Diagnoosi: deittailu-uupumus

Viime aikoina on tuntunut siltä, että treffeillä käyminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Elämässäni on noin miljoona mielenkiintoisempaa asiaa kuin kiusallinen kahvilla istuminen random ihmisten kanssa, joita en ikinä halua nähdä uudestaan. En jaksa kertoa samoja asioita itsestäni miljoonatta kertaa, enkä jaksa enää surkeita deittejä, joilla mies puhuu vain itsestään tai näyttää täysin eri ihmiseltä kuin Tinder-kuvissaan. Ei, en vaan pysty enää.

Kävin kesällä muutamilla treffeillä, mutta alun uutuudenviehätys deittailuun tyssäsi nopeasti. Kesän viimeisiksi jääneillä Tinder-treffeilläni en jaksanut enää edes yrittää, koska tiesin heti miehen nähdessäni, että hommasta ei tule mitään. (Jaa mistäkö tiesin? No, tyyppi näytti livenä täysin samalta kuin isäni kaikissa lapsuuskuvissani 90-luvulla. Ja isäni oli silloin nelikymppinen, deittini taas 26-vuotias.) Sen jälkeen jatkoin kyllä Tinderin selaamista, mutta sormeni viuhtoi 99 prosenttia miehistä vasuriin, koska jokaisessa oli jotain vikaa. Kaikki keskustelutkin kaatuivat pariin lauseeseen, kun en jaksanut olla aktiivinen ja esittää vastakysymyksiä, tai jos esitin, sain vastaukseksi seksivihjailua ja ahdistuin lisää. Sitten tulikin jo syksy ja aloitin yliopiston, ja elämäni oli hetken aikaa yhtä sotkua opiskelun ja töiden sovittamista harjoitellessa. Siinä vaiheessa joku Tinder tai varsinkaan Tinder-treffeillä käyminen kiinnostivat vieläkin vähemmän, kun vapaa-aikaa tuntui olevan niin minimaalisesti. Pelkän kiireen piikkiin tätä kaikkea ei kuitenkaan voi laittaa, sillä vaikka viihdynkin opintojeni parissa hyvin, en ole koskaan ennen jäänyt perjantai-iltana tekemään läksyjä sen sijaan, että lähtisin jonkun miehen kanssa ulos.

Deittailu-uupumus tai toiselta nimeltään treffiähky ovat deittisovellusten aikakaudella varsin yleinen ongelma. Uusi idolini, toimittaja Sisko Savonlahti kirjoitti uusimpaan Elle-lehteen aiheesta omien kokemustensa pohjalta kiinnostavan jutun. Savonlahden teksti on kuin suoraan omasta päästäni: hänkin koki mielekkäämmäksi jäädä kotiin katsomaan Temppareita kuin lähteä treffeille, eikä hänellekään tuottanut vaikeuksia keksiä montaa mielekkäämpää puuhaa kuin Tinderin näpyttäminen. Hän oli lopulta päätynyt poistamaan Tinderin ja pitänyt suosiolla taukoa deittailusta, ja vaikutti tekstin perusteella tyytyväiseltä päätökseensä. Itsellänikin on ollut viime aikoina melko hiljaista deittirintamalla, koska totesin, että aika turhaa niillä treffeillä on väkisin käydä, jos ei yhtään kiinnosta. Eihän siitä ole mitään hyötyä, että raahautuu paikalle negatiivisella asenteella ja nollan prosentin kiinnostuksella. Treffeihin ei voi suhtautua samalla tavalla kuin lenkkeilyyn tai hammaslääkärikäyntiin, eli kunhan jotenkin sinnittelee läpi, niin lopuksi saa hyvän mielen. Treffeillä on tarkoitus olla kivaa, mutta se tuskin toteutuu, jos hammasta purren odottaa, että koska tämä on ohi.  Moni sinkku, myös minä itse, käy treffeillä ehkä osin velvollisuudentunnosta: meille kun tolkutetaan, että ei sitä rakkautta löydä kotona makaamalla, niin me sitten käymme hirveällä raivolla Tinderin tarjontaa läpi rakkautta etsien. Vaikka kyllähän sen nyt kuka tahansa tajuaa, ettei tuolla keinoin saavuteta yhtään sen parempia tuloksia.

Olen ollut nyt epävirallisella Tinder-tauolla muutaman kuukauden, ja tuntuu, että sekin on jo helpottanut tilannetta. Opiskeluunkin olen löytänyt sen verran rytmiä, että vapaa-aikaa tuntuu olevan taas enemmän. Treffeillä käyminen ei siitä huolimatta kiinnosta samalla tavalla kuin ennen, kun jotenkin ahdistaa se Tinderin tuoma liukuhihnamaisuus. Treffit alkavat toistaa itseään, kun käydään läpi samat keskustelunaiheet ja samat läpät. Ja nykyään on myös ihan yleistä käydä vaikka kolmen ihmisen kanssa saman viikon aikana treffeillä, ja sen jälkeen vaan ghostata ne keitä ei halua nähdä uudestaan. En jaksa tällaisia pelejä, en jaksa enää uusia pettymyksiä.

Tästä kaikesta huolimatta päädyin kyllä jokin aika sitten treffeille, ja kuinka ollakaan, ne menivät tosi hyvin. Ehkä tässäkin pitää paikkansa vanha viisaus, jonka mukaan hyvät asiat tapahtuvat aina silloin, kun niitä vähiten odottaa. Menin treffeille hyvin hälläväliä-asenteella ja aika minimaalisella kiinnostuksella, ja sain todellakin yllättyä positiivisesti. Selkeästi parin kuukauden tauollakin siis oli merkitystä, koska ihan sama-meininkikin on paljon parempi kuin vituiks menee kuitenkin-tyyppinen ajattelutapa.

ps. tämä positiivisesti yllättänyt deittini on tuonut elämääni itsensä lisäksi muutakin hyvää, sillä voitimme Linnanmäen Valokarnevaaleilta Taffel-hyrrästä sen jäätävän kokoisen sipsipussin! Olemme nyt siit eläviä legendoja, koska en tunne henkilökohtaisesti ketään toista, jolle näin olisi käynyt.

Aiheeseen liittyvää:

Muistoja kamalimmilta treffeiltä

Panopäivyri 6: Kun Tinder ei mennyt ihan putkeen

Minulle tehtiin oharit