Olen onnellinen, etten luopunut toivosta

Ne teistä, jotka kuuntelivat viime postaukseen linkkaamani podcast-jakson, tietävätkin jo elämääni hiljattain ravistelleesta muutoksesta. Pääsi nimittäin käymään niin, että tapasin miehen, joka osoittautui sellaiseksi, jota voisi pitempäänkin katsella. Onnekkaasti hän ajattelee minusta samoin, joten tässä nyt elellään tällaista ruusunpunaista parisuhteen alkuhuuma-aikaa. Kaikki on uutta ja ihmeellistä, mutta samalla olo on kovin levollinen: tuntuu, että just näin tämän pitikin mennä.

Homma lähti liikkeelle sieltä, mistä hommat nykyään lähtevät, eli Tinderistä. Heti ekoilla treffeillä tuli sellainen olo, että tässä on nyt käsillä jotain erityistä, ja se vain vahvistui joka tapaamisen jälkeen. Ensimmäisen suudelman jälkeen istuin pitkän aikaa sohvan reunalla ja vaan hengittelin, kun se tunteen aalto oli jotenkin niin voimakas. En vieläkään ihan osaa käsitellä näitä onnellisuuden ryöpsähdyksiä, joita aina välillä tulee. Kun tuo ihana tyyppi tulee tuohon lähelle ja katsoo silmiin, niin siinä vaan unohtuu koko muu maailma, aika ja universumi. Kuulostaa kliseiseltä ja siirappiselta ja ennen kaikkea ihan todella epätyypilliseltä minulle, ja se tässä juuri onkin. En muista, että aikaisemmin olisi koskaan tuntunut tällaiselta.

Poikaystäväni on monin tavoin ihana tyyppi, ja yksi siisteimmistä jutuista on se, että hänestä tämä blogi on mahtava asia. Hän ei siis pelkästään jotenkin pitkin hampain hyväksy tätä, vaan on iloinen ja ylpeä siitä, että teen tällaista. Häntä ei myöskään haittaa näkyä täällä, ja vaikka en aiokaan revitellä kahdenkeskisillä asioillamme, voin varmasti kirjoittaa myös suhteestamme enemmän kuin vaikkapa eksäni kanssa. Minulle olisi ollut täysin ok, vaikka hän ei olisi halunnutkaan esiintyä täällä mitenkään, mutta toki olen iloinen, että asia on näin. Hänen positiivinen suhtautumisensa blogiin on kiva asia myös siinä mielessä, että hän varmasti hyväksyy mielellään myös poikaystävänäni olemiseen kuuluvat valokuvaajan tehtävät…

Olen niin onnellinen siitä, että kaikista surkeista deiteistä, sydämen säryistä ja kyynistymisestä huolimatta en menettänyt toivoani sen suhteen, että joskus on vielä minun vuoroni kokea tämä onni. Olen onnellinen, että vaikka kirjoitin tänne monta tekstiä Tinderin ongelmista ja sain niiden jälkeen kehotuksia poistaa koko sovellus, en tehnyt sitä. Kiitän onneani siitä, että vaikka me kumpikin mietimme toistemme Tinder-profiilien kohdalla, että pyyhkäistäkö oikealle vai vasemmalle, valitsimme ensimmäisen. Vaikka parisuhde ei olekaan mikään saavutus, olen taputellut itseäni selkään siitä, että olen jaksanut olla avoin ja yrittää. Tässä oli paljon kyse tuuristakin, mutta myös siitä, että jos emme olisi halunneet olla toistemme kohdalla avoimia, tätä ei olisi koskaan tapahtunut.

Joten tässä sitä nyt ollaan, sinkkuajat onnellisesti takanapäin ja loistava tulevaisuus edessä. Hieman jännittää julkaista tätä tekstiä, koska tyypilliseen suomalaiseen tapaan hieman pelkään, että tämä onni otetaan minulta pois, jos liikaa huutelen siitä muille. Bloggaaminen ja etenkin Instagram-sisällön tuottaminen on ollut kuitenkin jo jonkin aikaa hieman hankalaa tämän salaisuuden kanssa, joten pakkohan tämä oli tulla teillekin tunnustamaan. Toivotaan siis, ettei universumi nyt kosta minulle ja heitä suhteeseeni mitään valtavaa vastoinkäymistä tämän uskaliaan tekoni takia. On nimittäin sellainen olo, että tästä miehestä en haluaisi ihan heti luopua.

ps. blogi jatkaa entisellään, joskin Tinder-postaukset varmasti vähenevät ja korvautuvat toisenlaisilla. Uskon tämän nelivuotisen sinkkukokemukseni antavan kuitenkin siihen aiheeseen sen verran tarttumapintaa, että pystyn jatkossakin kirjoittamaan myös muusta kuin parisuhteeseen liittyvistä asioista.