perjantai 22. syyskuuta 2017

Sun, mun ja meidän ympyrät

Meillä kaikilla on omat ympyrämme. Työ, opiskelu, perhe, ystävät, harrastukset, mitä näitä nyt on. Ympyrät yhdistyvät useiden ihmisten kanssa, ja usein parisuhteessa sen kumppanin kanssa tulee jaettua vähän isompikin siivu ympyrästä. Toisilla pariskunnilla melkein koko elämä on yhtä isoa samaa ympyrää.



Lainasin ympyrävertauksen erään kaverini poikaystävältä, joka joitakin vuosia sitten sanoi kaverilleni että heillä pitäisi nyt parisuhteessa ollessaan olla yhteinen ympyrä. Siis niin, että ollaan mukana toisen elämän jokaisella osa-alueella. Minusta se oli silloin jo kummallisesti ajateltu, ja nykyäänkin pidän sellaista ajatusta varsin vahingollisena että pariskunnan pitäisi tehdä joka ikinen asia varpaankynsien leikkuusta lähtien yhdessä. Uskon enemmän sellaiseen ympyröiden tasapainoon, jossa kummallakin on se oma ympyrä, ja ne menevät siitä keskeltä lomittain niin, että muodostuu yhteinen alue. Sen yhteisen alueen koko on parin itsensä määritettävissä, toisille riittää pienempi siivu omaa tilaa ja toiset taas haluavat sitä enemmänkin ja jättävät parisuhdealueen pienemmäksi. Olennaisinta kuitenkin on, että yhteinen alue muodostuu tasapuolisesti kummankin parisuhteen osapuolien ympyröistä, eikä niin, että toinen tuo siihen huomattavasti toista enemmän.

Ympyröiden epätasapaino voi näkyä vaikka niin, että kaikki parisuhteessa tapahtuu pelkästään toisen ehdoilla: tapaamiset sovitaan pelkästään toisen osapuolen menojen mukaan, aikaa vietetään pelkästään toisen osapuolen ystävien kanssa tai tehdään pelkästään toisen osapuolen kiinnostuksenkohteisiin liittyviä asioita. Silloin pariskunnan yhteinen ympyrä ei ole oikeasti yhteinen, vaan pelkästään toisen, johon toinen on otettu mukaan. Joskus voi olla niinkin, että enemmän omasta ympyrästään antava toivoisi pääsevänsä enemmän mukaan kumppaninsa ympyrälle, mutta kumppani ei halua toista sinne päästää. Suhteen toimimisen kannalta se on kuitenkin miltei välttämätöntä.

Niinkin voi olla, että suhteen toinen osapuoli valtaa hirveän suuren osan kumppaninsa ympyrästä, vaikka kumppani toivoisi enemmän om
aa tilaa. Toinen on siinä koko ajan, eikä tilaa ja aikaa omille asioille meinaa enää löytyä. Tai oikeastaan omat asiat lakkaavat olemasta omia, niistä tulee yhteisiä kun toinen tunkee kaikkeen mukaan. Yhteiset jutut, tekemiset ja kiinnostuksenkohteet ovat tosi tärkeitä suhteessa, mutta niin ovat omatkin. Uskaltaisin jopa väittää, että ne omat jutut ovat ihan yhtä tärkeä suhteen rakennuspalikka kuin se elämän jakaminenkin.

On todettu, että salaisuus seksuaalisen jännitteen ylläpitämiseen pitkässä parisuhteessa on erillisyyden kokemuksen säilymisessä. Toisin sanoen suhteessa pitää säilyä tasapaino oman ja yhteisen elämän välillä, jotta liian tiivis yhteensulautumien ei tapa erotiikkaa ja rakkautta kokonaan. Kannattaa siis pitää ympyrät sen verran erillä toisistaan, että se toisen ympyrä pysyy edes pikkuisen tutkimattomana alueena joka kiinnostaa ja vetää puoleensa. Sillä jos ne vaan länttää päällekäin jättämättä edes pikkiriikkistä aluetta pelkästään omaan käyttöön, käy miltei väkisinkin niin, että ympyrät repeytyvät irti toisistaan kivuliaasti. Eli yhdistäkää ympyröitänne sopivasti ja tasapuolisesti, niin niitä ei tarvitse repiä irti toisistaan.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Epävarmat naiset Jodelissa & huolestuttavat kauneusilmiöt

Seuraan keskustelusovellus Jodelissa suht aktiivisesti Kysy miehiltä-kanavaa. Siellä on usein paljon mielenkiintoista asiaa esimerkiksi seksiin liittyen, mutta ylivoimaisesti eniten kuitenkin epävarmojen naisten aloittamia lankoja siitä, millaisista naisista miehet pitävät. Päivittäin kysellään onko joku tietty ulkonäöllinen tai muu ominaisuus miesten mielestä turn off, tyyliin "onko minulla ikinä toivoa saada poikaystävää kun vasen pikkurillini on kolme milliä pidempi kuin oikea" tai muuta vastaavaa. Niiden keskustelujen lukeminen tekee minut välillä aika surulliseksi, koska on tosi harmillista että niin moni nainen on noin epävarma ulkonäöstään. Kuulun itsekin siihen joukkoon, ainakin silloin tällöin. Juuri kyseiset Jodelin keskustelut aiheuttavat epävarman fiiliksen omasta kropasta, väkisinkin tulee hieman riittämätön olo kun lukee keskustelua jossa miehet kuvailevat unelmanaistaan ja eikä täytä yhtäkään kriteeriä.

Naisten kysymyksiin kyseisellä kanavalla vastailevat miehet eivät sinänsä tee mitään väärää, ei ole väärin kertoa suoraan ihannoivansa tietynlaista vartalotyyppiä, pukeutumistyyliä tai hiusten väriä. He ovat vain hieman ajattelemattomia, sillä kun naiselle sanoo pitävänsä pienistä ja siroista naisista, melkein kuka tahansa nainen ajattelee oman kroppansa koosta riippumatta olevansa liian iso. Uskoisin sen johtuvan laihuutta ihannoivasta yhteiskunnastamme, jossa joka tuutista tyrkytetään laihdutusvinkkejä ja treeniohjelmia ja dissataan lihavia ihmisiä. Minulla ainakin on ollut lähes koko elämäni sellainen olo, että kropassani on jotain vikaa ja se on väärän kokoinen, vaikka olen aina ollut melko pieni ja hoikka. Enkä usko, että olen tuntemuksieni kanssa yksin.

Laihuus tuntuu pysyvän kauneusihanteena ajasta toiseen, mutta muiden kehonosien ihannekoko ja -muoto vaihtelevat paljonkin. Minua ärsyttää todella paljon viimeaikainen thicc-trendi, eli se, että naisella pitää olla olemattoman pieni vyötärö ja sen vastapainoksi jäätävän iso peppu. Siis sellainen kunnon Kim Kardashian-tyylinen möykky, kuin kaksi maapalloa vierekkäin, niin että housujen pitää olla lantion ja reisien kohdalta viisi numeroa isommat kuin lahkeista. Miehet hehkuttavat että uuh isot ja muhkeat peput jeejee, ja sitten naiset kyselevät epätoivoisesti vinkkejä pepun kasvattamiseen tai jopa ihan oikeasti laittavat implantit pakaroihinsa. Jälkimmäinen ei kai ole onneksi kovin yleistä, toivottavasti ei sellaiseksi muutukaan, koska en keksi kovinkaan montaa turhempaa asiaa. Ei sellainen suhteettoman suuri peppu edes näytä kauniilta, vai näyttääkö? Olenko jotenkin vanhanaikainen, kun minusta sopusuhtaisuus on viehättävämpää kuin överit muodot?


Kuvassa meikäläisen oma booty. Ei kovinkaan thicc, mutta tarpeeksi edustava että kehtaa kuvan laittaa nettiin. 

Peppuimplantit ovat sentään vielä aika harvinainen juttu, toisin kuin silikonitissit, joita näkee nykyään suunnilleen joka toisella vastaantulijalla. Porukka on ilmeisesti samoilla linjoilla kuin eräs tuttavamieheni, jonka mielestä kaikilla naisilla pitäisi ehdottomasti olla silarit. Kun ne ovat kuulemma niin kivan näköiset kun ne sojottavat pystyssä naisen maatessa selällään. Ihmettelin tuon kuullessani, että ajatteleeko joku mies oikeasti tissien sojotussuuntaa siinä vaiheessa kun katselee edessään tissit paljaana makaavaa naista, mutta näköjään asia on sitten niin. Tai ehkä sitä ei ajatella, mutta kun yhä useammalla on ne ylöspäin törröttävät silarit alkavat tavalliset sivulle päin leviävät luomutissit alkaa näyttää tylsiltä. Ja kohta käykin niin, että luonnollisuudesta tuleekin luonnottomuus, vähän niin kuin ympärileikkaamattomista miehistä sellaisissa maissa joissa ympärileikkaus on standarditoimenpide. Eli tällä kehityssuunnalla näyttää siltä, että kohta kaikkien on pakko hankkia silarit. Minusta se on melkoisen huolestuttavaa.

Kuulin hiljattain ensi kertaa käsitteen "bloukkarihuulet". Eli semmoiset oikein isot ja muhkeat huulet, jotka näyttävät kivoilta pippelin ympärille puristettuna. Onko minut nyt siis ymmärrettävä, että koska huuleni eivät näytä siltä, että niihin olisi pistänyt ampiainen, antamani suuseksi on vähemmän kiihottavaa? Toivottavasti se sentään ei ole syy siihen, että huulien täyttö on nykyään todella yleistä ja jopa niin mainstream-juttu, että naiset järjestävät "huulibileitä" joissa osallistujille pistetään täytettä huuliin. Niin että aikaisemmin järjestettiin Tupperware-kutsuja, nyt lipitetään skumppaa ja turvotetaan huulia. Vaikka eipä siinä, hyvin ja hillitysti tehty huultentäyttö voi näyttää kauniilta ja sopia kantajalleen tosi hyvin, mutta sitten kun menee överiksi, lopputulos on aika karsea. Aika usein huuliaan täyttäneillä on sellainen kesto duckface päällä, eikä se minusta ainakaan ole kovin nättiä. Luulisi miestenkin haluavan mieluummin panna ihmisen kuin ankan näköistä naamaa, mutta mistäpä minä tiedän. Katkerana täällä huutelen vaan, kun en kunnon bloukkarihuulia omista.




Tästä kuvasta tuli vahingossa vähän hävytön, niin teksti sensuroi sitä. Niin paljon en halua peppuani esitellä kuitenkaan.

Ulkonäköpaineista kärsiminen on inhottavaa, koska samanaikaisesti olen oikeastaan aika tyytyväinen ulkonäkööni mutta silti ahdistun välillä siitä, kun en pysty täyttämään ympäröivän maailman kauneusihanteita. Tai enemmän oikeastaan ahdistaa se, etten edes haluaisi niitä täyttää, vaan haluaisin maailman olevan vähän hyväksyvämpi erilaisia vartaloita kohtaan. Ja ennen kaikkea naisten pitäisi olla armollisempia itselleen ja lakata miettimästä, mikä miesten mielestä on hyvännäköistä ja mikä ei, koska epävarmuus jos mikä on tosi iso turn off. Onneksi Jodelissakin on kyseinen asia tiedostettu ja luin tänään sieltä tähän epävarmuuteen ja ulkonäköpaineisiin liittyvän hyvän keskustelun. Ja myös toisen keskustelun, missä jälleen kerran kysyttiin miesten ihannenaisen ominaisuuksia, ja uskoni miehiin palautui kun heti ensimmäinen vastaus kuvaili ihannenaisekseen 160-165cm pitkän bruneten joka jaksaisi ainakin esittää olevansa kiinnostunut urheilusta ja olisi huumorintajuinen eikä nalkuttaisi koko ajan tai olisi takertuva. Vau, olen jonkun miehen unelmanainen!

lauantai 16. syyskuuta 2017

Tyynysotaa ja munanmittausta

Vietimme eilen kolmen ystäväni kanssa tyttöjen iltaa. Mikäs sen parempi tapa viettää perjantai-iltaa ja hieman hengähtää raskaan työviikon jälkeen. Illan resepti oli sama hyväksi havaittu jolla ollaan menty jo monen vuoden ajan, eli paljon hyvää ruokaa, juotavaa ja höpötystä.

Toisille tyttöjen ilta herättää sanana ihan toisenlaisia mielikuvia. Poikaystävälleni tuli kuulemma ensimmäisenä mieleen sellainen skenaario, että leikkisimme vähäpukeisina tyynysotaa ja joku vahingossa hipaisisi kädellään toisen nänniä. "Ja eka se olis vähän awkward mut sitten se toinen tykkäiskin siitä, ja kaikki ois ihan uu jee ja alkais perus tyttöjen ilta lesboilu", poikaystäväni selitti. Valitettavasti hän joutui pettymään, sillä tyynysotaa olemme leikkineet kavereideni kanssa viimeksi joskus vuonna 2007 ja silloinkin vaatteet pysyivät päällä. Olen kyllä aikaisemminkin kuullut jätkien suusta vastaavia juttuja, että heidän päässään tyttöjen ilta tarkoittaa suurin piirtein sitä että hengaillaan seksikkäissä alusvaatteissa ja testaillaan vuorotellen jonkun dildoa. Todellisuudessa hengailemme yleensä verkkareissa, mätämme kaksin käsin ruokaa ja puhumme, puhumme ja puhumme. Kaikesta maan ja taivaan väliltä. Välillä kyllä dildoistakin, ja seksistä muutenkin, varsinkin pikkuisessa hiprakassa.



Ruoka ja keskustelut ovat ainakin oman kokemukseni mukaan sellainen tyttöjen ystävyyssuhteiden koossapitävä voima, joiden parissa viihdytään pitkään. Käymme kavereideni kanssa paljon esimerkiksi syömässä, kahvilla tai viinillä tai sitten kokoonnumme jonkun kotiin syömään ja juomaan. Siinä ruokapöydässä tai lasillisen ääressä sitten jutellaan, ja aiheissa on usein taivas vaan rajana. Tytöt todellakin kertovat toisilleen aivan kaiken: jaamme toistemme kanssa elämämme jokaisen yksityiskohdan kuukautiskivuista työongelmiin ja parisuhderiidoista peräpukamiin. Tai noista viimeisenä mainituista ei olla kyllä muistaakseni koskaan juteltu, ei ole tullut vielä ajankohtaiseksi, mutta eiköhän niistäkin päästä vielä avautumaan jossain vaiheessa elämää. Joka tapauksessa aika avoimesti kaikesta puhutaan. Eilisen illan top 5 keskustelunaiheet olivat seuraavat:

1. Yhden kaveriporukkani jäsenen häät, jotka ovat ensi kesänä

2. Tuoreimmat kuulumiset parisuhderintamalta

3. Työ, opiskelu, tulevaisuudensuunnitelmat

4. Mitä seuraavaksi syötäisiin/tehtäiskö vielä yksi pussi popparia/miksi syön vaikka olen jo ihan täynnä/otetaanko vielä lisää viiniä

5. Tanssitreenit ja pohdinta siitä, pitäisikö katsoa vanhoja tanssivideoita (ei katsottu, koska tietokone alkoi juuri silloin ladata jotain päivityksiä joissa kesti ikuisuus ja yhden kyyti tuli ennen kuin oltiin päästy edes puoleenväliin latausta, joten videot jäivät toiseen kertaan)

Jos olisimme juoneet enemmän viiniä, olisimme varmaan puhuneet vähemmän häämekoista ja enemmän suihinotoista, vaikka kyllä meistä selvinkin päin lähtee tarvittaessa ihan sopivan irstaita juttuja. Meidän tyttöjen mielissä semmoinen panojuttujen huutelu kuuluu enemmän poikien iltoihin, jotka ovat meille ihan yhtä jännittävän ja mystisen kuuloinen juttu kuin tyttöjen illat miehille. Ainakin aikaisemmin ajattelin itse poikien iltojen olevan sellaisia, että saunotaan ja juodaan kaljaa ja kerrotaan kavereille yksityiskohtia viimeaikaisista seksikokemuksista. Ja pikkuisen mittaillaan samalla kenen muna on isoin. Tai sitten vaihtoehtoisesti harrastetaan jotain veljellistä ristiinrunkkausta piirissä tai muuta vastaavaa.

Todellisuudessa poikien illat tuppaavat kai olemaan enemmän sellaisia, että istutaan sohvalla hiljaa katsomassa lätkämatsia, lipitetään kaljaa ja kommentoidaan lähinnä pelaajien tekemisiä. Tai sitten pelataan yhdessä pleikkaria tai jotain tietokonepeliä. Jotain pitää joka tapauksessa tehdä, pelkkä istuskelu ja juttelu ei käy. Siinä kävisi nimittäin aika pitkäksi nopeasti,
koska puheenaiheet loppuisivat niin nopeasti. Poikien iltojen keskustelunaiheiden top 5 näyttää nimittäin kuulemma suunnilleen tältä:

1. Krapula

2. Kuka on porukan kovin panomies

3. Mistä saa lisää kaljaa

4. Koulu, ura, uralla eteneminen

5. Autot, asunnot, veneet ja elektroniset härvelit



Seksistä ja ihmissuhteista kyllä puhutaan poikien illoissakin, mutta ei ehkä ihan sillä tavalla mitä me naiset kuvittelisimme. Ei siellä mistään yksityiskohdista jauheta, vaan kysytään että saitko ja jos toinen sanoo joo, heitetään yläfemmat. Jos kyseiseen tapahtumaan liittyvällä naisella sattuu olemaan joku erityisen hyvin muodostunut kehonosa tai seksiin on liittynyt penetraatiota johonkin tavallisuudesta poikkeavaan reikään, siitä saatetaan mainita ja saada kavereilta vastaukseksi fistbump.  Sen sijaan ristiinrunkkailut ja munanmittaukset ovat ilmeisesti melko harvinaisia aktiviteetteja, vaikka satunkin tietämään yhden poikaporukan jonka erikoisuus on Tiernapojat alasti esitettynä ja kikkelimiekkailukohtauksella varustettuna.

Minä en ole sukupuolistereotypioiden ystävä enkä ajattele, että sukupuoli olisi esteenä minkäänlaisten asioiden tekemiselle. Niinpä ajattelen, että kuka tahansa voi viettää kavereidensa kanssa joskus tyttöjen iltaa, jossa syödään hyvin ja oikeasti keskustellaan kaveriporukan jäsenille tärkeistä asioista. Sitten toisinaan voidaan viettää poikien iltaa, pelata jotain ja vaan juoda sitä kaljaa, vaikka omasta mielestäni sellainen olisikin aika ankeaa ilman sitä keskusteluaspektia. Ehkä sitten joku sellainen peli, missä saa jutella, vaikka Alias. Ja mikäpä estää joskus vähän leikkimästä sitä tyynysotaakin, jos sellainen sopii kaveriporukan meininkeihin.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Teekutsuilla goes Instagram

Moi tyypit! Tulin vaan kertomaan, että Teekutsuilla löytyy tätä nykyä myös Instagramista nimellä @teekutsuillablogi. Koska en töiden ja muiden tylsien arkielämän velvollisuuksien vuoksi ehdi postaamaan blogiin niin usein kuin haluaisin, voin Instan kautta tuottaa teille lukijoille edes hitusen verran enemmän sisältöä seurattavaksi. Toivottavasti innostutte myös lisääntymään, siis siinä mielessä että seuraajien määrä kasvaisi, vai mitä te oikein ajattelitte.

Eli kipin kapin Instagram auki ja sieltä seuraamaan @teekutsuillablogi! <3

maanantai 11. syyskuuta 2017

Mitä huonoa Sex and the City on opettanut minulle

Olen katsonut Sex and the City-televisiosarjan alusta loppuun niin monta kertaa, etten edes muista. Näin ensimmäisen jakson joskus 11-vuotiaana ja se on opettanut minulle tässä vuosien varrella yhtä sun toista hyödyllistä miehistä. Voin jopa miltei liioittelematta sanoa pitäneeni sarjaa suoranaisena ihmissuhderaamattuna, jonka neuvojen mukaan olen toiminut omissakin suhteissani. Osa neuvoista on toiminut hyvin, mutta osa on myös aiheuttanut isoja ongelmia suhteissani.

Vaikka olenkin katsonut sarjan jokaisen jakson moneen kertaan ja osaan jotkut niistä melkein ulkoa, löytyy niistä vieläkin joka katselukerralla jotain uutta. Niin kävi tälläkin kertaa, kun aloin taas katsoa sarjaa alusta blogi-inspiraation toivossa. Kiinnitin ensimmäistä kertaa koskaan huomiota siihen, kuinka Carriella on ainakin ensimmäisillä kausilla hankala tapa käyttäytyä ihmissuhteissaan, varsinkin Mr. Bigin kanssa. Huomasin, että aina kun heidän välillään tapahtuu jotakin mikä jää vaivaamaan Carrien mieltä, hän ei kerro Mr. Bigille tuntemuksistaan mitään vaan märehtii asiaa vain omassa päässään ja sinkkuystäviensä kanssa. Tästä seuraa, että kaikki ihan vähäpätöisetkin jutut paisuvat Carrien päässä todella isoiksi ja aiheuttavat hänelle suurta ahdistusta, koska hän toivoisi Mr. Bigiltä jotain korjausliikettä jota hän ei tietenkään voi tehdä, koska ei tajua minkään olevan huonosti. Lopulta Carrie ei kestä enää vaan räjäyttää koko jättikokoiseksi paisuneen jutun suoraan Mr Bigiä päin, joka luonnollisesti säikähtää ja hämmentyy yhtäkkistä purkausta. Sama kuvio toistuu monessa jaksossa varsinkin heidän ensimmäisen suhteensa aikana.


Minulla on itselläni tismalleen sama ärsyttävä tapa, mitä en ollut tajunnut ennen kuin poikaystäväni alkoi huomautella minulle siitä. Siitä oli toki koitunut paljon ongelmia jo aikaisemmissa suhteissanikin, en vain ollut tajunnut aikaisemmin mistä kenkä puristaa eikä kukaan miehistäkään ollut osannut sitä minulle selittää. Nykyisessä suhteessani olen kuitenkin miettinyt aikaisempaa enemmän syitä käytökselleni, ja luulen nyt oivaltaneeni ongelman ytimen. Ongelmani on se, että jään hautomaan minua häiritseviä asioita oman pääni sisälle, jossa ne sitten turpoavat isoiksi ja lopulta räjähtävät pitkin seiniä, sen sijaan että sanoisin niistä heti suoraan ja päästäisin ne ulos pieninä ja harmittomina. Niinpä poikaystäväni, aivan kuten Mr. Big, on toisinaan hieman ihmeissään ja vihainen odottamattomista tunteenpurkauksistani, koska ne tuntuvat hänen näkökulmastaan varmasti melko epäreiluilta ja, noh, tarpeettomalta riidan haastamiselta. Katsoessani Carrien touhua ymmärsin Mr. Bigin tunteet enkä ihmetellyt ollenkaan sitä, miksi heidän suhteensa päättyi kerta toisensa jälkeen eroon. Ei mikään rakkaus, oli se kuinka vahvaa tahansa, voi kestää sellaista käytöstä.

Ilmeisesti olen ottanut onkeeni sarjan opeista vähän liiankin hyvin, koska tuollainen käyttäytymismalli ei ole kovinkaan toimiva. Tietenkään en voi syyttää omasta käytöksestäni pelkkää televisiosarjaa, mutta varmasti sillä on ollut asian kanssa jotain tekemistä, kun en ole aikaisemmin pitänyt Carrien käytöstä mitenkään erikoisena. Toisaalta eivät tainneet pitää sarjan tekijätkään, koska ei Carrie eikä kukaan muukaan sinkkutytöistä sitä sarjan aikana mitenkään kyseenalaista. Ylipäätään sarjassa on yleisenä trendinä vaan olla puhumatta suhteissa suoraan ja mieluummin lopettaa ne kuin edes yrittää selvittää ongelmia tai koittaa hyväksyä toisen ihmisen vikoja.

Sex and the Cityssä toistuu jatkuvasti sellainen kaava, että joku neljästä päähenkilöstä on suhteessa jossa ilmenee joku ongelma ja josta neljä päähenkilöä sitten keskustelevat keskenään. Yleisimpiä ongelmia ovat esimerkiksi sellaiset, että jonkun mies haluaa tehdä sängyssä jotain mistä nainen ei pidä. Vaikkapa kokeilla anaaliseksiä, pissaleikkejä tai puhua tuhmia. Itse lähestyisin tilannetta kertomalla miehelle etten itse juuri pidä kyseisestä asiasta, mutta voimme varmasti löytää jonkun ratkaisun tilanteeseen. Sex and the Cityn naiset taas ovat joko suoraan että ei jatkoon, seuraava kehiin kiitos tai sitten jos he antavatkin tilaisuuden, he ensin kuumottelevat asiaa hirveästi omassa päässään ja sitten kun on tilanne päällä he yhtäkkiä kiljaisevat että ei apua en pysty tähän ja juoksevat pois. Se vähän hämmentää, koska kyseessä on kuitenkin yli kolmikymppiset naiset jotka ainakin ovat olevinaan seksuaalisesti melko avoimia, joten voisi kuvitella heidän osaavan puhua seksistä suoraan. Vaan ei.

Puutteistaan huolimatta Sex and the City on kuitenkin yksi lempisarjoistani, eikä sen viihdyttävyttä voi kiistää mikään. Pätevänä ihmissuhdeoppaana sitä ei kuitenkaan kannata käyttää, ainakaan ilman kriittistä suodatinta.

torstai 7. syyskuuta 2017

Miten seksi loppuu ja mitä sen jälkeen tapahtuu

Opimme jo nuorina miten lapsia tehdään ja mitä seksi on. Television ja elokuvien seksikohtaukset näyttävät meille, miten seksi alkaa, mutta missään ei oikeastaan kerrota, miten se loppuu. Onko miehen orgasmi ja siemensyöksy aina homman loppuhuipennus? Entä mitä tapahtuu sitten, kun koko touhu on ohi?

Meidän yhdyntäkeskeisessä maailmassamme (hetero)seksiakti loppuu yleensä siihen, että mies laukeaa. Usein naisen orgasmi jää ihan toisarvoiseksi asiaksi, naisten pitää erikseen sitä pyytää ja silloinkin sen saaminen riippuu ihan miehen viitseliäisyydestä. Kaikki naiset eivät edes pyydä, se ajatus on meihinkin niin sisäänrakennettuna että seksi on yhdyntää ja loppuu kun mies tulee, ettemme osaa välttämättä ajatellakaan mitään muuta. Homman nurinkurisuuden tajuaa siinä vaiheessa kun kääntää asetelman toisin päin: kuinka moni teistä naisista lopettaa seksin oman orgasmin jälkeen yrittämättäkään tyydyttää miestä? Niin just, ei varmaankaan kovin moni.

Itse olen tehnyt niin tasan kerran. Eräs mies oli luonani yötä ja herätteli minut aamulla pienellä kielitaidonnäytteellä, mutta lauettuani huomasin kellon olevan niin paljon että minun oli pakko nousta ja lähteä töihin. Ollessani kylppärissä peseytymässä mies koputti oveen hieman närkästyneenä ja vaati minua tuottamaan hänelle orgasmin. Hänelle ei tullut mieleen sellainen vaihtoehto, että seksi voisi loppua ennen hänen tulemistaan. Olihan se hieman törkeästi tehty, minkä vuoksi minua ärsyttääkin suunnattomasti kun miehet tekevät niin eikä sitä pidetä mitenkään ihmeellisenä. Olen miettinyt tekeväni niin monta kertaa myöhemminkin, ihan vaan purkaakseni ärsytystäni kyseistä ilmiötä kohtaan, mutta en ole kehdannut. Jotenkin perusluonteeseeni on niin vahvasti iskostunut sellainen kohteliaisuus ja muiden huomioon ottaminen, etten tahdo tahallaan loukata ketään. Niin että olen sitten vaikka hampaat irvessä (tai suu ammollaan leuka krampaten) kärvistellyt siihen asti, että mies saa lastinsa lentämään. Sekään ei ole tietenkään kovin hyvä juttu, mutten varmaan ole ainoa nainen joka niin tekee, kun taas miesten keskuudessa en usko moisen olevan kovin yleistä.

Onneksi nykyään miesten keskuudessa on yhä suositumpaa olla kiinnostunut naistenkin nautinnosta. On nimittäin aika mahtavaa saada laueta ilman, että sitä joutuu erikseen pyytämään.

Ymmärrän toisaalta senkin, että oman orgasmin jälkeen ei aina niin huvita tai jaksa säätää. Monille miehille iskee laukeamisen jälkeen kova väsymys, jopa niin kova, että sitä nukahtaa saman tien. Kuulin joskus, että se johtuisi siitä että miehen kroppa alkaisi heti laukeamisen jälkeen tuottaa uutta siemennestettä ja siihen kuluisi paljon energiaa. En tiedä pitääkö väite paikkaansa, mutta faktaa on kuitenkin se, että orgasmin jälkeinen väsymys on merkki siitä, että seksi on ollut hyvää. Naisesta ei välttämättä kuitenkaan tunnu siltä, kun toinen vaan kääntää kylkeä ja nukahtaa ja itse jää makaamaan viereen kiimaisena ja turhautuneena.

Eksälläni oli tapana usein nukahtaa sekunneissa laukeamisensa jälkeen, ja sekös minua suututti, varsinkin kun oma laukeamiseni jäi usein valovuosien päähän. Muistan useammankin kerran hiplailleeni itse itselleni orgasmin hänen kuorsatessaan vieressäni tietämättä touhuistani mitään. Se oli tavallaan hauskaa, omaa salaista kivaa toisen ollessa kuitenkin niin lähellä, mutta ei silti sama asia kuin jos hän olisi ollut touhuissa mukana. Nukahtelijamiesten kumppaneiden kannattaakin mieluummin yrittää tulla ennen miehiään, niin ei sitten niin haittaa vaikka toinen sammahtaisikin heti.

Miehen orgasmi on myös jotenkin lopullisempi kuin naisen, joka myös on syy siihen miksi se usein lopettaa seksiaktin. Naiset kun voivat ainakin teoriassa tulla useita kertoja, tai vaikka tulisikin vaan yhden kerran, touhujen jatkamiselle ei ole mitään fyysistä estettä. Korkeintaan paikat vähän liukastuvat, mikä on yleensä vaan hyvä juttu. Miehetkin voivat toki olla moniorgasmisia, mutta omalle kohdalleni ei ole heitä sattunut.  Omien kokemusteni perusteella mällit lennättänyt muna muuttuu aika nopeasti pehmoiseksi, eikä sellaisella saa juuri mitään aikaiseksi.

Ja siitä, mitä seksin jälkeen oikeasti tapahtuu, ei puhuta oikeastaan missään. Ehkä siitä joo, että makoillaan romanttisesti sylikkäin sängyssä ja jutellaan, mutta ei siitä kaikesta sotkusta. Olin ensimmäisen yhdyntäkertani jälkeen kovin järkyttynyt siitä, että minusta valui tavaraa ulos vielä pitkään aktin päättymisen jälkeen. Ei siitä oltu missään mitään kerrottu. Ei siitä, että jos nauraa mällit pillussa, ne ryöpsähtävät sieltä aika äkkiä reisille. Ei siitä, että täytyy istua vessanpöntöllä ja yrittää lihaksilla työntää sitä mälliä itsestään ulos, eikä sitä kuitenkaan saa kaikkea, koska kun hetken päästä naurattaa, jostain sitä vaan ryöpsähtää taas lisää. Siitäkään ei puhuta, että hiuksiin kuivunut sperma ei kovin helposti lähde siitä pois. Kuulin hiljattain myös, että sperma peräsuolessa aiheuttaa ripulia. Varsin hurmaavaa!

Eli tiivistetysti kaikki mitä pitää tietää seksin lopetuksesta ja sen jälkeisestä elämästä on:

1. Elämää on myös miehen orgasmin jälkeen.

2. Jos sisääsi on lauettu, et voi käyttää housuja ennen kuin valutat kaiken ulos sisältäsi, ja siinä kestää. Ja jos hiuksissasi on mälliä, pese se heti pois, koska kuivuessaan se jämähtää niin tiukasti kiinni ettei sitä saa irti kuin leikkaamalla.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Some-mammat, hukkasitteko itsenne?

Eräs nuoruuden tuttavani sai hiljattain lapsen. Tai oikeastaan aika monikin tuttuni on viimeisen parin vuoden aikana tehtaillut muksun jos toisenkin, taidan olla jo sen ikäinen että niitä tulee koko ajan enemmän ja enemmän. Kukaan näistä tuoreista vanhemmista ei kuitenkaan ole niin läheinen ystäväni että olisin heidän perheidensä elämässä millään lailla mukana tai näkisin perhe-elämää lähietäisyydeltä. Tiedän heidän elämiensä menosta lähinnä sosiaalisen median kautta, jonne monet vanhemmat päivittävät aktiivisesti perheidensä kuulumisia.

On kiinnostavaa ja myös melko huvittavaa, kuinka monen ihmisen somesisältö muuttuu koskemaan lähes pelkästään lapsia ja perhe-elämää sillä salaman sekunnilla, kun tieto lapsen tulosta tulee. Saan paljon hupia raskaana olevien tai juuri äidiksi tulleiden tuttujeni Facebook-päivityksistä. Raskaudesta ilmoitetaan tietysti ultraäänikuvalla, mieluiten jollain kornilla runolla varustettuna. Tyyliin: "Ei ole kooltansa suuri tuo pikkuinen, mut' aikaan sai muutoksen melkoisen:
toi elämään tullessaan valoisan lisän, teki toisesta äidin toisesta isän" tai jotain muuta yhtä ällösöpöä. Totuuden siemen tuossa runossa kyllä piilee, koska tuntuu, että se äidiksi tuleminen on niin hirvittävän kokonaisvaltainen muutos, että oma vanha persoona katoaa kokonaan. Raskauspäivityksen jälkeen somefeedi täyttyy potkupukujen ja helistimien kuvista, välillä tulee niitä neuvolapäivityksiä joissa vakuutellaan "äidillä ja pienellä olevan kaikki hyvin" ja sitten loppuhuipennuksena kuva vastasyntyneestä. Mukana tietysti sukupuoli ja strategiset mitat (koska ketäpä ei kiinnostaisi lapsen syntymäpainon tarkka grammamäärä) ja höysteenä ylläolevan kaltainen kammottava runo.

Mietin välillä, että onko niissä raskaushormoneissa jotain aivot sulattavaa mönjää, niin pehmeäpäisiltä vaikuttavat monet odottajat ja tuoreet äidit. Kuvitellaan, että koko maailmaa kiinnostaa vauvan joka ikinen tekeminen, kakan koostumus ja päiväunirytmi, joista kaikista päivitellään aktiivisesti someen. Saahan sitä tietty päivittää mitä haluaa, ja itse katselen ehkä jopa mieluummin kuvia vauvoista kuin niistä iänikuisista puuroannoksista tai ihmisten naamoista, mutta rajansa kaikella. Ja pahinta on mielestäni se, kuinka moni äiti alkaa puhua itsestään kolmannessa persoonassa "mammana". Vaikka someen päivittäisi jotain täysin lapseen liittymätöntäkin, itseen täytyy silti viitata mammana. Mamma kuntoilee, mamma juo viiniä, mamma tekee sitä ja mamma tekee tätä. Ja mamman puoliso on tietysti isi tai iskä. Kamalimpia päivityksiä ovat sellaiset naisporukoiden illanistujaiskuvat, joiden tekstinä on jotakin tyyliin "Mammojen vapaailta, Pekka-Irmeli iskän kanssa kotona, mitäköhän siitä tulee hehhehhee". Tekee varmaan hyvää parisuhteelle puhua toisesta vaan iskänä ja vielä kyseenalaistaa hänen kykynsä hoitaa omaa lastaan.

Sama ilmiö on havaittavissa joskus rakastuneiden parien kohdalla. Someen tulvii yhteiskuvia viikoittain, toista kutsutaan hanipuppeliksi ja rakkautta vannotaan suureen ääneen kuvateksteissä. Joka ikinen somepäivitys liittyy jotenkin siihen omaan kumppaniin, aina ollaan yhdessä eikä suhteen ulkopuolista elämää ole somen perusteella ollenkaan. En minäkään kyllä päivitä jokaista kahvitteluhetkeä kavereideni kanssa, mutta en kyllä myöskään kaikkea mitä teen poikaystäväni kanssa. (Huutelen vain julkisesti seksielämästämme täällä blogissa, mutta eihän sitä nyt lasketa.) Olen kuullut sanottavan, että suhteen jatkuva esittely somessa on usein merkki siitä, etteivät asiat ole oikeasti niin hyvin kuin miltä näyttää, ja olen havainnut sen pitävän usein paikkansa. Näin ollen pitäisi ehkä kantaa huolta niistä perheistä, joiden elämän ihanuudesta päivitetään someen päivittäin.

Toivon kovasti saavani lapsia joskus, mutten usko oman persoonani katoavan lisääntymisen myötä mihinkään. Lapsen saaminen muuttaisi toki elämääni paljonkin ja vaikuttaisi varmasti myös parisuhteeseen, mutta olisin silti sama vanha Larissa enkä pelkkä mamma. Ja ne runot. Ne ovat siirappisuudessaan niin karmeita, että oksennus lentää. Sellaisia ei tulla minun somefeedissani näkemään.

Onnittelut nyt kuitenkin kaikille odottaville ja hiljattain vanhemmiksi tulleille tutuilleni ja lukijoilleni! Lapsen saaminen on varmasti ihana asia, älkää kuitenkaan unohtako itseänne vauvahuuman keskellä.