Sinkkuus ei ole poikkeustila ennen parisuhdetta

Tervehdys täältä koronaluolasta! Täällä on asiat mukavasti, sillä kannoimme poikaystäväni kanssa omaisuutemme saman katon alle juuri sopivasti ennen vallitsevan poikkeustilan alkamista. Vaikka uusi elämä kahdestaan neljän seinän sisällä on tuntunut välillä haasteelliselta, on mukavaa, kun saa olla yhdessä.

Ennen tätä olin kuitenkin pitkään sinkkuna ja olenkin viime aikoina ajatellut jonkin verran entistä elämääni. En kaihoisasti vaan enemmänkin siltä kannalta, miltä tuntuisi olla sinkkuna juuri nyt. Sinkkuuden kun ajatellaan olevan jonkinlainen välitila, josta tulee pyrkiä pois kohti kumppanin löytämistä ja parisuhdetta. Mikä neuvoksi, kun omaa yksinäisyyttä ei voikaan paeta Tinder-treffeille tai baarisäädön lakanoiden väliin, vaan kotona jumittaminen pakottaa kohtaamaan kaikki sinkkuuden vaikeat tunteet? Onko sinkkuna oleminen tässä maailman tilassa poikkeustila poikkeustilan päällä?

Sinkkuus määrittyy suhteessa pyrkimykseen parisuhteesta

Toivottavasti huomasitte edellisten kappaleiden viimeisistä virkkeistä välittyvän ironian. Sinkkuus tai yksinolo eivät minusta ole mitenkään itsestään selvästi tai pelkästään negatiivisia asioita, vaikka en haluakaan vähätellä yksin olemisen ajoittaista vaikeutta. Parisuhde ei tee autuaaksi, eikä ilman kumppania eläminen ole jatkuvaa kärvistelyä tai tyhjyyden tunnetta toisen puoliskon puuttumisesta.

Kulttuurimme kuitenkin ajattelee toisin. Sinkkuus on synonyymi parisuhteen puuttumiselle ja kaikki sinkkuuden määritelmät kiertyvät tavalla tai toisella sen asian ympärille, että sinkulta puuttuu jotain. Toinen vahvasti sinkkuutta määrittelevä piirre on väliaikaisuus, joka synnyttää mielikuvan, että sinkun elämä olisi jatkuvaa pyristelyä pois tästä väliaikaisuudesta kohti vakaata ja norminmukaista parisuhde-elämää. Jopa sinkkuutta ihannoiva mielikuva villistä ja vapaasta rellestäjästä, joka panee kaikkea mikä liikkuu ja elää hohdokasta elämää täynnä bileitä ja glitterin kimallusta sisältää oletuksen, että tällainen elämäntyyli on väliaikainen ja päättyy, kun bilettäjä viimein ymmärtää elämän todellisen tarkoituksen ja asettuu aloilleen.

Bilettäjän vastakohta on sarjadeittailija, jolla on aina haku päällä ja joka jokaisen heilan kohdalla toivoo, että tässä olisi nyt Se. Bilettäjän nauttiessa vapaudestaan sarjadeittailijalla on kova halu ja kiire löytää parisuhde ja päästä irti sinkkuuden kirouksesta. Kulttuurissamme näihin sinkkuihin suhtaudutaan hiukan säälien, vaikka samaan aikaan sinkuille aina sanotaankin, että parisuhteen löytämistä edesauttaa oma aktiivisuus ja ettei kukaan kotoa tule hakemaan. Kenties näiden ristipaineiden ansiosta sarjadeittailijan rakkauselämä on usein pettymyksiä toisensa perään, koska deittisovellusten merestä tulee kiireessä napattua kaloja, joista tulee ihan vääränlaista soppaa.

Sitten on vielä ne sinkut, jotka eivät juokse treffeillä tai panemassa ja viuhuta Tinderiä sormet kipeinä, vaan elelevät yksikseen. Toiset ovat tilanteeseen tyytyväisempiä kuin toiset, mutta kulttuurimme näkee siinä surkeimman kohtalon, joka ihmisen osaksi voi elämässä tulla. Aikaisemmin – välillä vieläkin – yksin eläviä kutsuttiin vanhoiksipiioiksi ja -pojiksi, nykyään puhutaan crazy cat ladyista ja syrjäytyneistä luuserimiehistä. Kaikilla nimityksillä viitataan ihmiseen, joka vasten tahtoaan on jäänyt ilman parisuhdetta (ja joissain tapauksissa kompensoi tilannetta esimerkiksi kissalaumalla). Kulttuurissa, jossa parisuhde on normi, voi olla vaikeaa kuvitella, että ihminen voisi olla tyytyväinen yksin ja olla kaipaamatta kumppania elämäänsä. Toki meillä on positiivisiakin mielleyhtymiä yksin elävistä uraohjuksista ja strong independent bossladyista, mutta heidänkin kohdallaan ajatellaan, ettei se menestyksekäs ura tai muu vastaava millään tee yhtä onnelliseksi kuin parisuhde voisi tehdä.

Yksinolo voi olla mahdollisuus

Koronakriisi voi tuoda uudenlaista perspektiiviä myös sinkkuuteen. Erityisesti yksin asuvat sinkut joutuvat väkisinkin olemaan nyt paljon itsekseen, eikä sille voi mitään, halusi tai ei. Vaikka kotiin lukittautuminen voi tuntua vaikealta ajatukselta – itsestäni ainakin tuntuisi – yksinolo kannattaa yrittää ottaa mahdollisuutena.

Olin itse sinkkuna pahimman luokan sarjadeittailija ja koin painetta etsiä kumppania aktiivisesti silloinkin, kun ei olisi huvittanut. Deittailuunkin voi nimittäin uupua ja jatkuvat pettymykset ja uusiin ihmisiin tutustuminen ovat toden totta pidemmän päälle raskas yhdistelmä. Nykyinen poikkeustila voi kuitenkin auttaa poistamaan painetta kumppanin löytämisestä ja sitä kautta pitämään taukoa deittailusta. Voimavarojen keskittäminen kumppanin hakemisen sijaan itseensä voi myös johtaa ahaa-elämyksiin siitä, mitä todella haluaa ja tarvitsee ja minkälaiset ominaisuudet tulevassa kumppanissa ovat tärkeitä. En tarkoita tiukkaa vaatimuslistaa vaan enemmänkin sitä, että oppii tapailemaan ihmisiä, jotka tuovat energiaa ja hyvää oloa eivätkä kuluta sitä.

(Itse tosin paukuttaisin varmaan sormet verillä Tinderiä ja päätyisin harrastamaan kiusallista seksiä Zoomiin jonkun fuckboyn kanssa, mutta yrittäkää te hoitaa homma paremmin.)

Haluaisin myös painottaa, että vaikka sinkuilla onkin nyt ehkä vaikeaa, ei ole helppoa muillakaan: ja tämän sanon nyt siksi, että oppisimme suhtautumaan sinkkuuteen yhtä hyvänä elämäntapana kuin parisuhdekin. Sinkkuus ei ole automaattisesti minkään puutetta, eikä ihminen tarvitse parisuhdetta voidakseen elää täysipainoista ja onnellista elämää. Silti jostain syystä tuppaamme ajattelemaan, että on parempi pitää koko ajan ovet auki kumppanin löytymiselle vaikka väkisin kuin rakentaa hyvää ja omannäköistä elämää ilman parisuhdetta. Ehkä nyt siis olisi itse kunkin hyvä aika päivittää käsityksiään sinkkuudesta ja lakata pitämästä sitä parisuhdetta edeltävänä väliaikaisena poikkeustilana.

Aiheeseen liittyvää:

Kun Tinder pilasi deittailun

Jokainen suhteeni epäonnistuu – miksi edes yrittää enää?

Täytyykö suhde määritellä?

Miksi naistentauteja ei oteta vakavasti?

Naisten ja muiden pimpillisten ja kohdullisten olentojen elämä on aika-ajoin aikamoista kärsimystä. Meillä on yhteiskunnassa myös vähän sellainen mentaliteetti, että kivut ja vaivat ovat normaaleja naiseuteen kuuluvia asioita, jotka on vaan urheasti kärsittävä. Ikävintä on, että myös terveydenhuollossa saa toisinaan todella taistella, jotta saa kunnollista hoitoa ja tulee otetuksi vakavasti vaivojensa kanssa.

Viime viikolla vietettiin endometrioosiviikkoa. Endometrioosi eli kohdun limakalvon sirottumatauti on todella yleinen: on arvioitu, että siitä kärsii jopa noin 10-15 prosenttia hedelmällisessä iässä olevista suomalaisista naisista. Sairaus kuitenkin diagnosoidaan usein aluksi väärin ja valitettavasti toisinaan myös sivuutetaan kokonaan ”normaaleina” kuukautiskipuina. Diagnoosiviive on keskimäärin 6-9 vuotta, joka johtuu osittain siitä, että sairautta ei aina havaita esimerkiksi gynekologisessa sisätutkimuksessa tai ultraäänitutkimuksessa, mutta jokseenkin myös yleisestä ”naisten vaivoja” vähättelevästä asenteesta.

Omat menkkakipuni ovat sen verran inhimilliset, että tavallisen särkylääkkeen avulla jaksaa jo melkein hymyillä. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.

Lamauttavaakin kipua pidetään normaalina

Endometrioosissa kohdun limakalvon tapaista kudosta kasvaa kohdun ulkopuolelle esimerkiksi munasarjoihin tai kohdun, suolen tai virtsarakon pinnoille; kuulemani mukaan endometrioosikudosta voi kasvaa jopa keuhkoihin. Vääriin paikkoihin kasvanut kudos aiheuttaa kipua ja tulehduksia. Kivut voivat olla toimintakyvyn lamauttavia ja viedä jopa sairaalakuntoon, ja niitä voi esiintyä niin kuukautisten aikaan tai ennen niitä tai kroonisesti koko ajan. Endometrioosi voi aiheuttaa myös muun muassa yhdyntäkipuja, pahoinvointia, rajua vatsan turvotusta sekä hedelmällisyyden alentumista ja lapsettomuutta. On siis selvää, että kyseessä on sairaus, johon kuuluu saada hoitoa, ei mikään naiseuteen kuuluva normaali asia.

Endometrioosia voi hyvin sairastaa tietämättään: koska kuukautiskivut on normalisoitu, ihmiset elävät vuosikausia hirveiden kipujen kanssa kyseenalaistamatta tilannetta ollenkaan, eivätkä hae hoitoa. Tiedän ihmisiä, jotka kuukausittain makaavat vessan lattialla kivusta itkien ja oksentaen ja silti ajattelevat kaiken olevan ihan normaalia. Eikä sekään toisaalta auta, vaikka itse kokisikin kivut sietämättömiksi ja hakisi niihin apua lääkäristä, koska sieltäkään ei välttämättä irtoa muuta kuin buranaresepti, vaikka saman tasoiset kivut mistä tahansa muusta syystä herättäisivät varmasti paljon suurempaa huolta. Myös työpaikoilla suhtaudutaan kuukautiskipuihin ja niistä johtuviin poissaoloihin usein varsin nuivasti. Ihmisiltä puuttuu ymmärrys siitä, että vaikka kuukautiset eivät itsessään ole sairaus, kovien kipujen taustalla sellainen usein on.

Suhtaudumme usein samalla tavalla vähätellen myös ehkäisyn aiheuttamiin sivuvaikutuksiin. Sain itse 17-vuotiaana e-pillereistä migreenin eikä asiaa koskaan noteerattu mitenkään, vaikka kerroin siitä useammalle lääkärille. Yksikin lääkäri totesi vaan, että ”jep, kuulostaa migreeniltä”, ja asia oli loppuun käsitelty. Usein myös esimerkiksi mielialanvaihteluita ja muita psyykkisiä sivuvaikutuksia pidetään ihan päästä keksittyinä. Kaikki kytkeytyy ajattelutapaan, jossa naistyypillisiin elimiin liittyviä vaivoja pidetään naiseuteen kuuluvana normaalitilana, eli että se kipu nyt vaan on kehon normaali tapa toimia. Näin ollen hyvä nainen kärsii kohtalonsa mukisematta ja ylevöittää sielunsa kärsimyksen kautta, kun taas heikot menevät lääkäriin valittamaan ja liioittelemaan keksittyjä oireitaan.

"Ai et ole raskaana? Sitten se on suolisto"

Endometrioosia ei välttämättä tunnisteta perusterveydenhuollossa tai gynekologillakaan, ja sama tuntuu koskevan kaikkia muitakin lantion alueen vaivoja. Syyksi kipuihin ja muihin tuntemuksiin tarjotaan usein raskautta: tällaisen kokemuksen saivat ainakin kaksi ystävääni, jotka hakeutuivat lääkäriin kovien ja omituisten kipujen takia. Toinen ystäväni joutui selittämään useampaan kertaan, ettei ole harrastanut seksiä eikä siis voi mitenkään olla raskaana, ennen kuin häntä hoitava taho viimein vakuuttui. Toiselle lääkäri taas totesi, että jos kyse ei ole raskaudesta, on ainoa mahdollisuus jokin suolistovaiva – siitä huolimatta, että ystävälläni oli muutamaa kuukautta aikaisemmin diagnosoitu munasarjan tulehdus, ja oireet olivat täsmälleen samat.

Onneksi on olemassa myös sellaisia lääkäreitä ja hoitajia, joilla on oikeaa tietoa näistä sairauksista. On vaan ikävää, että saadakseen hoitoa on usein pakollista kääntyä yksityisten lääkäriasemien puoleen, koska julkisella puolella gynekologiset tarkastukset hoitaa yleislääkäri, joiden tietämyksestä tämän alueen sairauksien suhteen en ole kovin vakuuttunut. WHO on tosin jokin aika sitten päivittänyt endometrioosin tautiluokitusta ja tehnyt uusia luokituksia lantion alueen kroonisille kipusairauksille, ja nämä päivitykset sisältävä tautiluokitus on ilmeisesti tulossa Suomessa käyttöön sote-uudistuksen yhteydessä. Onpa jokin syy odottaa senkin uudistuksen valmistumista!

Lamauttava ja toimintakyvyn vievä kipu ei ole missään olosuhteissa normaalia terveen kehon toimintaa. Vääristynyt ajattelumme kuukautiskivuista ja muista saman alueen vaivoista liittynee Raamatun luomiskertomukseen, jossa Eeva syö omenan ja saa siitä Jumalalta rangaistukseksi synnytyskivut. Lääketiede ei voi enää vuonna 2020 perustua satuihin ja hölynpölyyn, vaan pitäisi olla selvää, että kipuun ja sairauksiin kuuluu saada hoitoa sukupuolesta ja kivun lähteestä riippumatta. Jokaisen kohdullisen pitäisi myös tietää, että kipujen kanssa ei tarvitse kärvistellä yksin, ne eivät ole mikään ansaittu rangaistus kohdullisuudesta eikä avun hakeminen ole osoitus heikkoudesta. On siis erittäin tärkeää, että on olemassa endometrioosiviikon kaltaisia tempauksia, joilla lisätään niin lääketieteen ja hoitoalan ammattilaisten kuin kohdullisten itsensä tietoisuutta.

Lue lisää endometrioosista ja muista gynekologisista sairauksista potilasjärjestö Korento ry:n sivuilta.


Aiheeseen liittyvää:

Kuukautiskipuun suhtaudutaan yhä vähätellen: "Esimies on sanonut, että et ikinä tule saamaan työterveydestä sairauslomalappua" – Yle Uutiset

Mitä mies ajattelee kuukautisista?

Tasa-arvoa ehkäisyyn

Seuraa blogiani myös Instagramissa ja Facebookissa.

Mitä tehdä, jos lemmikki ei pidä kumppanista?

Kun tapasimme poikaystäväni kanssa viime syksynä, ihastuimme nopeasti aika palavasti. Valitettavasti samaa ei voi sanoa kissastani, joka alkoi ilmaista täysin päinvastaista näkökantaa: muutaman kuukauden seurustelun jälkeen kissa alkoi hyökkäillä poikaystäväni kimppuun. Tapaus ei ollut täysin odottamaton, sillä kissa oli aikaisemminkin käyttäytynyt vastaavalla tavalla, joten en aluksi erityisemmin huolestunut asiasta. Sama toistui kuitenkin useampaan otteeseen, olin paikalla tai en: kun poikaystäväni astui vaikka vaan ovesta sisään, niin kissa oli jo täydessä hälytysvalmiudessa. Ei siinä lopulta auttanut kuin tehdä valinta, jota kukaan lemmikinomistaja ei omalle kohdalleen halua: kumpi saa lähteä, kissa vai kumppani?

Ei ole helppoa, kun rakas lemmikki alkaa käyttäytyä aggressiivisesti rakasta ihmistä kohtaan.

Kahtaalle repivä rakkaus

Yritimme aluksi kaikenlaista: kissa vietiin eläinlääkäriin tutkittavaksi ja sai sieltä mielialalääkekuurin, jonka toivottiin tasapainottavan tilannetta. Lisäksi kokeilimme käytösterapiaa kissoihin erikoistuneen eläintenkouluttajan johdolla, joka neuvoi erilaisia keinoja kissan ja ihmisen vuorovaikutuksen vahvistamiseen ja kissan stressin lievittämiseen. Koska käytökselle ei ollut osoitettavissa mitään selkeää laukaisijaa esimerkiksi poikaystäväni käytöksessä, yritimme vain saada kissan kokemaan olonsa turvalliseksi hänen seurassaan. Välillä tilanne näytti valoisaltakin mutta vain pahentuakseen uudelleen, ja vaikka itse kissa vaikuttikin välillä pärjäilevän ihan hyvin, tilanne stressasi minua ja poikaystävääni todella paljon. Kaikkien mielenterveyden kannalta oli lopulta siis paras ratkaisu etsiä kissalle uusi koti.

Lopullisen päätöksen tekeminen oli kuitenkin vaikeaa. Aluksi ajatuskin kissan pois antamisesta tuntui mahdottomalta, ja yritin pitkään uskoa, että tilanne saataisiin kuntoon. Se oli kuitenkin vaikeaa, koska luonnollisesti poikaystäväni suhtautui kissaan hyökkäilyjen jälkeen varsin negatiivisesti. Tuntui vaikealta sulattaa, että rakastamani ihminen suhtautui niin kylmästi lemmikkiin, jota itse rakastin koko sydämestäni. Tunsin, että minua revittiin jatkuvasti kahtaalle: kun olin poikaystäväni kanssa, tunsin huonoa omaatuntoa siitä, etten ollut kissani kanssa, ja kun olin kotona, ikävöin poikaystävääni hullun lailla. Parisuhteessamme oli muuten kaikki hyvin, mutta jatkuva huoli, murehtiminen ja ahdistus alkoi näkyä mielialassani ja sitä kautta muun muassa seksihaluissani. Mikään ei tuntunut auttavan, kun puhuminen vain lisäsi ahdistusta ja kissan mainitseminenkin tuntui nostavan väliimme näkymättömän muurin, joka työnsi meitä kauemmas toisistamme.

Jotkut läheiseni olivat sitä mieltä, että kissa pitäisi viedä saman tien lopetettavaksi ja asettivat kyseenalaistamatta ihmisen tärkeysjärjestyksessä kissan edelle. En kuitenkaan pystynyt edes ajattelemaan sitä vaihtoehtoa: en ole varma, onko mikään tai kukaan ikinä sen arvoista, että tappaisin sen vuoksi viattoman, oli tämä sitten ihminen tai eläin. Itkin monina iltoina silmät päästäni ajatellessani niitä kaikkia lemmikkejä, jotka ovat päässeet hengestään ihmisten tunteettomuuden, ajattelemattomuuden ja pahuuden vuoksi, enkä sietänyt ajatusta, että olisin itse samanlainen. Vaikka järjellä ymmärsin, että meidän tilanteessamme lopettamiselle olisi ollut kissan menneisyyden huomioonottaen perusteetkin, sydämelleni ne eivät merkinneet mitään.

Täytyykö oma elämä uhrata lemmikin vuoksi?

Kuukausia jatkuneen ahdistuksen, itkuisten iltojen ja epätoivon jälkeen lopulta päätin yrittää löytää kissalleni uuden kodin. Päätin kertoa tilanteesta heti rehellisesti ja siksi ilmoituksessa, jonka postasin muutamaan Facebook-ryhmään, kerrottiin selvästi, että kissasta luopumisen syy on mahdoton yhtälö kissan ja miehen välillä. Osasin aavistaa, että päätöstäni kyseenalaistettaisiin jonkin verran, mutta sitä en osannut odottaa, että kyseenalaistajia ryntäisi kommenttikenttään kokonainen lauma. Sain kuulla, kuinka he minua parempina ihmisinä olivat ehdottomasti aina panneet lemmikkinsä parisuhteiden edelle ja kuinka poikaystävässäni on selvästi jotain vikaa, jota minä en tajua mutta jonka kissa jotenkin maagisesti aistii. Kaiken huippu oli kommentoija, joka kertoi hylänneensä useita treffikumppaneita lemmikkiensä ”kulmien alta” -katsomisen perusteella ja tiedusteli, olenko varmistanut poikaystäväni olevan ”isämateriaalia” ja tutustunut huolellisesti tämän lähiomaisiin. Ei ihmisten ilkeys internetissä varsinaisesti yllätyksenä tullut, mutta kommentit eivät olleet omiaan vahvistamaan fiilistä siitä, että päätökseni olisi ollut hyvä ja oikea.

Toki olin käynyt samat ajatukset omassa päässänikin läpi: lemmikin ottaminen kuitenkin tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että siitä sitoutuu huolehtimaan sen koko elämän ajan, ja tätä periaatetta olin aikaisemmin noudattanut pilkuntarkasti. Karsin Tinderissä aina saman tien pois kaikki miehet, joilla oli kissoja tai koiria, koska oma kissani ei tullut muiden eläinten kanssa toimeen, ja myös kissa-allergikot olivat ehdoton no-no. En myöskään olisi ikinä antanut kissaani pois sellaisen miehen takia, joka ei kissoista pidä ja siksi minulta sellaista pyytäisi. Tässä tilanne oli kuitenkin erilainen ja olen myös sitä mieltä, että omaa elämää ei pidä kokonaan uhrata lemmikinkään vuoksi. Näin näissä Facebook-kommentoijissa paljon samaa kuin uhrautuvissa äideissä, jotka omistavat koko elämänsä lapsilleen ja kuuluttavat sen vuoksi olevinaan parempia äitejä kuin muut. Välillä tulee tilanteita, joissa lemmikistä huolehtiminen ei kerta kaikkiaan onnistu, ja silloin vastuullisin valinta on etsiä lemmikille uusi koti, jossa siitä pystytään huolehtimaan. Ei ole tarkoituksenmukaista karsia sosiaalisia kontakteja sen perusteella, mitä mieltä lemmikki ihmisistä on: tietääkseni eläimillä kun ei mitään kuudetta aistia ole, ja vaikka joskus eläin voikin vaistota jotain mitä ihminen ei, usein ”kulmien alta” -katselu liittynee enemmän mustasukkaisuuteen omistajasta kuin siitä, että katseen kohde olisi joku paloittelumurhaaja-psykopaatti.

Tilanne ratkesi lopulta parhain päin: kissalle löytyi uusi koti, jossa häntä jo nyt rakastetaan ja jossa hän ilmeisesti viihtyy mainiosti. Uusi omistaja on ihana tyyppi, joka on paitsi päivittänyt ahkerasti kissan kuulumisia viestein ja kuvin, myös luvannut, että saan halutessani käydä moikkaamassa kissaa silloin tällöin. Ikävöin kissaa tietty paljon, mutta päällimmäinen tunne on kuitenkin helpotus. Kaikki osapuolet ovat nyt onnellisia ja tyytyväisiä, joten tiedän toimineeni oikein.

Seuraa blogiani myös Instagramissa ja Facebookissa.

Kevytkään deittailu ei tarkoita, että olisi ok käyttäytyä huonosti

Moderni deittailukulttuuri mahdollistaa kaikenlaista kivaa: seksistä, läheisyydestä ja toisen ihmisen seurasta on mahdollista nauttia ilman parisuhdetta ja sitoumuksia. Helpolta ja vaivattomalta kuulostava kevyt heilastelu on kuitenkin välillä kaikkea muuta kuin simppeliä, koska monelle on epäselvää, miten uudenlaisissa suhteissa pitäisi toimia. Monelle keveä ”no strings attached” -deittailu tuntuu tarkoittavan sitä, että toista osapuolta voi kohdella miten haluaa välittämättä tämän tunteista pätkääkään.

Oli ihmissuhde millainen tahansa, käyttäytymissäännöt voi tiivistää yhteen ohjeeseen: älä ole kusipää. Deittailu tuntuu kuitenkin olevan tässä jonkinlaista harmaata aluetta, johon sääntö ei monen mielestä päde. Sekä omissa kokemuksissani että tuttujeni ja muualta kuulemissani deittailukertomuksissa tuntuu toistuvan muutamassa eri muodossa tilanne, jossa toinen osapuoli kokee oikeudekseen käyttäytyä miten huvittaa ja perustelee käytöstään sillä, että koska kyseessä ei ole ”vakava” suhde, ei osapuolilla ole toisiaan kohtaan mitään velvollisuuksia.

Panokaverikin ansaitsee kunnioitusta

Seksisuhteista on tullut aiempaa yleisempiä (tai ainakin yleisesti hyväksytympiä), ja deittisovelluksissa törmää usein tyyppeihin, jotka etsivät nimenomaan seuraa kasuaaliin seksiin eli esimerkiksi panokaveria tai jonkinlaista friends with benefits -järjestelyä.

Tuntuu kuitenkin hassulta, kun joku täysin tuntematon lähestyy vaikka Tinderissä ehdottaen friends with benefits -suhdetta. Termiä käytetään ikään kuin kiertoilmaisuna sille, ettei olla kiinnostuneita mistään muusta kuin seksistä, vaikka sen todellinen merkitys on ystävyyssuhde, jossa seksi tulee bonuksena. Ensin pitäisi siis olla se ystävyys, johon lähtökohtaisesti kuuluu se, että tehdään muutakin kuin pannaan ja pidetään toisesta myös vaatteet päällä.

FWB on muutakin kuin papaijan maistelua.

Fuckbuddy eli panokaveri viittaa puolestaan enemmän ihmiseen, jonka kanssa seksi on suhteen fokuksena. Panokaveruuden ehdottaminen suht tuntemattomallekin tyypille tuntuu luontevammalta kuin fwb-suhde, koska panokaverista ei tarvitse välttämättä pitää ihmisenä sen kummemmin. Siinä riittää, että seksi toimii.

Kuitenkin ajattelen, että pelkkään seksiinkin perustuva suhde on kuitenkin ihmissuhde, jossa toista tulee arvostaa ja kunnioittaa. Vaikka toisessa kiinnostaisi lähinnä vartalon muodot ja onkalot, hän on silti kokonainen ihminen, jolla on oma elämä ja menot ja tunteet, eikä niitä voi sivuuttaa. Panokaverillakin on oikeus siihen, että pidetään esimerkiksi sovituista asioista kiinni ja puhutaan rehellisesti mieltä askarruttavista asioista. Jos haluaa pelkän helpon panon, joka ei pyydä tai vaadi mitään ja on aina sopivasti saatavilla, ei kannata ehdotella ihmisille Tinderissä fwb-suhdetta vaan painua seksikauppaan ja ostaa puhallettava seksinukke.

Toiselle voi olla kiva, vaikka ei olisikaan umpirakastunut

Perinteisen parisuhteen ja pelkkään seksiin perustuvan suhteen väliin on tullut uuden deittailukulttuurin myötä tapailun käsite. Olen joskus itse nimittänyt tapailua melkein mutta ei ihan -seurusteluksi, koska se on käytännössä parisuhde kanssa olematta sitä kuitenkaan. Joskus tapailusuhteet muuttuvat seurusteluksi, mutta tapailla voi myös kevyemmin. Se on monen mielestä mainio vaihtoehto, koska siinä saa parisuhteen edut ilman velvollisuuksia ja sitoumuksia.

Kuten seksisuhteidenkin kanssa, moni elättelee kevyestä tapailusta utopistista kuvaa, jossa asiat vaan soljuvat eteenpäin helposti ja yksinkertaisesti minkäänlaisia ristiriitoja. Jotkut ajattelevat, että kun tapailun alussa vaan ilmoittaa ettei halua mitään vakavaa, ei ole missään vastuussa toisen tunteista, käyttäytyi häntä kohtaan miten tahansa. Voi esimerkiksi lakata yhtäkkiä pitämästä mitään yhteyttä useaan viikkoon, ja kun toinen ihmettelee asiaa, selitetään vaan, että ”kun en mä halua mitään vakavaa”. Hyväksymällä sen, että suhde ei tule koskaan etenemään mihinkään vakavaan, toisen osapuolen oletetaan käytännössä siis hyväksyvän kaikki mahdolliset oikut mukisematta, koska hän on ”tiennyt mihin ryhtyy”. Ristiriitatilanteiden selvittämisestä yksinkertaisesti kieltäydytään, koska näin tekemällä suhde ilmeisesti etenisi liian vakavaksi.

En tajua, millä logiikalla aikuisten ihmisten asiallinen keskustelu tarkoittaa samaa kuin molemminpuolinen rakkaus ja kiintymys, mutta näin jotkut vaan tuntuvat ajattelevan. On kuitenkin ihan mahdollista kohdella toista ihmistä ystävällisesti ja reilusti, vaikka ei tuntisikaan tätä kohtaan mitään roihuavaa rakkautta. Luulisi, että kevyessäkin tapailusuhteessa sitä kumppania kohtaan löytyisi sen verran kunnioitusta.

Toisen tunteiden huomioonottaminen ei ole synonyymi sitoutumiselle.

Sanomattakin on myös selvää, että kaikenlaiset ghostailut, kuolleista nousemiset (= ”moi mitä kuuluu” -tyyppinen viesti useampi viikko ghostauksen jälkeen) ynnä muut ovat ihan vihoviimeistä paskaa ja menevät todellakin kusipäisyyden laariin. Jos tapailua ei halua jatkaa, se pitää pystyä sanomaan toiselle suoraan. Ymmärrän ja tiedän kokemuksesta, että jonkun vähemmän mieluisan heilan kohdalla tekisi vaan mieli päästää itsensä helpolla ja jättää vastaamatta viesteihin, mutta sitten kun sama sattuu omalle kohdalle, ymmärtää, kuinka paljon se ärsyttää. Tiedän myös, että joskus jotakin heilaa tekee mieli vähän pitää ”varalla” yksinäisiä hetkiä varten, ja sen takia roikotetaan toista mukana laittamalla satunnaisesti viestiä. Kukan tuskin toivoo tätäkään omalle kohdalleen, joten on kaikin puolin reilumpaa vaan päästää nämäkin heilat vapauteen etsimään parempaa onnea muualta.

Miksi ihastumista pitäisi pelätä?

Tapailun ja parisuhteen suurin ero lienee siinä, että parisuhde syntyy osapuolten tunteista toisiaan kohtaan, ja tapailussa tunteiden kehittymistä saatetaan varoa kaikin keinoin. Kuten edellisessä kappaleessa totesin, tapailun aloittaminen ”en halua mitään vakavaa” -lausahduksella siirtää kivasti vastuun toiselle osapuolelle: sillä toisin sanoen halutaan sanoa, että on oma vikasi, jos ihastut ja sydämesi särkyy. Kummallista kyllä, toiseen ei kuitenkaan luoteta sen vertaa, että uskottaisiin hänen olevan kykenevä pitämään omista tunteistaan ja sydämestään huolta, vaan koko ajan pyritään varmistelemaan, ettei tunteita synny.

Tietysti on typerää elätellä toivoa elämänmittaisesta rakkaudesta ihmisen kanssa, joka heti alussa ilmoittaa ettei sellaista halua, mutta ihan yhtä typerää on heilastella ihastumista peläten. Ihastuminen on ihana tunne ja monelle varmasti kevyenkin tapailun suola. Miksi suhteessa pitäisi jotenkin jarrutella siksi, ettei ”lietsoisi” toisen tunteita kasvamaan? Eikö voisi vaan nauttia ihastumisesta ja luottaa siihen, että toinen osaa huolehtia itsestään?

Monilla tuntuu olevan sellainen käsitys, että ihastuminen tarkoittaa automaattisesti halua parisuhteeseen ja että parisuhde tarkoittaa automaattisesti tiukkaa sitoutumista, avioliittoa, lapsia, farmariautoa, omakotitaloa ynnä muuta vastaavaa. Kuten tapailukin, ihastuminenkin voi kuitenkin olla vain kevyttä, ja on mahdollista vain nauttia ihastumisen tunteesta ilman, että tilannetta haluaa viedä eteenpäin. Ei ihastuminen tarkoita sitä, että ihminen jotenkin unohtaisi sen alussa ilmaistun halun pitää suhde kevyenä, tai ihastuneen osapuolen tunteisiin ja hellyydenosoituksiin vastaaminen sitä, että olisi muuttanut mieltään ja näyttäisikin nyt vihreää valoa vakavammalle suhteelle. Kyllä jokainen järkevä ihminen varmasti tiedostaa, että jos toinen sanoo, ettei halua mitään vakavaa, sitä ei välttämättä mikään maailmassa muuta. Asiasta ei tarvitse muistuttaa jokaisen viestin, tapaamisen tai kosketuksen yhteydessä.

Tuntuu aika uskomattomalta, että näitä asioita pitää edes sanoa ääneen, mutta tällainen se meidän deittailukulttuuri nykyään tuntuu olevan. Tulevaisuudessa suosittelen deittailijoita pitämään mielessään, että kun ei ole kusipää, homma toimii paremmin. Kusipäisesti käyttäytyvien heiloille sen sijaan suosittelen tämän postauksen näyttämistä ja pientä puhuttelua, ja, jos sekään ei auta, heilan vaihtamista.

Aiheeseen liittyvää:

Miksi irtoseksi ei kiinnosta heteronaisia?

Kun Tinder pilasi deittailun

Ikuisen rakkauden harha

Seuraa blogiani myös Instagramissa ja Facebookissa.

Madonnat, huorat ja miehet, joita rakkaus estää nauttimasta seksistä

Naiset on kautta historian tavattu jakaa kahdenlaisiin rooleihin: on madonnat, siveät ja puhtaat ”hyvät” naiset, ja huorat, syntisen seksuaaliset ”huonot” naiset. Nykyajan vastine tälle kahtiajaolle on puhua ”vaimomateriaalista” ja sen vastakohtana ”pantavista” naisista, joita ei kelpuuteta kumppaniksi. Meillä on siis jostain syystä käsitys, jonka mukaan hyvän naisen ja luotettavan vaimon ominaisuuksiin ei kuulu seksuaalisuus. Tämä voi johtaa siihen, että jotkut heteromiehet kokevat vaikeuksia toteuttaa itseään seksuaalisesti puolisoidensa kanssa: heistä tuntuu pahalta ”liata ja häpäistä” rakastamaansa ja kunnioittamaansa ihmistä irstaalla seksillä.

Oman sukupolveni miehet ovat yleensä varsin herrasmiesmäisiä ja haluavat osoittaa kunnioituksensa naisia kohtaan myös sängyssä. Onkin tärkeää, että seksin osapuolet kunnioittavat toisiaan ja toistensa rajoja; niiden puitteissa voidaan kuitenkin tehdä mitä moninaisempia asioita. Toisin sanoen miten tahansa tuhma ja rietas seksi voi olla kunnioittavaa, jos osapuolet ovat siihen innokkaasti suostuneet. Kunnioittavasta seksistä tulee kuitenkin usein ylikohteliasta, varovaista ja jopa anteeksipyytelevää, ikään kuin mies pelkäisi tekevänsä naiselle jotain pahaa. Ei auta, vaikka nainen itse pyytäisi mieheltä mitä tuhmaa, koska ajatuskin kunnioitettavan kumppanin häpäisemisestä niin syntisillä teoilla tuntuu yksiselitteisesti väärältä.

Kuvailemani ilmiö ei ole omaa keksintöäni, vaan Sigmund Freudilla on aiheesta teoria, madonna–huora-kompleksi, joka on edelleen pätevä ja ajankohtainen. Sen mukaan joillain miehillä rakkaus ja kunnioitus naista kohtaan estävät heitä haluamasta kyseistä naista seksuaalisesti, ja vastaavasti he himoitsevat naisia, joita he halveksivat ja pitävät itseään alempiarvoisina. Lievempänä versiona tästä esiintyy yllä kuvailemaani käytöstä: oman kumppanin kanssa ei pystytä kunnolla toteuttamaan omaa seksuaalisuutta, vaan ne tuhmimmat rietastelut on helpompi toteuttaa sellaisen kumppanin kanssa, jota kohtaan ei koe mitään erityisiä tunteita tai joita jopa hieman halveksii.

Miksi ajattelemme, että seksi on likaista, eikä hyvä nainen ole avoimesti seksuaalinen?

Mitä se kertoo meistä, jos ajattelemme, että seksillä voi häpäistä ja liata jonkun? Taustalta on ehdottomasti pääteltävissä sitkeä uskomus, jonka mukaan seksi on jotain pahaa ja likaista. Tämän on meille opettanut kristinusko, jonka opit istuvat tiukasti kulttuurissamme kiinni maallistumisesta huolimatta. Olisi siis hyvä, jos vuonna 2020 pystyttäisiin jo perustamaan oma arvomaailma johonkin muuhun kuin tuhat vuotta vanhoihin väitteisiin, joiden yhtenä tarkoituksena on ollut erottautua pakanallisista uskonnoista. Suostumuksellisessa seksissä ei ole kerta kaikkiaan mitään pahaa, väärää tai likaista, eikä seksin harrastaminen saastuta tai häpäise ketään, oli se millaista tahansa.

Entä mitä kertoo se, että niin moni nainen tunnistaa yhä olemassa olevan kahtiajaon hyviin ja huonoihin, toisin sanoen ei-seksuaalisiin ja seksuaalisiin naisiin? Kysyin Instagram-seuraajiltani, mitä ominaisuuksia he liittävät käsitteeseen vaimomateriaali ja millainen on sen vastakohta. Vastauksissa toistui sama teema: vaimomateriaalia on nainen, joka on hillitty, kuuliainen ja kiltti kodinhengetär, joka ei tuo seksuaalisuuttaan esille. Vastakohtaiseksi tälle mieltyi nainen, joka on avoimen seksuaalinen ja rohkea, seksikkäästi pukeutuva ja itsenäinen, eikä yritä miellyttää miehiä. Ei tarvitse olla näkijä tai velho huomatakseen, että hyvän vaimon ominaisuuksiin ei tunnu kuuluvan seksuaalisuus tai ainakaan sen avoin ja julkinen ilmaiseminen.

Moni vastaajista kertoi hyvän vaimon piirteisiin kuuluvan myös ns. oletetun neitseellisyyden. Se tarkoittaa, että nainen käyttäytyy puhtoisen neitsyen tavoin kaikkialla muualla paitsi sen oman miehen kanssa sängyssä, jolloin hänestä kuoriutuu himokas seksipeto. Hänen täytyy siis ylläpitää kokemattoman neitsyen illuusiota, vaikka aikaisempia seksikumppaneita olisikin ollut, koska jotkut miehet tykkäävät ajatella ikään kuin omistavansa naisensa seksuaalisuuden. Tämän vuoksi julkinen seksistä puhuminen tai (liian) suuri aikaisempien kumppanien määrä on joillekin liikaa. Nämä miehet, joita on valitettavan paljon, arvottavat naiset heidän seksihistoriansa perusteella sellaisiin, joita voi kunnioittaa ja rakastaa, ja sellaisiin, joita voi käydä panemassa, mutta jotka eivät kunnioitusta ansaitse.

Madonna–huora-kompleksi parisuhteen seksintappajana

Perinteisesti kumppanin valinnassa on pidetty tärkeämpinä kriteereinä edellisissä kappaleissa mainittuja hyvän vaimon ominaisuuksia kuin avointa suhtautumista seksuaalisuuteen. Nykyään kuitenkin puhutaan paljon siitä, kuinka seksielämän vireydestä pitäisi pitää pitkässä parisuhteessa huolta, ja pettäminen tuomitaan hyvin rankasti. Tilanne on ristiriitainen, kun on ensin oikein tarkoituksella valittu mahdollisimman pidättyväinen ja epäseksuaalinen kumppani, ja sen jälkeen pitäisi ylläpitää hyvää seksielämää. Niinpä ei ole erityisen yllättävää, että deittisovellukset ovat täynnä varattuja miehiä, jotka etsivät seikkailua ja seksiseuraa.

Toisaalta usein kuitenkin unohtuu, että vaikka nainen ei toisikaan seksuaalisuuttaan aktiivisesti esille, hänellä usein sellainen kuitenkin on: ja uskokaa tai älkää, parisuhde tai esimerkiksi äitiys ei maagisesti saa nauttimaan siitä alussa mainitsemastani kunnioittavasta (ja aivan perhanan tylsästä) seksistä. Moni nainen haluaa päinvastoin paljon riettaampia ja tuhmempia juttuja kuin miehensä, mutta joidenkin on tätä vaikeaa ymmärtää, koska se ei sovi hyvän vaimon ominaisuuksiin, puhumattakaan äideistä. Voi hyvin olla suhde, jossa mieltymykset osuvat hyvin yhteen, mutta madonna–huora-kompleksi ja rakkauden ja arvostuksen tunteet tulevat tielle. Tämä varmasti selittää muun muassa sitä, miksi miespuolisen seksityöntekijän naisasiakkaista suurin osa haluaa tulla piiskatuiksi.

Madonna–huora-kompleksin tunnistaminen itsessään on tärkeää, sillä jos yhtä ihmistä kohtaan voi tuntea vain joko halua tai rakkautta, voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta löytää ja ylläpitää parisuhdetta. Kannattaa kiinnittää huomiota myös siihen, minkälaisia kriteerejä kumppanilleen asettaa: seksi kun ei tee kenestäkään toista huonompaa ihmistä, eikä runsaskaan seksin harrastaminen kerro mitään siitä, onko joku hyvä ja luotettava kumppani. On hyvä myös muistaa, että omat seksimieltymykset ovat normaaleja ja sallittuja, eikä niiden toteuttaminen suostumuksellisesti voi olla millään muotoa häpäisevää, epäkunnioittavaa tai väärin.

Aiheeseen liittyvää:

En ole ilmainen huora, vaikka bloggaankin seksistä

Millaista on huono seksi?

The Madonna-Whore-Complex (its more common than you think) – Bellesa

Seuraa blogiani myös Instagramissa ja Facebookissa.

#tradwife -ilmiö on synkkä askel menneisyyteen

Aina kun luulen, että olemme päässeet tasa-arvossa askeleen verran eteenpäin, otammekin niitä kaksi taaksepäin. Siltä ainakin tuntui, kun luin 11.helmikuuta julkaistun Hesarin Nyt-liitteen artikkelin tradwife -ilmiöstä. Uusi sometrendi kannustaa naisia ”alistumaan miehilleen kuin vuonna 1959” eli ottamaan uudelleen haltuun perinteiset sukupuoliroolit – ne samat, joista naiset ovat pyristelleet eroon jo vuosikausia. Tästä huolimatta liikkeen sisällä ajatellaan olevan feministinen valinta.

Tradwife, eli perinteinen vaimo, on siis kuin 50-luvun kotirouva, joka huolehtii kotitöistä, lapsista ja miehestään. HS:n jutussa viitattiin BBC:n aiheesta tekemään videoon, jolla elämäntyylistä kertoo Alena Kate Pettitt, liikkeen englantilainen keulakuva. Hän kertoo luopuneensa työstään ja ryhtyneensä kotirouvaksi, koska haluaa ”elää miehelleen”, ja on nyt onnellinen saadessaan käyttää päivänsä kodista huolehtimiseen ja miehensä passaamiseen. Äkkiseltään voisi ajatella, ettei juuri mikään kuulosta vähempää feministiseltä. Pettitt kuitenkin kutsuu itseään feministiksi ja elämäntyyliään valinnaksi, joka on "tarvittava vastaisku nykyajan urakeskeisyydelle".

Tavallaan Pettitt on oikeassa, sillä yksi feminismin ydinajatuksista on valinnanvapaus: jokaisen tulisi saada tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä ja valintoja vapaana esimerkiksi sukupuoleen liittyvistä rajoitteista tai uskomuksista. Koska Pettittin valitsema elämä oli aikaisemmin lähes ainoa naisille sallittu vaihtoehto, feministit eivät ole erityisemmin puolustaneet kotiäitiyttä vaan pyrkineet edistämään naisten mahdollisuuksia työelämässä. Tämä on ehkä johtanut siihen, että nykyfeminismi näyttäytyy hyvin urakeskeisenä ja tuntuu ihannoivan eniten menestyneitä ja itsenäisiä #bosslady -naisia. Tästä näkökulmasta kotiäitiys voi näyttäytyä jopa radikaalina valintana ja sen puolustaminen feministisellä valinnanvapaudella tuntuu ymmärrettävältä.

Tradwife -ilmiössä ei kuitenkaan ole kyse pelkästä kotiäitiydestä. On vaikeaa nähdä mitään feminististä liikkeessä, joka kannustaa alistumaan toiselle ihmiselle ja omistamaan elämänsä tämän palvelemiseen. Feminismin tavoitteena kun ei ole ollut pelkästään sukupuoliroolien rikkominen ja naisten vapauttaminen kotoa työelämään, vaan ylipäätään yhdenvertainen asema esimerkiksi lainsäädännön edessä. Elävätköhän nämä tradwifet myös 50-lukulaisten lakien mukaan ja pitävät esimerkiksi raiskausta avioliitossa sallittuna ja normaalina asiana? Vaikka eivät eläisikään, he luovuttavat silti aika ison siivun itsemääräämisoikeudestaan miehilleen, ja sitä on feminismin näkökulmasta vaikeaa tajuta.

Yhdysvalloissa tradwife -käsite on käytössä äärioikeistopiireissä. Valkoista ylivaltaa kannattavien keskuudessa ajatellaan, että naisen tehtävä on alistua miehelleen ja synnyttää mahdollisimman paljon valkoisia lapsia. Tähän liittyen Twitterissä pyöri vuonna 2017 #whitebabychallenge -kampanja, joka oli juuri näiden äärioikeistolaisten perinteisten vaimojen kannanotto. Tradwife -käsitteeseen liitettävät ominaisuudet, kuten alistuvuus, siveys ja halukkuus jäädä kotiin ja olla tekemättä töitä olivat myös natsi-Saksan ajan ihannevaimon tärkeimmät ominaisuudet. Näiden kytkösten valossa on mahdotonta väittää tradwife -liikettä millään muotoa feministiseksi, koska feminismin mukainen valinnanvapaus loppuu siihen, kun sillä valinnalla tähdätään vahvaan epätasa-arvoon ja poljetaan toisten ihmisoikeuksia.

Yhdysvalloissa ollaan järjestämässä myös konferenssia nimeltään ”Make Women Great Again”, jossa miehet kertovat naisille, miten miellyttää miehiä ja olla hyvä vaimo ja äiti. Järjestäjien mukaan feminismin ajatus naisista yhdenvertaisina miesten kanssa on luonnoton ja väärä: naiset voivat paremmin saadessaan toteuttaa luontoaan eli palvella miestään. Tradwife -elämäntyylin todetaan siis olevan paras ja luonnollinen valinta, ja kaikki muu epätoivoista yritystä ”käyttäytyä kuin miehet”, joka tekee vain naiset onnettomiksi.

Ei ole väärin haluta tehdä perinteisesti feminiinisiksi miellettyjä asioita, mutta niiden väittäminen joksikin oikeaksi, alkuperäiseksi ja todelliseksi feminiinisyydeksi ja naiseudeksi on. Ei ole väärin haluta pyhittää elämäänsä kodin ja lasten hoitamiselle, mutta sen väittäminen muita paremmaksi valinnaksi on. Ei siinäkään ole mitään väärää, jos joku haluaa luopua itsemääräämisoikeudestaan ja alistua miehelleen, mutta jos väitetään sen olevan naisille luonnollista ja oikein, kaikki naisten valinnanvapauden eteen tehty työ valuu hukkaan.

Kenen tahansa pitäisi saada halutessaan valita jättäytyä pois työelämästä ja käyttää elämänsä kodin ja lasten hoitoon, eikä sillä ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Monelle kyse ei kuitenkaan ole valinnasta, vaan töissä on pakko käydä, vaikka ei haluaisikaan. Urakeskeisessä yhteiskunnassamme myös toki katsotaan joskus kotiäitejä kieroon, mutta ei se ole mitään verrattuna siihen, miten koti-isiin suhtaudutaan. Nämä samat valinnan mahdollisuudet pitäisi olla myös muilla kuin cisheteroilla, jotka elävät kahdenvälisessä parisuhteessa.

Tietysti kaikenlaiset järjestelyt aikuisten ihmisten välillä ovat täysin ok, ja vaikka omaan korvaani esimerkiksi taloudellisesta itsenäisyydestä ja päätäntävallasta luopuminen kuulostaa täysin mahdottomalta ajatukselta, en ole oikeutettu tuomitsemaan toisten elämäntyyliä. Sen sijaan tuomitsen vahvasti sen, että tätä tradwife -ajattelua markkinoidaan feministisenä, sillä pohjimmiltaan sillä tunnutaan kaivavan perustuksia saavutetun tasa-arvon alta.

Aiheeseen liittyvää:

Is the 'tradwife' anti-feminist? – The Pledge

Seuraa blogiani myös Instagramissa ja Facebookissa.

Instagram poistaa keho- ja seksipositiivista sisältöä mielivaltaisesti – mitä voi tehdä?

Se, joka väittää maailmaa tasa-arvoiseksi, ei selvästikään ole perillä Instagramin viimeaikaisesta toiminnasta. Siellä kun tuntuu olevan aika mielivaltainen linja siitä, millaiset kuvat ja tilit siellä saavat näkyä.

Insta poistaa kuvia ja tilejä täysin ilman ennakkovaroitusta runsain mitoin. Nämä kuvat ja tilit eivät millään tavalla riko Instagramin sääntöjä, vaan taustalla on todennäköisesti niistä tehdyt ilmiannot – joita ei voi nimittää muuksi kuin puhtaaksi kiusaamiseksi. Lisäksi käyttäjiä ja hashtageja shadowbannataan hyvin omituisin perustein. Näistä toimenpiteistä joutuvat kärsimään lähinnä ihmiset, jotka ovat ns. marginaalivartaloisia eli eivät sovi perinteiseen kauneusmuottiin, tai muuten vain seksipositiivista sisältöä julkaisevat tai vaikkapa seksityöntekijöiden oikeuksia puolustavat tyypit. Jotenkin on vaikeaa olla tulkitsematta tätä jonkinlaiseksi yritykseksi vaientaa kyseisten ihmisryhmien edustajat.

Miksi sääntöjen mukaista sisältöä poistetaan?

Instagramin sääntöjen mukaan kiellettyä sisältöä ovat kuvat ja videot, joissa esiintyy sukuelimiä, yhdyntää tai lähikuvaa paljaista pakaroista. Naisen nännit eivät saa näkyä imetyskuvia ja rintasyövän leikkausarpia lukuunottamatta. Myös alastomia lapsia esittävä sisältö on kiellettyä.

Instassa on kuitenkin mahdollista tehdä ilmiantoja muista käyttäjistä, ja tämän vuoksi myös sääntöjä rikkomattomat kuvat ja tilit ovat vaarassa poistua.

Joskus tilejä ja hashtageja myös shadowbannataan eli rajoitetaan niiden näkymistä. Käytännössä se tarkoittaa, että esimerkiksi käyttäjää ei löydy hakutoiminnolla ennen kuin kirjoittaa nimimerkin kokonaisuudessaan, tai hashtagilla ei näy olevan yhtäkään julkaisua. Ilmiannot voivat johtaa myös shadowbannaykseen.

Mahdollisuus ilmiantoon on tietysti hyvä asia, mutta sitä voi helposti myös väärinkäyttää. Valitettavasti netti on täynnä kaiken maailman idiootteja, joiden mielestä on hyvä idea purkaa omaa pahaa oloa siihen, että tekee muille kiusaa. Tällaisten taliaivojen vuoksi muun muassa burleskitaiteilija Cloud BeDevilin tili on poistettu, ja tanssija Evaleena Vuorenmaan (@eve_jamami) käyttämä hashtag #lihavatanssija oli pitkään shadowbannattyna. Vuorenmaalta myös poistettiin useita kuvia, jotka olivat täysin sääntöjen mukaisia, kun samanlaiset kuvat hoikkien ihmisten tileillä saavat olla rauhassa. Lisäksi hiljattain on poistunut myös seksityöntekijä Tiia Forsströmin tili, joka sekään ei yllätys yllätys rikkonut yhtäkään sääntöä. Esimerkkejä voisi luetella ikuisuuksiin, sillä uusia tapauksia tuntuu tulevan esiin jatkuvasti.

Miten poistetut tilit ja kuvat saa takaisin?

Onneksi poistetut kuvat ja tilit on mahdollista saada takaisin ja shadowbannit poistaa. Parhaiten se onnistuu joukkovoimalla: kun tarpeeksi moni laittaa Instagramille palautetta väärin perustein tapahtuneista poistoista tai shadowbanneista, tilanne korjaantuu todennäköisemmin. Edellä mainitun tanssija Vuorenmaan kuvat on palautettu ja shadowban poistettu #lihavatanssija -hashtagista, ja myös moni hiljattain poistettu tili on saatu aktiivisella raportoinnilla palautetuksi. On meidän jokaisen velvollisuus auttaa mielivaltaisen sensuurin uhriksi joutuneita, jos haluamme pitää Instagramin paikkana, jossa jokaisella on oikeus itseilmaisuun.

Kyse ei ole siitä, että pitäisi vastustaa Instagramin alastomuutta koskevia sääntöjä. Niistäkin voi toki olla montaa mieltä, mutta nyt pointtina on enemmänkin se, että sääntöjen pitää olla samat kaikille. Ei voi olla niin, että esimerkiksi Playboyn tilillä saa olla ihan kunnon alastonkuvia nännit kevyesti pikselöityinä, kun taas jonkun kuvat poistetaan, koska niissä näkyy vatsamakkara. Lisäksi esimerkiksi monelle vaikuttajalle, taitelijalle ja aktivistille somepresenssi on todella tärkeä työväline, ja on törkeää, että joku pikkusieluinen kiusaaja voi ilmiannollaan sabotoida toisen työtä näin.

Tässä ohjeet, miten voit auttaa tilinsä menettäneitä saamaan tilinsä takaisin:

Ilmoitukset kannattaa tehdä ainakin @cloudbedevil ja @mrstiiaforsstrom -tileistä.

Lisäksi muistutus kaikille: jos näet Instassa sisältöä, joka ei miellytä sinua, lopeta henkilön seuraaminen. Jos se ei riitä, estä hänet. Älä ilmianna sisältöä, joka ei riko sääntöjä.

Seuraa blogiani myös Instagramissa ja Facebookissa (kun vielä voit, koska kuka tietää milloin sensuuri iskee minunkin tileilleni!)