksi heidän olemassaolonsa on joillekuille niin hirveän iso ongelma. Onko näiden tyyppien oma seksuaalisuus tai sukupuoli-identiteetti niin hauras, että muiden erilaisuus sen vuoksi pelottaa? Emmekö voisi vaan pitää huolta omista asioista ja antaa toisten elää rauhassa parhaaksi katsomallaan tavalla?

Seksuaalivähemmistöjen tilanne on nyky-yhteiskunnassa sentään parantunut huomattavasti vanhoista ajoista, mutta sukupuolivähemmistöjen tilanne on huonompi. Käsitteet cis-sukupuolinen, transsukupuolinen tai muunsukupuolinen ovat vielä monelle outoja, ja kaksijakoinen sukupuolikäsitys, jonka mukaan naisen tunnistaa pimpistä ja miehen pippelistä, porskuttaa vahvasti edelleen. Kaikki eivät miehen ja naisen ahtaisiin määritelmiin kuitenkaan istu, ehkä useampi istuisi jos niitä vähän lavennettaisiin, mutta siltikin jäisi ulkopuolelle ihmisiä, jotka eivät koe olevansa kumpaakaan sukupuolta tai ovat ikään kuin osittain kumpaakin. Ja toki on vielä transsukupuoliset, joiden sisäinen sukupuolen kokemus ei vastaa syntymässä määriteltyä: toisin sanoen, he ovat miehiä naisen kehossa ja toisinpäin. Joidenkin cis-sukupuolisten (= sukupuolen kokemus vastaa syntymässä määriteltyä sukupuolta) tuntuu olevan niin vaikeaa nähdä tätä sukupuoliasiaa mistään muusta kuin omasta näkökulmastaan, että he jopa kieltävät esimerkiksi muunsukupuolisuuden olemassaolon, vaikka eihän minkään konkreettisen asian olemassaolo riipu siitä, uskotaanko siihen vai ei. Ei kenelläkään ole oikeutta sanoa toiselle, että sinun kokemuksesi sukupuolestasi on väärä, koska minä en usko siihen.

Tämän kylän homopoika-blogin Eino kirjoitti muuten osuvasti siitä, kuinka myös seksuaalivähemmistöjen keskuudessa esiintyy transfobiaa ja kuinka joillain kova tarve määritellä normaaliutta esimerkiksi tietyn seksuaalivähemmistöryhmän sisällä. Voisi kuvitella, että ennakkoluuloja ja syrjintää kohdanneena sitä seisoisi herkemmin toisten vastaavassa tilanteessa olevien rinnalla, vaan ei. Lue Einon postaus tästä.

Pelkojen ja ennakkoluulojen taustalla lienee osaltaan primitiivinen tuntemattoman pelko, joka syntyy kun jotain asiaa ei pystykään heti lokeroimaan. Luokittelu ja kategorisointi on meille ihmisille tyypillistä, kykymme siihen on lähestulkoon välttämättömyys olemassaolollemme, mutta tuntuu siitä olevan harmiakin: esimerkiksi transfobia johtunee hyvin pitkälti siitä, että transsukupuolisuutta on vaikea ymmärtää kaksijakoisen sukupuolikäsityksen valossa. Meidän pitäisi ymmärtää, että mustavalkoisuuden ja kahtiajaottelun sijaan lokeroissamme voi olla erilaisia janoja, liukumia, joiden ääripäiden väliin mahtuu kaikenlaista. Asiat eivät ole siis mustavalkoisia, vaan väliin mahtuu niitä kuuluisia harmaan sävyjä 50 tai enemmänkin. Voisi siis ajatella, että seksuaalisuuskin on kuin jana, jonka toisessa päässä ovat heterot ja toisessa päässä homot, ja siihen väliin mahtuu yhden jos toisenlaistakin hiihtäjää. Samalla tavalla sukupuolenkin voi nähdä janana, vaikka omassa päässäni se muotoutuu ehkä vieläkin kompleksisemmaksi jutuksi, joka on kaikkea muuta kuin suoraviivainen ja jolla ei välttämättä ole alkua, loppua tai keskikohtaa. Näiden asioiden pohtiminen ilman omakohtaista kokemusta vaatii aktiivista halua muokata omaa ajattelutapaa ja saattaa olla liikaa joidenkin pienille aivoille, joten he valitsevat helpomman vaihtoehdon ja vastustavat kaikkea ihan vaan siksi, ettei tarvitsisi ajatella. Asioiden olemassaolon kieltäminen tai vastustaminen pelkästään siksi, ettei niitä ymmärrä, on kuitenkin aika älytöntä.

Juuri nyt minusta ei tunnu bi-uteliaisuutta löytyvän, mutta sehän ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö mieleni saattaisi joskus muuttua. Ihmisen seksuaalisuus muuttuu läpi elämän, ja vaikka tuskin heräänkään minään kauniina aamuna lesbona, on pienen uteliaisuuden kipinän syttyminen ihan mahdollista. Niin voi käydä kenelle tahansa, ja siinä vaiheessa lienee vaikeaa jatkaa elämää itsensä kanssa, jos omaa varsin homo- tai bifobisia ajatuksia. Sukupuoli-identiteettikään ei ole kiveen hakattu, ja jonakin päivänä voi tavallisessa heterosuhteessakin olevan ihmisen kumppani ilmoittaa olevansa transsukupuolinen. Siinä on äkkiä parisuhdekriisi käsillä, jos ei pysty asiaa hyväksymään transfobisten ajatustensa vuoksi. Eli ihan oman ja toistemme onnellisuuden ja hyvinvoinnin vuoksi, päästetään jo irti näistä turhista peloista, lopetetaan tiukka lokerointi ja no, syleillään avoimesti sitä omaa sisäistä biseksuaalia, jos sellainen sattuu sisimmästä löytymään!

ps. tässä vielä tekstini sukupuolesta ja sukupuolirooleista, jossa myös avaan hieman sukupuolineutraaliuden käsitettä.

pps. loppukevennys: