Mikä sitten on liian nopeaa etenemistä? Vertasin tässä vuosi sitten kirjoittamassa postauksessani parisuhdetta tasohyppelypeliin, jonka alkuvaiheessa tasoilta toiselle hypitään nopeammin, ja myöhemmin hyppely hidastuu. Jos ajatellaan suhteen elinkaarta Tinder-matchin syntymisestä vierekkäisiin hautapaikkoihin, on nähtävissä selkeä kaava: alussa asiat tapahtuvat nopeammin, ja mitä syvemmälle mennään, sitä pidempään asioita (yleensä) harkitaan. Olen alkuvaiheessakin aika harkitseva, mutta jotta päästäisiin siihen vaiheeseen, että voisin sanoa kavereilleni jonkinlaisen kunnon vastauksen tuohon alussa mainittuun kysymykseen, täytyy suhteen edetä tiettyyn pisteeseen suhteellisen vauhdikkaasti. Oikeastaan liika hidastelu saattaa jopa tappaa suhteen alkutekijöihinsä, joten alun täytyy olla tarpeeksi nopeatempoinen. Sen jälkeen vauhdin täytyy kuitenkin tasaantua.
Suhteen ensiaskelet: Tinderistä treffeille
Tapaan deittini lähes poikkeuksetta Tinderin kautta. En omista mitään maailman mittavinta match-kokoelmaa, mutta on niitä miehiä sen verran, etten millään ehtisi kaikkien kanssa treffeille vaikka haluaisinkin. Ja kuten viime tekstissäni mainitsin, en oikeastaan ihan hirveästi halua. Pitää siis olla jollain tavalla spesiaalilta vaikuttava mies, jotta viitsin käyttää aikaani hänen tapaamiseensa. Haluan keskustella matchieni kanssa muutaman päivän ennen kuin tapaan heidät, jotta vähän tiedän, minkä tyyppinen ihminen on kyseessä. En siis suostu enää kahden lauseen jälkeen esitettyihin treffikutsuihin. Toisaalta menetän mielenkiintoni aika nopeasti, jos livetapaamista ei ehdoteta muutaman päivän sisällä keskustelun aloittamisesta. Ei aikani riitä siihenkään, että vaan chattailisin tuntemattomien kanssa päivät pitkät.
Kuinka usein tavataan?
Pari kertaa viikossa on mielestäni hyvä määrä. Alkuvaiheen tulee olla tiivistempoinen, koska pitkät tauot tapaamisten välillä saavat kiinnostukseni lopahtamaan. Jos toinen on kovin kiireinen eikä aikaa treffeille löydy, alkavat mieleni ja silmäni harhailla nopeasti toisaalle. Toisaalta tarvitsen tapaamisten välissä tuumaustaukoja, jotta voin jäsennellä fiiliksiäni. En siis halua viettää toisen kanssa joka ikistä päivää ja yötä, tai välillä ehkä haluaisinkin, mutta sisimmässäni tiedän kuitenkin etten halua. Arvostan omaa tilaa niin paljon. Tykkään kuitenkin siitä, että silloin kun ei nähdä, laitetaan viestiä. Rakastan sitä ihanaa alun vaihetta, kun saa aamulla hyvää huomenta-viestin ja ilta loppuu hyvän yön toivotuksiin. Nykyään kuitenkin tapailen lähinnä työssäkäyviä miehiä, joilla ei ole koko ajan aikaa näpyttää puhelintaan, joten olen oppinut nauttimaan eri tavalla siitä, kun saan viestejä. En siis enää harmistu siitä, jos viestejä ei tule, vaan iloitsen siitä, kun niitä tulee. Viestit pitävät yllä jännitettä, vaikka tapaamisten väli joskus venyisikin. Ja tavallaan tykkään siitäkin, että tapaamisia saa odottaa innolla ja vähän ikävöidäkin toista, koska se pidentää alkuhuuman kestoa ja estää suhdetta muuttumasta heti kamalan arkiseksi.
Fyysisellä puolella olen aina ollut nopeampi etenemään, ja en näe mitään ongelmaa siinä, että seksiä harrastetaan vaikka heti ekoilla treffeillä. Jos se tuntuu oikealta, niin mikäs siinä. Minusta on paljon parempi hoitaa se ensimmäinen seksikerta nopeasti ns. alta pois, koska mitä kauemmin sitä pitkittää, sitä enemmän tulee paineita, että sen pitäisi olla jotenkin spesiaalia. Itselleni seksi on myös niin tärkeä osa suhdetta, että haluan tietää mahdollisimman nopeasti, toimivatko kemiat sängyssä ja ovatko toisen seksimieltymykset ollenkaan samassa linjassa omieni kanssa. On meinaan ikävää, jos ehtii jo ihastua, ja sitten käykin ilmi, ettei seksi toimi. Ja toisaalta seksi ja muukin fyysinen läheisyys, kuten yhdessä nukkuminen, vahvistaa niitä ihastumisen tunteita.
Seuraavan askelen ottaminen
Vaikka tapailu menisi tosi hyvin ja olisin ehtinyt ihastuakin, se suhteen "virallistaminen" on välillä vaikea paikka. Olen tehnyt sen tosin vain kerran, ja silloin homma meni tosi kivuttomasti: eksäni tavatessani olin heti ensimmäisten treffien jälkeen sitä mieltä, että nyt muuten kolahti ja kovaa, ja olin heti mukana, kun hän halusi tehdä minusta tyttöystävänsä. Toisaalta olin ollut silloin sinkkuna kolme vuotta putkeen ja käynyt läpi hirveän määrän paskoja treffejä ja lyhyeen loppuneita tapailusuhteita, joten en olisi voinut olla paljoa valmiimpi parisuhteeseen. Nyt tilanne on eri, kun edellinen parisuhde on loppunut vasta alle puoli vuotta sitten. Haluan kyllä parisuhteen, mutta jos minun pitäisi ryhtyä sellaiseen huomenna, en pystyisi siihen. Tarvitsen nyt siis pidemmän tapailuvaiheen, enemmän miettimisaikaa ennen seuraavaa tasohyppyä.
Välillä pelkään sitäkin, että kiirehdin vahingossa parisuhteeseen jonkun kanssa vain siksi, että ystäväni niin kovasti liputtavat sitoutumisen puolesta. Haluaisin että he voisivat olla iloisia puolestani, mutta nämä pyristelyni ihmissuhdeviidakossa tuntuvat aiheuttavan heille naurukohtausten lisäksi lähinnä vaan huolta. Se ahdistuksen tunne, jonka saan heti kun asiat etenevät liian nopeasti tai väärään suuntaan, on kuitenkin liian voimakas, jotta voisin tehdä mitään mitä en oikeasti halua. En vaan pysty. Niin se on vaan minun ja kaikkien muidenkin pakko hyväksyä, että tässä edetään nyt hieman hitaammin ja sillä siisti.
Aiheeseen liittyvää:
Maltti on valttia sitoutumiskammoisen kanssa
Tavoite: Kunnes kuolema meidät erottaa
Mun oma Museum of Broken Relationships
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti